IRC-Galleria

Otsikko: Erilainen prinsessasatu
Kirjoittaja: Lumikki
Ikäraja: väliltä K11 - K15
Tyylilaji: romance, angst, lievää lemonia.
Esittely: Kertomus prinsessa Flannista ja hänen kummallisuuksistaan. Tärkeä osa hänen kummallisuuksiaan on ei-ehkä-ihan-tarpeeksi-älykäs vampyyri Ciar. Ja loput saatte tietää kun luette.

"Kuten MacBeth tai Kullervo, tämäkin tarina on ajaton. Se näyttäisi ensilukemalla olevan fantasiatarina prinsessasta, mutta tuota voi hyvin tulkita myös nykymaailman ajatuksiin sopivaksi, kuinka jotkut pojat ovat pullamössöpoikia, kunnes huomaa aivan sattumalta Sen Oikean.
Kun miettii tarinoita, jotka ovat olleet samankaltaisia kuin tämä, niin yleensä prinsessat ovat äärettömän ärsyttäviä neitoja, jotka eivät osaa edes kuoria hernettä itse. Flann on poikeuksellinen, itsenäinen prinsessa ja juuri siksi hänestä pidänkin, hän sopii tarinan ajatuksiin."
-Forte

A/N: No niin. Tämä on vain tarina, jonka idean sain kummallisena ahaa-elämyksenä, kun olin kotini ylä-aulassa lähdössä tallille. Siellä tallilla sitten aloin suunnittelemaan tarinaani... Tuo "Erilainen prinsessasatu" ei muuten ole tämän tarinan oikea nimi, koska sellaista ei ole. Heitin vain kehiin jotain, joka kuvailisi aihetta yleismaallisesti.

Prologi

Nuori neito, valkoisten ruusujen maan prinsessa, istui yhdellä suuren juhlasalin upottavan pehmeistä penkeistä näyttäen tyypillisen hienostuneelta, juuri sellaiselta kuin prinsessan pitääkin näyttää. Tosin tämä prinsessa ei ollutkaan tyypillinen kultakutri-sinisilmä-maitoiho, vaan hänen hiuksensa räiskyivät liekinpunaisina, hänellä oli kuulas iho ja pistävät vihreät silmät, jotka ilmiantoivat kaikki hänen tuntemuksensa. Ja nyt nämä silmät kertoivat nuoren neidon olevan hyvin, hyvin kyllästynyt. Hän kuunteli puolella korvalla ympärillä käytäviä keskusteluja ja sitä, miten maitokasvoiset prinssit kehuskelivat tappamillaan lohikäärmeillä. Vain tahdonvoima esti punapäätä haukottelemasta. Yksi prinsseistä yritti kiinnittää hänen huomiotaan.
"Prinsessa Flann, kuinka monta lohikäärmettä minun olisi surmattava saadakseni sinut huomaamaan minut?" Vastaukseksi kysymykseen nuori neito katsahti poikaan pistävillä silmillään.
"Ei yhtään", hän vastasi ykskantaan ja prinssin silmät kirkastuivat. "Minun huomiotani ei saada idiotismilla", prinsessa jatkoi sitten terävästi, ja vaaleahiuksinen prinssi katsoi häpeilevästi lautastaan.

