IRC-Galleria

On siis loma. Ansaittu, omalla työllä. Tämä helvetin syksy saa mielen vajoamaan alas, ja kun ei ole pakko nousta, ei haluaisikaan nousta. Nukkua vain uupumus pois. en tiedä kauanko pitäisi levätä että olisin edes joskus oikeasti reipas ja iloinen. Nykyään yritän taistella päivän kerrallaan, ja tehdä asioita jotka ovat tärkeitä ja joista saa tyydytystä. Tärkeintähän on se että ei yritä miellyttää muita, vaan koettaa kehittää itseään itselle tärkeissä asioissa.
Monelta osin olen taas askeleen verran lähempänä pyrkimyksiäni. Tai sitä yhtä ainoaa päämäärää; Yritän pysyä tasapainossa ja oppia nauttimaan elämästä juuri sillä hetkellä kun sitä elän, muuten se voi jäädä elämättä. Yritän tehdä asiota, en vain pääni sisällä, vaan oikeasti. Nyt olisi siihen aikaa.

http://www.youtube.com/watch?v=JbS-Cqp5S3g
Tuosta linkistä löytyy, ja mun profiilista muutakin settiä, jos kiinnostaa.
http://www.youtube.com/watch?v=M5yl_TJLdTg

Kävin katsomassa Charonia, Oulunsalotalolla. n50 muutakin oli siellä. Huonosti oli markkinointi hoidettu. Keikka oli hyvä(kuten aina kun olen nähnyt), liikuntasalin akustiikka oli paska.
Kammottava kaiku ja puuroksi meni.

Unisin silmin, koulun koneella. Tulipahan eilen taas treenattua pari tuntia, niin että hiki lensi.
Aina silloin kun vie itsensä äärimmilleen, ja löytää rajansa, se raja siirtyy kauemmas, muuttuen abstraktiksi käsitteeksi. On vain fyysinen kipu ja pulssi joka hakkaa 185/min.
Kun sen huomaa, ei ole muuta rajaa kuin elämän mittainen tie oppia lisää.
Mustelmat, niin henkiset kuin fyysisetkin kuuluvat kasvuun ja kehitykseen. En pidä itseäni valmiina, haluan nöyrästi oppia lisää.

Kun se palautuu mieleen, sen kaiken olennaisen kokeminen, ja oman paikkansa huomaaminen täällä, siis tässä maailmassa. Se tosiasia että kaikki tämä on tavallaan aivan turhaa, kaikki etenee vääjäämätöntä loppua kohden. Ja sellainen asia kuin onni, onnellisuus, hyvät hetket, kuten kaikki muukin, on vain aivojen luomaa harhaa. Voit olla onnellinen kaatuessasi polkupyörällä, siitä ettei käynyt sen pahemmin, tai siitä että aurinko paistaa ( kuten juuri tällä hetkellä), tai vaikkapa siitä että on joskus saanut kokea todellista yhteyttä, toiseen ihmiseen, tai jopa yhteisöön. Se tavallinen ulkopuolisuuden tunne alkaa yleensä siitä että ei keskity siihen hetkeen mitä elää, vaan havittelee jotakin olematonta parempaa, joka on siis jossakin muussa ajassa ja paikassa, ei siis todellista tällä hetkellä. Ainakaan minä en jaksa etsiä koko ajan jotakin parempaa. Tässä hetkessä ja elämisessä on jo kaikki. Se vain on.

Repaleiset syksyn pilvet tavoittelevat taivaalta kohti maata.
Haluaisin ojentaa käteni niitä kohti.
Pyytäen imaisemaan täältä pois.
Nukkumaan taivaan pilvi tarhaan,
väsymykseni pois.

Tässäpä tämä syksy sitten taas on parhaimmillaan. Vettä sataa lähes päivittäin, ja muitakaan syksyyn liittyviä sääilmiöitä unohtamatta.
Kun vois skipata koko syksyn suoraan talveen.

Meissä on se vika että koemme itsemme vajavaisiksi. Etsimme jotakin täydentävää. Ei sitä oikeasti ole, on vain mielikuva toisesta ihmisestä joka täydentäisi sielusi ja sydämesi. Ja jos niin haluat se on totta. Mikä tahansa voi olla totta, koska ei ole yhtä totuutta.

Se, ei tunnu.
Yritän liikaa.
Ajattelen itseni solmuun.
Kuin köysi, on elämä.
Ei vaihtoehtoa.

Valo, herätessäni.
Väsymys, noustessani.
Tuska, eläessäni.
Ja, se kaikki, kun rakastan.