IRC-Galleria

Vaikka kannatankin ajatusta "no jos et pidä minusta tai tahdo seuraani, sinä olet se joka menettää".

Silti kun ihmissuhteet eivät onnistu, laitan itseni täyteen vastuuseen. En meinaa että yritän parantaa tapojani, koska pyrin tekemään vain tekoja joita en kadu, mutta silti...

Olen vakuuttunut, että joka kerta kun joku poika on kääntänyt minulle selkänsä, minä tein jotain väärin; en osannut toimia kuten pitäisi. Vaikka mikään ei todista, etteikö se(/hän) olisi ollut väärässä, tehnyt väärin. Ei sillä että kenenkään tarvitsisi olla syyllinen; ei tarvitse jos tunteiden mukaan toimii. Tosin koska itse voin valita ketä rakastan ja ketä en, onko ihminen todella tunteidensa orja?

Eniten minua harmittaa vuosien takainen suhteen loppu, josta aina vaan syytän itseäni, jota kadun, josta kärsin harva se hetki. Ja joka vuosi vuodelta aukeaa, selviää asioita, tulee totuuksia ilmi. Ja kuitenkin, olinko minä todella syyssä? Ilmiselvästi voidaan sanoa että olin, mutta silloin on kuultu vain oma kertomukseni hänen vaietessa yhä. Kukaan ei kai halunnut sitä, tarkoittaa että minä en halunnut sitä. Mutta entä hän lopulta.

Tuntuu kuin minua ei edes olisi ollut tuossa suhteessa. Vaikka olin suunnattoman onnellinen, olin kai silti jotain mitä en halunnut olla, tai en ylipäänsä halunnut olla (muuta kuin minä), joten oliko loppu oikeastaan edes surullinen asia.

Oli.

Onko suhdetta jossa molemmat eivät joudu teeskentelemään ja kompromissioimaan, toinen alistuen, tai vuorotellen? Miksi kukaan haluaa suhteeseen, oi miksi?