IRC-Galleria

Blogi

« Uudemmat -

AborttiTiistai 12.03.2013 10:00

Jos äiti surmaa vastasyntyneen lapsen, joka on täysin hänen huolenpidostaan ja ruokinnastaan riippuvainen, on se pöyristyttävä, kaiken inhimillisen oikeustajun vastainen teko ja herättää syviä tunteita äitiä vastaan. Kuitenkin, jos äiti abortin kautta surmaa eli surmauttaa lapsensa muutama kuukausi ennen tämän syntymää, suuri osa samoista henkilöistä, jotka edellisessä tapauksessa tuomitsevat äidin teon, nyt ovatkin hänen tekonsa puolella: äidillä on oikeus päättää omasta kehostaan ja niin muodoin lapsen kohtalosta, koska se ei vielä ole itsellinen olento. Se on äidin kehossa oleva ylimääräinen möykky, ikäänkuin jokin sairaus tai taakka, joka voidaan hoitaa päiväjärjestyksestä.

Tiedän ettei asia ole aivan näin mustavalkoinen. Aborttiin voi olla useita syitä eikä ratkaisu koskaan ole helppo, mutta - joka tapauksessa kyseessä on syntymättömän lapsen murha. Se on harkittu teko, jolla päätetään viattoman lapsen elämä. Luterilaisen kasteopetuksen mukaan lapsi tosin ei ole viaton, vaan on syntisyytensä vuoksi saastainen ja kadotuksenalainen: kuolemanvaarassa olevalle pienokaiselle suoritetaan hätäkaste, ettei hän kastamattomana kuolisi ja niin joutuisi kadotukseen. Kuitenkin monet luterilaiseen kirkkoon kuuluvat, jotka vievät lapsensa kastettavaksi ja näin ilmaisevat mitä syvintä huolenpitoa lapsesta ja tämän tulevaisuudesta - joskaan en ole samaa mieltä luterilaisen kasteteologian kanssa - , viis veisaavat syntymättömän lapsen oikeudesta tulla tuntemaan vanhempiensa sekä Jumalan huolenpito. Samat vanhemmat, jotka vievät lapsiaan kastettavaksi, antavat tukensa toisten aborteille, ovat niitä puolustamassa ja jopa tekemässä. Missä on logiikka?

Abortti saattaa olla oikeutettu joissain, aivan äärimmäisissä tilanteissa. Esimerkiksi, kun vaakakupissa on äidin tai lapsen elämä. Lapsen surmaaminen saattaa silloin olla hyväksyttävä teko mutta kyse on lapsen surmaamisesta. Abortti ei koskaan ole äidin ruumiissa olevan tahdottoman solumöykyn tai ulokkeen poistaminen, johon hänellä on rajaton oikeus ja päätäntävalta, vaan on itsellisen olennon, syntymättömän mutta jo olemassaolevan ihmiselämän lopettaminen. Äidin velvollisuus äitinä on loppuun saakka, niin kauan ja hyvin kuin se hänelle vain on mahdollista, huolehtia elämästä, joka hänen sisällään - ja syntymän jälkeen hänen yhteydessään, vaikka kehonsa ulkopuolella - kehittyy ja kasvaa. Sikiössä on jo olemassa kaikki se, mikä siitä myöhemmin, kasvun myötä, tekee tuntevan ja tunnistettavan ihmisyksilön.

En tahdo syyllistää vanhempia, jotka vertavuotavin sydämin ovat päätyneet aborttiin. Se on kipeä, haavoittava ratkaisu. Toisenlaista vaihtoehtoa kuitenkin tulisi pitää esillä aktiivisesti ja siihen rohkaisten. Syntymättömän lapsen oikeuksista on puhuttava ja nimenomaan kirkon tulisi puhua näistä. Samoin terveydenhuollon ammattilaisten, joiden jo ammattietiikkansa vuoksikin pitäisi puolustaa elämää, ei tuhota.

Abortin kokeneet äidit tarvitsevat tukea. Eivät syyllistämistä, paheksuntaa ja tuomiota - mutta todellinen tuki ja empatia voi rakentua vain totuuden varaan, ei valheelliseen laastarointiin. Jokaisesta abortista jää sisimpään haava. Erityisesti jos kyseessä on lapsen surmaaminen itsekkäistä syistä, että on tahdottu hoitaa vastuuttoman seksuaalisen käyttäytymisen seuraukset eliminoimalla ne jälkikäteen. Kristillisen etiikan mukaan seksi kuuluu vakiintuneeseen suhteeseen, perinteisesti ajatellen avioliittoon. Jos rakkauden hedelmänä syntyy lapsi, hänet on otettava vastaan siinäkin tapauksessa, että kyseessä on ns. vahinko. Vanhemmat voivat muuttaa suhtautumistapansa ja suhtautua tilanteeseen niin, että lapsesta tulee toivottu, hän on arvokas Jumalan lahja. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus kokea itsensä rakastetuksi. Jos vanhemmat kieltävät lapselta rakkauden ja elämän, he kieltävät oman vastuunsa. Murha on synti, erityisen raskas synti se on kun kyseessä on avuton, puolustuskyvytön, vielä syntymätön tai vastasyntynyt lapsi.

Abortin tuottaman haavan parantuminen on mahdollista vastuullisessa kohtaamisessa... Tiedetään lukuisia tapauksia, joissa äiti uskoontultuaan on havahtunut ymmärtämään, mitä joskus ymmärtämättömyydessään on tehnyt. Se on kauhistuttava herääminen. Mutta Jumalan rakkaudessa on turvallista herätä kohtaamaan oma syntisyytensä ja raadollisuutensa... Abortin selittäminen joksikin sellaiseksi, mitä se ei ole (oikeutettu teko, tahdottoman solumöykyn poistaminen), ei paranna sisäistä haavaa. Synnin myöntäminen synniksi ja Jeesuksessa olevan anteeksiantamuksen vastaanottaminen johtaa parantumiseen ja vapautumiseen. Jumala rakastaa ja hoitaa syntistä, virheensä tunnustavaa, parannukseen taipuvaa ihmistä.

