IRC-Galleria

Muistatko vielä kuinka kivaa oli yhdessä käydä kävelyllä ja jutella. Kun tuntui siltä, pitkästä aikaa että on löytänyt todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Minä muistan. Ja siksi minulla on ikävä. Muistan kyllä myös sen kun ensimmäisen kerran oli sovittu jotakin yhteistä tekemistä, ja sinusta ei kuulunutkaan mitään. Ja muistan, en ymmärtänyt miksi toimit sillä tavalla. Ja en sitäkään kun asiasta puhuttaessa olit suorastaan loukkaantunut kuinka pienestä asiasta hermostuin... Sinullahan oli vain ajantaju mennyt ja ilta ohi muita hommia puuhaillessa, aamuyön puolelle. Samoin muistan sen tosi kivan leffaillan luonani, ja sen kuinka yritit lähtiessäsi suudella minua 'vahingossa'. Harmi etten osannut sitä ottaa vastaan. Tosi harmi. Ja kuinka lähtiessäsi katsoit minua ja lupasit seuraavana päivää olla yhteydessä, mennäksesi käymään kaupungilla toisen ystäväsi ja hänen lapsensa sekä koiransa kanssa. Niin, ja se sun koira... Siitähän minä huolehdin kanssa niin kuin omastani. Vaikka mulla on kolme kissaa jotka ovat rakkaita. Aluksihan se oli jopa huvittavaa seurata kuinka ne otukset reagoi ja tottuu toisiinsa. Joo, lopulta ainoa syy miksi olit yhteydessä ylipäätänsä oli se että saisit koiralle hoitopaikan koska olit niin huonossa kunnossa että et jaksanut huolehtia siitä. Toki lupasin huolehtia ja pidin lupaukseni. Niin kauan kuin se oli minun jaksamiseni rajoissa... Niin, ja odotan edelleen vastausta siihen kun kerroin avoimesti siitäkin kuinka voimakkaasti koen sinun läsnäolosi ja ikävöin. Eihän se nyt käy laatuun että tämän ikäinen ihminen hetkessä ihastuu, niin voimakkaasti toiseen ihmiseen. Ei, sehän on jotenkin epänormaalia ja ei sitä voi ymmärtää. Sinun mielestäsi. Koska et näe itsessäsi mitään kaunista tai hyvää. Mutta, olen nähnyt sen kaiken läpi. Sinulla on vahva intuitio asioista. Olet tottunut valmistautumaan pahimman varalle. Ja, tajuatko, osittain omalla käytökselläsi ja tunteettomuudellasi johdattelet asioita kohti vääjäämätöntä loppua. Kuuntelin usein sinua ja ihmettelin katkeruuttasi ja koston himoasi. Vastasit; En minä ole oikeasti sellainen ihminen... En ollenkaan. Usein kysyin siitä mitä tunnet minua kohtaan? Tai ylipäätänsä tunnetko mitään? Et halunnut tuntea mitään. Mutta sanoit että; -En minä ole tunnekylmä ihminen, en minä ole sellainen... En yhtään. Miksi sitten käyttäytyy ja tekee niin? Miksi? Toisaalta teit heti alusta asti pelin selväksi. Et ole siinä kunnossa että pystyisit minkään sortin seurusteluhommiin tai seksisuhteeseen. Ja alusta asti tiesin tämän. Toki ymmärrän hyvin paljon elämästä ja vaikeuksista tunne-elämässä. Ja siitä miten vaikea on luottaa ihmisiin. Ja tiedän melkein puolet sinusta. Niin kuin joskus sanoit. Ja siltikin noiden kaikkien asioiden jälkeen. En vihaa sinua. Päin vastoin. Kaiken tuon läpi näin ihmisen joka ei vaan uskalla elää. Ja on lähes rampautunut erinäisten vaivojen ja sairauksien takia. Ja näkee itsensä rumana, ei naisellisena. Ja siltikin tuon ihmisen vieressä on minulla rauhallinen olla. Hyvin rauhallinen olo, ja saan jopa nukahdettua hyvin. Niin, tiedätkö? Olisin valmis käymään ihan saman läpi. Uudestaan ja uudestaan, jos vain olisi mahdollisuus... Tavallaan annoitkin mahdollisuuden. Mutta, et osaa näyttää tunteita. Et osaa tulla halaamaan tai lohduttamaan. Miksi? Sanoit että sinulla ei järki ja tunteet ole missään yhteydessä. Miten siis? Nehän on samaa kokonaisuutta? Eli jos ne eriyttää itsessään. Häipyy mielestäni syyt elää. Mikään ei tunnu miltään. Kukaan ei tunnu miltään. Tai kaikki on liian voimakasta, ja et pysty käsittelemään asioita... Ihan samoja juttuja olen itsekin käynyt läpi. Sinunssa on se enkeli ja demoni, samassa. Kasvoista näkyy se herkkyys ja kiltteys. Miksi et lähimmille sitä osoita? Sillä tavalla kuin tiedän että se sinussa olisi. Tajuat helvetin hyvin joitakin asioita. Pelottavan hyvin, muissa ihmisissä. Todella tarkasti. Onko se vaan eräs muoto narsismia? Vaan onko se kyky jota sinun pitäisi oikeasti hyödyntää sillä tavalla että saisit ne hyvät ihmiset elämääsi, ne jotka rakastavat ja joita voit rakastaa. Uskaltaisit sen tehdä. Itkut pitää itkeä ja asiat käsitellä. Ne täytyy joskus vaan käydä läpi. Ne vanhat hommat, joihin minä en liity. Ne kaikki paskat ja ehkä hyvätkin asiat. Ne kaikki mitkä kirpaisee liiaan syvältä. Kaikella rakkaudella. Ikävöiden.

