IRC-Galleria

20.11.1982 synnyin vaikeuksien kautta äidin, isän ja isoveljen perheeseen erittäin pitkillä ja mustilla hiuksilla. Varhaisessa iässä minulla oli ollut todella vaikeaa puheen ymmärtämisen ja sanomisen kanssa, sain hirveitä raivokohtauksia kun ihmiset eivät ymmärtäneet mitä sanoin, kun sanat ei tullut niin yritin käsin puhua ja jos silloinkaan ei auttanut niin sain raivokohtauksia ja aina jos sain niin minut hiljennettiin.

Ainut ihminen joka yritti ymmärtää minua oli äitini ja hänen kanssaan sitten käytiin läpi, sitten eräänä päivänä menin lastenlinnaan tutkimuksiin jossa sitten todettiin että minulla on dysphasia. Jouduin olemaan yötä lastenlinnassa ja se oli ensimmäinen kerta kun jäin eroon äidistäni ja olin jo silloin kiintynyt häneen todella paljon koska hän oli ymmäräjäni. Sanoinkin hoitajalle, että “et tee mitään pahaa, koska isäni on poliisi”. Isästä sain sellaisen turvan vaikka hän ei henkisesti auttanut minua tai ollut kuin “normaalit” isät niin hänen kokonsa ja se että oli poliisi toi turvaa omalta osaltaan. Lastenlinna oli kyllä yksi inhottavimmista paikoista jossa olin. Eräänäkin yönä huonetoverini rupesi keskellä yötä yhtäkkiä itkemään ja hoitaja tuli sanomaan “mitä sinä teit Tuomas?” “En mitään” ja kuten arvata saattaa minua ei uskottu ja minut vietiin toiseen huoneeseen ja minua sätittiin. Se oli ensimmäinen kerta kun minua kohdeltiin väärin (kai myös aikaisemmin en vaan muista). Mutta tuosta lähtien kaikki vihat jotka sain pidin sisälläni (olin tuolloin 4-vuotias).

Noh kotona olo oli lapsena melko mukavaa ja ainakin turvallista, paitsi silloin kun isä ryyppäsi joka oli hänen tapansa rentoutua joka viikonloppu, no ei siinä silleen mitään hän ei ollut väkivaltainen vain ärsyttävä. Ja veljeni oli aika ikävä kun olimme lapsia hän aina nolasi minut hänen ystävien edessä jos sanoin jotain tyhmää. Tällaista se oli hyvin pitkään.

Omalla veljellä oli hyvin normaali murrosikä, eli paljon huutoa jne. Silloin äidilläni ei ollut aikaa minulle ollenkaan vaan jouduin jäämään varjoon ja pitää mölyt mahassani joten niin tein. Sitten kun oli oma murrosikäni aika niin minun oli todella “helppo” ainakin vanhemmilleni koska en koskaan suuttunut tai ollut kapinoiva, olin kiltti poika, kaikki aina sanoi niin. Ja joka kerta kun suutuin niin pidin kaikki sisälläni ja esitin hymyilevää poikaa.

Koulussa olin tosin suosittu kun aloitin tosin olin koulussa jossa oli vain 10 henkeä per luokka, joten ei ollut kiusaajia vaan oli hyvä kouluhenki ja koulussa oli mukava käydä. Peruskoulun jälkeen siirryin sitten Keravan Kauppaoppilaitokseen (nykyinen Keravan Ammattiopisto) ja pari vuotta siellä meni ihan mukavasti kunnes viimeisenä vuotena kaikki muuttui. Silloin en enään jaksanut pitää pahaaoloani enään aisoissa vaan se räjähti päälle, rupesin lintsaamaan paljon koulusta, lähdin kesken koulupäivien pois kotiin nukkumaan. Silloin äiti huomasi miten pahaolo minulla on ja ehdotti minulle terapiaan käyntiä ja niin myös meninkin ja kun terapia oli nuorille suunnattu niin se jopa auttoi oloani…samoihin aikoihin kaverini katosivat elämästäni kokonaan ja vetäydyin omaan kuoreeni, näihin aikoihin myös tapasin ensimmäisen kunnollisen tyttöystäväni (suhde kesti 8 kuukautta), tässä suhteessa jouduin todella tiukoille koska jouduin hoitamaan tätä tyttöä, hän kertoi niin hirveitä tarinoita ja kertoili miten hän nukkuu rapuissa yms. Ja minä yritin auttaa, soitin auttaviin puhelimiin ja yritin tehdä kaikkeni auttaakseen häntä. Ja hän sai minut ja äitini todella huonoihin väleihin, koska en nähnyt miten hän käytti minua hyväkseen ja teki hallaa minulle ja äitini yritti auttaa minua mutta minä suutuin hänelle. Olisi niin paljon sanomista siitäkin suhteesta mutta en jaksa alkaa kirjoittamaan siitä niin paljoa, mutta sanottakoon, että loppujen lopuksi hän jätti minut tekstiviestillä eräänä kauniina elokuun päivänä.

Muutin tämän suhteen aikana omaan asuntoon ja silloin näytti elämän hymyilevän, olin saanut työpaikan, oli tyttöystävä jota rakastin ja oma asunto, mutta kuten arvata saattaa kaikki meni päin mäntyä: ensin tyttöystävä jätti minut ja muutaman kuukauden päästä minut erotettiin työpaikastani ja taas jouduin masennuksen kouriin mutta sitten tuli elämääni viimeisin tyttöystäväni ja hänen kanssaan luulin, että olisin loppuelämäni hänen kanssaan…suhde kesti 3 ja puoli vuotta (erosta puoli vuotta).