IRC-Galleria

Katsoin sitten Factotumin, elokuvan Charles Bukowskista. Romantiikka oli aika lailla rappioon kallellaan, ja jotenkin leffä jätti tyhjän olon. Sen aikana tuli mieleen Big Lebowski, joka jätti hyvän olon, jo Lennonin kipale Working Class hero josta tuli haikeammalla tavalla hyvä olo. They hate you if you clever, and they despise a fool ja silleen.

Elokuva juoposta kirjailijasta, joka oli aito, ja yhden sukupolven ja ihmisluokan symboli. Mutta ei leffa oikeastaan kertonut mitä erityistä hänessä oli, ikään kuin se kaikki olisi ollut vain sattumaa. Ja se on vähän ahdistava ajatus, että sattumalta elää sellaisen elämän johon tietyssä ajassa voi samaistua, ja kertoo siitä esimerkiksi runouden kautta. Kai Bukowskin tuotannossa on keskeistä että sellaisesta elämästä voi kirjoittaa ylevästi, ja ehkä elokuvan on tarkoitus on esittää ankea elämä jotta voitaisiin nähdä suuruus jota tarvitaan että siitä voi tehdä valehtelematta ylevän tai anakin merityksellisen. Joten olin kappaleen alussa väärässä mutta en jaksa poistaa sitä.

Tavallaan moinen elämä kiehtoo, mutta enää sellaista ei voi elää merkityksellisesti, nyt pitää elää uudeenlainen elämä ja kertoa siitä uudella tavalla ja ehkä sitä kautta auttaa jotakuta hitaan yön lävitse.

Mutta pitäisi kuitenkin kirjoittaa enemmän ja tämä on sopivan letkeä tapa. Flunssa ei ota hellittääkseen ja taitaa jäädä Amorphiksen keikka väliin. Vähän harmi, sillä ei oiken muutakaan viehkoa tunnu olevan tänä viikonloppuna tarjolla. Ja muutenkaan ei taitaisi ainakaan perjantaina minnekään ehtiä. Pitkästä aikaa mulla on pyöräkin, kaksi vuotta jaksoin toivoa että vanhasta hybridistä tulisi kalu, mutta nyt lipesin ostamaan 3-vaihteisen helkama kulkurin. Sayonara, tuskaiset ratasvaihteet.

Entäs taide/filosofia. Sitä en ole taas tänään pahemmin ajatellut mutta, ehkä katson jonkun leffan ja yritän saada siitä jotain irti. Ehkä jotain imelää taas, pitäisi alkaa kirjoittaa suurta rakkauskertomusta. Jotenkin pää on aiheen suhteen tyhjä vaikka kaikenlaista on sillä rintamalla tapahtunut vimeisen vuoden aikana.

KINGS OF CONVENIENCE
Winning A Battle, Losing The War

Even though I'll never need her,
even though she's only giving me pain,
I'll be on my knees to feed her,
spend a day to make her smile again
Even though I'll never need her,
even though she's only giving me pain
As the world is soft around her,
leaving me with nothing to disdain.

Even though I'm not her minder,
even though she doesn't want me around,
I am on my feet to find her,
to make sure that she is safe and sound.
Even though I'm not her minder,
even though she doesn't want me around,
I am on my feet to find her,
to make sure that she is safe from harm.

The sun sets on the war,
the day breaks and everything is new...

Mutta nyt kun on jotain sanottavaa niin sanotaan nyt sitten. Ainakin leffasta Finding Neverland sen verran että olipa hieno leffa, joskin turhan siirappinen. Niin siis itkin katsoessani, mutta itkin lähinnä elokuvan hienoa ja eleetöntä tapaa kuvata aikuisuuden ja lapsuuden ongelmallisuutta isojen asioiden äärellä. Mikä tietysti vaatii niitä isoja asioita, mutta sitä olisi silti voitu viedä johonkin toiseen suuntaan. Katsomisen arvoinen joka tapauksessa, ja sopii jotenkin omaan elämään.

Niin mikä lopulta todistaa että olen kasvanut tähän ikään mennessä tavoilla joilla on merkitystä? Lapsia ei ole eikä enää vaimoa, eikä vielä hetkeen edes koulutusta. Materiaa aika lailla rajallisesti, enkä ole kovin paljon käynyt ulkomaillakaan. Toisaalta olen lukenut vaikka mitä, puhunut vaikka mitä, tehnyt vaikka mitä, oppinut vaikka mitä ja tiedän vaikka mitä. Ja ymmärrän itseäni ja maailmaa, vaikka välillä siitä joudunkin itseäni muistuttamaan.

En kuitenkaan tiedä likimainkaan tarpeeksi, enkä tiedä miten pitkään sitä voi elää vain tietääkseen ja ymmärtääkseen enemmän. Toisaalta minulla on kyllä suunnitelma ihan tehdäksenikin jotain sillä tiedolla, ja ehkä palaan asiaan.

Kadun monia tekemiäni valintoja, mutta olen silti verrattain tyytyväinen siitä mihin ne toistaiseksi ovat minua johdattaneet.