Flann oli aina ollut hankala. Ja sen vuoksi poikkeuksellisen suosittu. Flann oli aina arvostanut erilaisia asioita kuin muut prinsessat. Siinä missä toiset pitivät kauniista piirteistä ja mahtavista urotöistä, Flann oli enemmän kiinnostunut älystä. Vaikka kasvatuksensa vuoksi hänkin oli melko ulkonäkökeskeinen. Mutta koska hän ei ollut mitenkään ihastunut vaaleanpunaiseen ihoon ja pehmeisiin piirteisiin, jollaisia linnoissa kasvaneilla pullamössösukupolven prinsseillä oli tarpeettoman usein, oli Flann juuri se vaikeasti saavutettavissa oleva ei-sääntöä-ilman-poikkeusta-prinsessa. Ja hän todella oli hankala. Ja arvosteleva. Ja inhottava. Ja vielä piti siitä! Pullamössöprinsseille ilkeily oli hänen ominta alaansa. Ja jos linnaan joskus erehtyi saapumaan komea ja tumma prinssi, jolla oli valloittava hymy, hän sai osakseen vielä kamalamman kohtelun. Sillä Flann oli huomannut, että mitä herkullisemman näköinen mies, sen suurempaan idiotismiin tämä kykeni. Flannin mielestä oli todella huvittavaa loukata prinssejä. Sanoi vain oikeassa paikassa jotain, joka loukkasi heidän ylikasvaneita egojaan. Se, miten prinssien hymyt hyytyivät ja muuttuivat kiusaantuneiksi, ja miten he yrittivät selvitä tapaamisen loppuun teräväkielisen Flannin kanssa. Ja yrittivät olla kohteliaita siinä missä Flann oli niin inhottava kuin osasi. He ottivat niin tosissaan tämän lohikäärmeiden ja muiden petojen tappamisen, että kun Flann vain väheksyi heidän "urotöitään" he ottivat sen niin kipeästi itseensä ettei sille voinut muuta kuin nauraa. Ja Flannilla olikin naurussa pitelemistä. Mutta hänellä oli rautainen itsehillintä vaikka hänen silmänsä kavalsivatkin hänen todelliset tunteensa.

Flann rakasti linnan puutarhan valkoisia ruusuja. Hän rakasti kuuta.
Erityisen kauniita valkoiset ruusut olivat kuun pehmeässä kajossa.
Puutarhaan levinnyt musta metsä korosti ruusujen valkoisuutta entisestään.
Jos metsässä todella olisi asunut joku, tämä joku olisi saattanut nähdä kuutamoöinä kuinka valkeaan yöpukuun verhoutunut punahiuksinen neito istui linnan parvekkeen kaiteella ja katseli kuinka kuun säteen heijastelivat valoaan valkeista ruusuista.

Eräänä kirpeänviileänä iltana Flann oli tapansa mukaan katselemassa ruusuja parvekkeeltaan. Kuu oli juuri mennyt pilveen, puutarha oli hämyinen ja usva pyörteili pensaiden juurakoissa. Koska ilta oli viileä, Flann oli vetänyt tumman ja lämpimän aamutakin päälleen. Myöhemmin hän oli tyytyväinen siitä että oli tehnyt niin, sillä sai nyt todistaa jotain, joka olisi saanut kenet tahansa toisen kirkumaan kauhusta.

Luku 1

Flannin pimeään sopeutuneet silmät erottivat liikehdintää eräästä ruusupensaasta, joka sijaitsi melko lähellä parveketta. Hän kuuli mutinaa. Yksi linnan monista puutarhureista näytti etsiskelevän jotain pensaikosta. Flann oli huutamassa miehelle, kysyäkseen mitä hän touhusi puutarhassa tähän aikaan, muttei ehtinyt. Hänen huomionsa kiinnittyi puutarhurin taakse. Oliko se susi?