En tiedä mikä elämässä on ollut vaikeinta. Ehkä se että ei ole voinut täysin luottaa keneenkään, ja sitä myöten myös itseluottamus on taas pitkään ollut hukassa. Nyt mietin miten koen rakkauden. Ehkä se pyyteetön halu olla hyvä toista ihmistä kohtaan, tai ehkäpä vain halua olla rakastettu. Halut ohjaavat ihmistä. Jos se halu tulee koko sydämestä, niin eihän se voi olla väärin? Olen taas tässä tilanteessa, että en enää tiedä yhtään mitään, tai tiedän paljonkin, mutta ehkä pelkään liikaa, tunnetasolla. Luulin olevani, mutta en olekaan. Luulin että voisin rakastua, mutta en tiedä onko se taas vain hyvän olon tunne jota haen tyhjyyteen sisälläni. Olisin ollut jo valmis siihen, mutta ei, vieläkään? Ei koskaan. Suurin rakkauteni on ollut lennokit ja lentokoneet. Kohti korkeuksia, ylös luojan luo, sillä taivaalla on juhlat. Siinäkin olen hyvin vajavaisesti pystynyt toteuttamaan itseäni. Tai en ole ollut tarpeeksi realisti omien kykyjen suhteen.
Unelmia ja haaveita paremmasta. Ei sitä ole parempaa, on vain tämä hetki. Tuska siitä mitä ei ole tässä ja nyt. Hän. Hän ei ole tässä. En tiedä onko hän edes olemassa. Tavallaan se on mahdollisuus meissä jokaisessa. Mutta epätodennäköistä. Sitä takertuu jokaiseen pieneen toivon kipinään ja mahdollisuuteen. Jos kokee yhteyttä toiseen ihmiseen voimakkaasti, niin pettymyshän siitä yleensä tulee. Uudestaan. Vaikka siltikin jaksaa uskoa. Vaikka toivoa ei ole. Ei rakkautta. On vain tyhjiä sanoja ja kuoria. Pelko. Yksinjäämisen pelko. Kipu. Kipu sydämessä. Se ei mene pois. Sitä ei saa pois, sydäntä rinnasta. Se näkee liikaa. Itsekkyyttä. Ahneutta. Suru. Surullinen sielu. Näin jo pilkahduksen sieluntoveristani. Miksi en voi olla siitä vain iloinen, koska on toivoa vielä? Mitä helvettiä minulle on tapahtumassa?

Elämä kiertokulku. Sama toistuu myös tunnetasolla, meillä on rajallinen kapasiteetti ja jos vanhasta ei voi päästää irti ja antaa asioiden maatua pois, ei myöskään pääse eteen päin, uuteen kasvuun. Ei saa jäädä tuleen makaamaan (Helvetin tuleen varsinkaan, henkisesti) =)

Joo, on sitä vaikea aina muistaa, kun tosiaan kans aina 'tajunnut' asioita liikaa, ja nähnyt sen epäaitouden ja julmuuden mikä maailmassa on. Jos annat muille paljon, niin usein käykin niin se kans sitten viedään, viimeistä pisaraa myöten, tyyliin, 'nyt kävi näin-sori'. Vaan, näin se on, että itsensä pitäis hyväksyä, ja oppia rakastamaan omia piirteitään. Ne asiat joita itsesssään saattaa inhota, voi jonkun toisen mielestä olla jopa viehättäviä ja persoonassisa piirteitä. Niin, se onnen tunne ja onni. Se on ihan samalla tavalla todellisuutta, kuin se tuska ja paska olo. Jos pystyy tuntemaan tuskaa, niin pystyy olemaan myös onnellinen, edes pieniä hetkiä. Kun vaan oppis ne hyvätkin asiat näkemään, se unohtuu kyllä todella helposti, varsinkin kun kaiken saa nykyään, napin painalluksella, niin joitaki asioita ei sitten tajua edes arvostaa. Itse kin käyn tässä pikkuisen syvissä vesissä, välillä. Onneksi on oppinut, kovalla opettelulla, sieltä myös jotenkin nousemaan. Välillä itse ja välillä ystävien avulla. Niin, yksin tänne tullaan, ja yksin täältä lähdetään, alastomana ja kylmänä, lappu jalassa. Yksin ja peloissaanhan meistä jokainen välillä on. Eikä ihmekään :/

