IRC-Galleria

Timpska

Timpska

On ihminen ihmiselle.
En tiedä mikä elämässä on ollut vaikeinta. Ehkä se että ei ole voinut täysin luottaa keneenkään, ja sitä myöten myös itseluottamus on taas pitkään ollut hukassa. Nyt mietin miten koen rakkauden. Ehkä se pyyteetön halu olla hyvä toista ihmistä kohtaan, tai ehkäpä vain halua olla rakastettu. Halut ohjaavat ihmistä. Jos se halu tulee koko sydämestä, niin eihän se voi olla väärin? Olen taas tässä tilanteessa, että en enää tiedä yhtään mitään, tai tiedän paljonkin, mutta ehkä pelkään liikaa, tunnetasolla. Luulin olevani, mutta en olekaan. Luulin että voisin rakastua, mutta en tiedä onko se taas vain hyvän olon tunne jota haen tyhjyyteen sisälläni. Olisin ollut jo valmis siihen, mutta ei, vieläkään? Ei koskaan. Suurin rakkauteni on ollut lennokit ja lentokoneet. Kohti korkeuksia, ylös luojan luo, sillä taivaalla on juhlat. Siinäkin olen hyvin vajavaisesti pystynyt toteuttamaan itseäni. Tai en ole ollut tarpeeksi realisti omien kykyjen suhteen.
Unelmia ja haaveita paremmasta. Ei sitä ole parempaa, on vain tämä hetki. Tuska siitä mitä ei ole tässä ja nyt. Hän. Hän ei ole tässä. En tiedä onko hän edes olemassa. Tavallaan se on mahdollisuus meissä jokaisessa. Mutta epätodennäköistä. Sitä takertuu jokaiseen pieneen toivon kipinään ja mahdollisuuteen. Jos kokee yhteyttä toiseen ihmiseen voimakkaasti, niin pettymyshän siitä yleensä tulee. Uudestaan. Vaikka siltikin jaksaa uskoa. Vaikka toivoa ei ole. Ei rakkautta. On vain tyhjiä sanoja ja kuoria. Pelko. Yksinjäämisen pelko. Kipu. Kipu sydämessä. Se ei mene pois. Sitä ei saa pois, sydäntä rinnasta. Se näkee liikaa. Itsekkyyttä. Ahneutta. Suru. Surullinen sielu. Näin jo pilkahduksen sieluntoveristani. Miksi en voi olla siitä vain iloinen, koska on toivoa vielä? Mitä helvettiä minulle on tapahtumassa?

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.