IRC-Galleria

Nukuin kymmeneen, vihdoin sain unta. Linda nukkui yhteentoista. Hän jäikin kotiin tekemään koulutehtäviään ja oli niiden parissa kyllä todistetusti miltein koko päivän. Minä koitin selvittää oloani, vaan eihän siitä kukaan ota selvää. Kai se on perjantaina töihin mentävä. Katsotaan sitten jos se kääntyisi parempaan suuntaan tahi tauti puhkeaisi oikein kunnolla.

Aamupäivän vahtailin Simpsoneita ja Hangover III:sta ja koitin pitää itseni järjissäni. Keitin pastaa ja luin kirjaa. Illalla aloitimme katsomaan Lindan kanssa kahta sarjaa, toinen oli Riverdale ja toinen Santa Clarita Diet. Minä tykkäsin jälkimmäisestä enemmän, kun taas Linda tykkäsi ekasta enemmän. Saas nähdä mitä sarjojen katsomisesta tulee, Californicationkin on vielä kesken...

Heräsin jo ennen kahdeksaa kuumeisen olon kourissa. Päivän mittaa sain selville, että huono oloni johtuu nimenomaan antibiooteista, eikä niistä tukkoisuutta estävistä lääkkeistäkään tunnu mitään apua olevan. Ruokahalu oli tiessään, siispä vain makoilin ja soitatin musiikkia. Saatoin televisiotakin vähän vilkuilla. Tunnin päikkärit tulivat tarpeeseen. Vaan alkaahan se vuodepotilaan rooli tympiä. Noh, täytyy vielä makoilla pari päivää. Ties vaikka sattuisi, jotain millä tästä päiväkirja-tekstistä saisi jännittävämpää...

Heräsin uuteen viikkoon haparoiden ja aavistuksen kylmissäni nokka täynnä räkää. Aamukahvin yhteydessä punnitsin onko minusta työskentelemään ollenkaan. Pitkällisen pohdinnan jälkeen totesin, että kipeäksihän tässä ollaan tulossa ja varasin ajan terkkariin.

Kävin nopsaan kaupassa ja totesin, että tein hyvän päätöksen. Nenässä tuntui kevyttä painetta ja olo tuntui hetki hetkeltä kuumeisemmalta. Marssin täten päivällä Terveystalolle, jossa kirjattiin kolmen päivän saikku ja pari reseptiä. Reseptejä noutaessan Apteekista, oli muun mustalainen hankala asiakas. En jaksa selostaa mitä kaikkea hän uikutti tiskillä, mutta tämä vahvisti stereotypian mustalaisista olevan enemmän kuin totta.

Kumma kyllä meidän pilipali-mittarin mukaan ei ole kuumetta, mutta kai minä nyt itse tiedän onko olo kuumeinen vai ei! Noh, lepäilin päivän ja tokenin parempaan suuntaan iltaa kohden.

Emme menneet Lindan kanssa jatkoilemaan eilen ja siitä sai kiittää sunnuntaina. Heräilimme hitaasti ja muuta ei oikeastaan päivästä olekaan kerrottavaa. Teimme riisiä ja kanakastiketta. Voi tätä jännää elämääni! Vaan toisaalta täytyyhän elämässä olla tällaisia verkkaisia päiviä, muuten tapahtumapäivät eivät tuntuisi miltään.

Näyttää muuten mitä todennäköisemmin siltä, että Abba-kissamme on hukannut muistitikkuni.

Päiväkirjan teko alkaa jossain vaiheessa tympäisemään kunnolla ja niin on jälleen tapahtunut. Erityisesti jos ei ole päivästä mitään mainittavaa kerrottavaa, tuntuu kirjoittaminen puulta. Noh, enää kymmenisen päivää jäljellä, ehkä minä sen kestän.

Heräsin yksin asunnossa. Näin tapahtuu hyvin harvoin. Kahvia, aamupalaa, leffaa, musiikkia, jumitusta, koneellaoloa, kissojen ruokkimista, suihkussakäyntiä...

Kolmen jälkeen lähdin Helsinkiin jännittäen toimiiko Ainolan aseman lippuautomaatti. Toimihan se, ihme kyllä! Helsingissä sain odotella hetken seuralaisiani ja päädyin Rautatieaseman Pullmanniin yksille. Noh, onneksi ei mennyt kauaakaan kun Linda ja Alli minut hakivat sieltä pois ja aloimme suunnitella ruokapaikkaa. Italiailainen pizza-paikka löytyi Kampin yläkerrasta, vaan eipä ollut kovin kaksinen ruoka.

Sitten takaisin rautatieasemalle ja junalla Pasilaan. Pasilassa koukkasimme Fallun matkaan ja teimme matkaa ihmismeressä Hartwall Areenalle. Tapahtuma oli vähän erikoisempi: Harry Potter ja Viisasten kivi näytettynä isolle screenilla sinfonia-orkesterin säestämänä. Heti alkuun kapellimestari kertoi, että on suotavaa reagoida ja näyttää tunteensa elokuvan aikana. Eli rautalangasta väännettynä: pahiksille buuattiin ja sankareille hurrattiin. Niin ja tietysti Alan Rickmanille.