Flann näki puutarhurin takana kaksi kiiluvaa silmää. Hän oli huudahtamassa puutarhurille, tällä kertaa varoittaakseen tätä, mutta myöhästyi jälleen. Silmät – sekä se jolle ne kuuluivat – ponkaisivat eteenpäin liikkeellä, joka oli melkein liian äkkinäinen silmin havaittavaksi. Flann tuijotti lamaantuneena kuinka musta pisara valui pitkin valkeaa leukaa, kuinka tummat huulet painuivat vasten puutarhurin kaulaa ja kuinka muutamat karanneet veripisarat putoilivat maahan. Kuu tuli näkyviin pilven takaa. Flannin silmäterät supistuivat ja hän tuijotti näytöstä edelleen, nähden tapahtumissa kauneuden, jollaista kukaan toinen ei olisi nähnyt. Ja hän henkäisi, kuin yllättyneenä, ja tuo kalpea olento jonka tummat hiukset vain korostivat valkeiden kasvojen kontrastia, nosti kasvonsa tyttöä kohti, tyttö huomasi että olennon silmätkin olivat kuin mustat, ja sitten se oli poissa. Ainoat kuuluvat äänet olivat Flannin hengitys sekä kahahdus kun puutarhuri kaatui pensaaseen. Flann oli hetken paikoillaan, kykenemättä liikkumaan kuin lumouksen jälkimainingeissa. Sitten hän hypähti alas matalalta parvekkeeltaan, käveli puutarhurin viereen ja näki siistin, kuin veitsellä leikatun näköisen pystyviillon miehen kaulassa. Ja tajusi, ettei mies ollutkaan kuollut. Hän veti aamutakin nopealla liikkeellä ohuen yöpukunsa päältä ja kietoi sen miehen kaulan ympärille. Sitten hän käveli linnan takaovelle ja astui sisään.

Palvelijattaret nostivat aivan uskomattoman hulabaloon nähdessään prinsessan. Täällä! Palvelijoiden huoneistoissa ja keittiön takahuoneessa! Miksi?! Mutta prinsessa vaiensi heidät tiukalla mulkaisulla ja totesi käsittämättömän rauhallisesti: ”Jos mielitte pelastaa puutarhassa, minun parvekkeeni alla makaavan, vertavuotavan puutarhurin verenhukkaan kuolemiselta, suosittelen että tekisitte jotain muutakin kuin vain kauhistelette sitä että tulin kertomaan teille tästä.” Sitten Flann kääntyi ja asteli ulos. Palvelijat alkoivat säntäillä ympäriinsä kuin päättömät kanat. Flann käveli mustaa metsää kohti ja kuuli kuinka lauma palvelijoita lopulta säntäsi ulos takaovesta uskomattoman melskeen saattelemina. Flann jatkoi kävelyään. Äänet vaimenivat pikkuhiljaa.

Flann katseli uhkaavaa, tummaa metsää katse ihmetyksen valtaamana. Hän kuuli pehmeitä ja sähiseviä kuiskauksia, risahduksia ja suhinaa puiden takaa. Toisinaan kuiskaukset muuttuivat ymmärrettäviksi. Ne kutsuivat häntä, maanittelivat astumaan tummiin syvyyksiin. Mutta Flann ei ollut typerä. Hän tiesi säännön. Ken tohti astua metsään, oli täysin noiden olentojen armoilla. Ja jos olento astui ulos metsästä, sen sai tappaa sen enempiä miettimättä. Kaikki tapahtui omalla vastuulla. Joten Flann vain katseli metsää hiljaisen kunnioituksen vallassa, kävellen sen viertä. Pikkuhiljaa hän kääntyi pois, niin että hänen kävelynsä näytti päämäärättömältä. Hän ei tohtinut näyttää metsän asukeille kuinka paljon todella kammoksui tuota pimeyttä. Hänen pelkoonsa sisältyi myös uteliaisuutta. Ja hän halusi nähdä uudelleen tuon kalpean olennon, joka oli lumonnut hänen mielensä. Flann tiesi, ettei olento todella ollut häntä lumonnut. Hän oli tehnyt sen itse. Pakonomainen tarve nähdä se uudelleen kumpusi syvältä hänestä itsestään, ilman ulkopuolisia vaikuttimia. Kaikkeen olemassa olevaan kohdistuva uteliaisuus. Tarve tietää. Tuntea. Olla. Ja myös jotain muuta. Hän ymmärsi sen itse, mutta jos häneltä olisi kysytty mistä oli kyse, hän ei olisi osannut pukea sitä sanoiksi. Mutta uteliaisuus oli ajanut hänet metsän reunalle, ja uteliaisuus hänet ajaisi metsäänkin. Siitä eteenpäin kyse olisi jostain muusta. Jostain… tuntemattomasta.

Luku 2 --> lumivalko