PS. Elämän kiertokulku. Sama toistuu myös tunnetasolla, meillä on rajallinen kapasiteetti ja jos vanhasta ei voi päästää irti ja antaa asioiden maatua pois, ei myöskään pääse eteen päin, uuteen kasvuun. Ei saa jäädä tuleen makaamaan (Helvetin tuleen varsinkaan, henkisesti) =)

Kovasti olen yrittänyt olla ihminen ja ystävän tukena.
Jotenkin on siltikin liian tyhjäksi puserrettu olo, taas.
Jos antaa kaikkensa ja näkee siltikin vain sen romahduksen, aivan vierestä, niin kyllä se tavallaan romahduttaa aina hieman omaakin uskoa siihen että hyvyys joskus palkitaan. Pakko siltikin olla, ihminen ihmiselle.Ystävyys velvoittaa. Usko, toivo ja rakkaus, toivottomuus ja turhat uhraukset. Ehkä en ollut sitten riittävän hyvä? Ristiriitaista on taas tämä. Omat tunteet pitäis painaa alas, ja hyväksyä vaan tilanteen mahdottomuus. Mutta, mikäänhän ei ole mahdotonta? Edes aito rakkaus.

Teltta pystyssä, aamuun harmaaseen
Katson käteeni, ainoaani, armaaseen
Siihen puserran kipinän elämän,
jospa joskus löytäisin, sen,
oikean emännän.

Sielu vereslihalla,
ihmissuhteiden viidakossa kahlaan,
omien halujeni petoja vastaan taistellen.
Laastaria tarvitsen,
tai edes henkistä-bepantheniä.
Sydämensä ääntä on silti pakko kuunnella,
en voi luovuttaa.

En tiedä mikä elämässä on ollut vaikeinta. Ehkä se että ei ole voinut täysin luottaa keneenkään, ja sitä myöten myös itseluottamus on taas pitkään ollut hukassa. Nyt mietin miten koen rakkauden. Ehkä se pyyteetön halu olla hyvä toista ihmistä kohtaan, tai ehkäpä vain halua olla rakastettu. Halut ohjaavat ihmistä. Jos se halu tulee koko sydämestä, niin eihän se voi olla väärin? Olen taas tässä tilanteessa, että en enää tiedä yhtään mitään, tai tiedän paljonkin, mutta ehkä pelkään liikaa, tunnetasolla. Luulin olevani, mutta en olekaan. Luulin että voisin rakastua, mutta en tiedä onko se taas vain hyvän olon tunne jota haen tyhjyyteen sisälläni. Olisin ollut jo valmis siihen, mutta ei, vieläkään? Ei koskaan. Suurin rakkauteni on ollut lennokit ja lentokoneet. Kohti korkeuksia, ylös luojan luo, sillä taivaalla on juhlat. Siinäkin olen hyvin vajavaisesti pystynyt toteuttamaan itseäni. Tai en ole ollut tarpeeksi realisti omien kykyjen suhteen.
Unelmia ja haaveita paremmasta. Ei sitä ole parempaa, on vain tämä hetki. Tuska siitä mitä ei ole tässä ja nyt. Hän. Hän ei ole tässä. En tiedä onko hän edes olemassa. Tavallaan se on mahdollisuus meissä jokaisessa. Mutta epätodennäköistä. Sitä takertuu jokaiseen pieneen toivon kipinään ja mahdollisuuteen. Jos kokee yhteyttä toiseen ihmiseen voimakkaasti, niin pettymyshän siitä yleensä tulee. Uudestaan. Vaikka siltikin jaksaa uskoa. Vaikka toivoa ei ole. Ei rakkautta. On vain tyhjiä sanoja ja kuoria. Pelko. Yksinjäämisen pelko. Kipu. Kipu sydämessä. Se ei mene pois. Sitä ei saa pois, sydäntä rinnasta. Se näkee liikaa. Itsekkyyttä. Ahneutta. Suru. Surullinen sielu. Näin jo pilkahduksen sieluntoveristani. Miksi en voi olla siitä vain iloinen, koska on toivoa vielä? Mitä helvettiä minulle on tapahtumassa?