Väliajalla näimme Juliaa ja ostimme pienet sipsipussit, limukkaa ja sidukkaa. Katsomoon ei kuitenkaan saanut viedä alkoholijuomia, joten jouduin tekemään pienen urheilusuorituksen, sillä viimeinen "jatkuu"-kuulutus oli juuri tullut. Vaan täytyy sanoa, että oli kerrassaan hieno spektaakkeli!

Sitten Pasilan rautatieasemalle ja junan odottelua tunti. Lähdimme takaisin keskustaan ja samaan Pullmanniin yksille mistä lähdinkin. Sitten väsyneenä kotiin.

Kahdeksan päivän työputki päättyi mukavasti perjantaihin. 7 tunnin pitkäveteinen päivä, etenkin kun oli suht hiljaista. Ilmeisesti lupauduin jossain välissä maaliskuun lopussa pidettävään sikari-iltaan, johon meidän työporukan jätkäkvartetti lähtee sekoilemaan. Huhhuh! No, hiljaista kun tosiaan oli, niin pääsin tuntia aikaisemmin mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Kaapaisin matkaani Cittarista vielä suodatinpusseja ja Cokista ja sitten kotiin homehtumaan.

Linda saapui töihin kun minä lähdin ja meni vielä töiden jälkeen yöksi Helsinkiin. Sain siis viettää illan mitä mainioimmassa seurassa! Musiikinkuuntelua, TV:n tuijottamista ja koneellaoloa ja ennenkaikkea humaltumista. Kukaan ei valitettavasti ollut lähdössä Järvenpään yöhön, niin ilta ei riistäytynyt käsistä, vaan tuli silti kahteen asti nuokkuiltua ja kukuttua.

Lindan jumiin mennyt herätyskello varmist, että varmasti herään. Töihin taas aamuvuoroon. Joskin nyt olen viime aikoina pystynyt nukahtamaan aikaisemmin mikä taas avustaa siinä, etten ole aamuisim perseeseen ammuttu karhu. Töissä 7 tunnin itsepalvelukassavuoro, eli koko vuoro seisomista. Jalka-parkani!

Nousin Lindalle pari pakettia ja taivalsin loskassa kotiin. Vähän musiikkia ja ruokaa, mitä kissatkin olivat vailla kun tunkivat anovaa pärstäänsä koko ajan nenäni eteen. Ilta sujui Tv:tä tuijottaen ja aikaisin nukkumaan mennen. Vanhuus on mukavaa. Tarvitsen myös nenäkarvatrimmerin.

Yhdeksän tunnin työvuoro klo 10-19. Päivään on siis turha mahduttaa muuta. Eikä siihen oikeastaan mahtunutkaan. Joskin päivä meni verrattain varsin nopeasti, ei siinä mitään.

Töiden jälkeen Linda saapui ja kävimme kaupassa. Luulimme ostavamme tavaraa kolmellakympillä, mutta ostimmekin kuudellakympillä. Onneksi oli henksualet ja muutama lahjakortti. Nyt on taas ruokaa kaappi pullollaan.

Kotimatkalla oli läpipaska keli. Yletöntä loskasohjoa, mutta kuitenkin liukasta. Taivaalta satoi lumeksi verhottua vettä. Granattiomenan väri on varsin erikoinen elokuva.

Tylsä, tapahtumaköyhä päivä. Itse olen sen verran levoton luonne, että nautin pienestä kiireestä ja siitä kun on vaikka vieraita tai tarvitsee reissata jonnekin. Tämä ei ollut sellainen päivä. Tavallinen sumuinen päivä kahdeksan päivän työputken keskellä.

Linda lähti aamulla kipeyttänsä valitellen kouluun ja ehti tulla sieltä vielä takaisinkin ennen kuin lähdin töihin. Neljä ja puoli tuntia duuni, miten mukavaa. Toki vituttaisi jos asuisin toisella paikkakunnalla ja joutuisin ajamaan pikkutuntien takia töihin, mutta minulle tämä passaa.

Sitten kotiin ja kotona iltapalaa (jännää), ja sitten pehkuihin. That's it!

Kello soi kuudelta ja pinkaisin ylös kahvinkeittoon. Puolen tunnin jumitus ja kahvinjuonti ja sitten töihin. Kassahihnojen putsausta Berocca Boostin voimalla ja sitten kassalle. Tungosta oli, niin käy aina välillä. Meni kuitenkin päivä yllättävän nopeasti ja hyvä niin.

Töiden jälkeen heitin kirjastoon levyn ja menin uimaan. Ah, ihanaa viimeviikkoiset kakara-arsenaalit olivat muistoja vain. Sai uida kaikessa rauhassa. David Bowien ja Pokémon Go:n seurassa K-markettiin ruokaostoksille ja sitten kotiin.

Hetken ehdin Lindan kanssa hiimailla kahdestaan ja sitten tämä lähti vuorostaan töihin. Jäin kuuntelemaan musiikkia ja katsomaan televisiota. Illalla katsoimme Teemalta Oscareiden uusintaa, ja voi sitä myötähäpeää sen viimeisen palkinnon kohdalla! Paras elokuva vaihtuikin kesken kiitospuheiden ja jengi oli hämillään. Esittelijöille oli annettu jollain ihmeen konstilla väärä kuori ja katastrofi oli valmis.

Ei kai muuta jännää sitten tapahtunutkaan.