Jumala ei syyllistä, paheksu eikä tuomitse. Hän tahtoo armahtaa ja rakastaa terveeksi. Tämä Jumalan kaikkiriittävä armo on Kristuksessa. "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps.51:8). Jeesus toteaa itsestään: "Minä olen tie, totuus ja elämä" (Joh.14:6). Totuus tekee vapaaksi (Joh.8:31). Armoa ei voida löytää eikä omistaa valheen pohjalta, omaa vastuuta kiertäen ja pakoillen.

Suurin osa aborteista on turhia, synnillisen ihmisen itsekkyyteen ja mukavuudenhaluun perustuvia päätöksiä kieltää oma vastuu, kieltää elämä lapselta, koska lapsi vaatii huolenpitoa ja uhrauksia. Tänäkin kuluvana vuonna valitettavan monet äidit kieltävät sisällään olevan elämän, rakkauden sijasta he valitsevat itsekkyyden, tuottaen itselleen syvän haavan.

Entä jos lapsen kasvattaminen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista? Äiti voi huolehtia syntymättömästä elämästä lapsen syntymään saakka, sitten luovuttaen hänet lastenkotiin, ja adoptoitavaksi perheeseen, jossa kenties ei ole mahdollisuutta biologiseen lapseen. Tämäkin on varmasti kipeä ratkaisu, mutta eettisesti perusteltu. Se on elämän loukkaamattomuutta ja ihmisarvoa kunnioittava ratkaisu tilanteissa, joissa lasta ei, syystä tai toisesta, voida pitää.

- - -

Alkoholisti- ja narkomaaniäitien raskaus on aihealue sinällään. Yltiöhumanistinen kulttuuri kunnioittaa äidin oikeutta ruumiiseensa (ja sen myötä sikiöön, syntymättömään lapseen) äärimmäisyyteen saakka. Tällainen humanismi ei ole kristillistä. Viattoman, avuttoman elämän oikeus kehittyä ja kasvaa arvokkaana, toivottuna, tallataan jalkoihin. Onko äidillä todellakin oikeus ja valta tuhota lapsen elämä, saattaa hänet kuolemanvaaraan toimimalla niin että seurauksena on keskenmeno, tai että sikiö vaurioituu ja on jo syntyessään päihteiden vammauttama? Yhteiskunnan tulee huolehtia heikoimpien oikeuksista, ja on häpeä jos se ei sitä tee.

Tietyissä tilanteissa pakkohoito on paitsi syntymättömän lapsen, myös äidin edun mukaista. En usko että äiti lapsen synnyttyä syyttää yhteiskuntaa pakkotoimenpiteistä joiden kohteeksi on joutunut. Päinvastoin hän on kiitollinen avusta, jota ei osannut eikä ehkä halunnutkaan pyytää.

Elämme vaikeassa maailmassa jossa ei ole helppoja ratkaisuja. Jos ratkaisujesi lähtökohta on elämä, ihmisarvon kunnioittaminen ja oikeudenmukaisuus, saat havaita että elämä itsessään kantaa ja auttaa sinut kipujen läpi, silloinkin (ja usein juuri silloin) kun joudut tinkimään omasta mukavuudenhalustasi. Rakkauden tie ei ole helppo tie, koska se vaatii oman vastuullisuuden, myös oman raadollisuuden kohtaamista. Se on kuitenkin ainoa parantumisen tie.

[ Kirjoitettu iltapäivällä 9. 3. 2013. Kannanottoni aborttikeskusteluun ja lapsen oikeuteen elää. ]
Laitettu blogiin aamulla 12. 3. Julkaistu 8:00.
Henkilökohtaiset muistot Jukka Leppilammen ja Outi Terhon tekemästä, Anna-Mari Kaskisen sanoittamasta hienosta Minun käteni soi -biisistä innoittivat perustamaan yhteisön kyseiselle kappaleelle, sen myötä Outin nykyiselle kokoonpanolle duolle Outi ja Lee. Mutta bongasin että Outille ja Leelle on jo olemassa yhteisö. Perustettu 2005 ja tällä hetkellä nolla jäsentä. Otin yhteisön käyttöön, joten nyt on ainakin yksi jäsen...

Henkilökohtaisesti tutustuin Outiin ja itävaltalaiseen mieheensä Billnäsin etnofestareilla Karjaalla muutama vuosi sitten, ollessani siellä yhteiskristillisen aktioryhmän osallistujana. Se taisi olla kolmas kerta osallistuessani evankeliointiin ko. festareilla. Kerta kaikkiaan hieno kokemus. Tuona kesänä myös Outi ja Lee sattuivat tulemaan paikalle.

Nythän festarit kyseisessä paikassa on lopetettu... No, voi toisaalta olla hyväkin... Asiallisia aktiokohteita löytyy Suomen festivaalitarjonnasta runsain mitoin muutenkin.

Ihminen on vain ihminen ja parhainkin ihminen on keskeneräinen, mutta Outista ja Leestä täytyy sanoa että kelpaavat monessakin mielessä esikuviksi, niin sydämestään he palvelutyötään ja musiikkia tekevät.

Festareilta pääsin autokyydissä Outin ja Leen mukana Tampereelle, samalla sain järjestää heille keikan erääseen Vapaaseurakuntaan. Itse juonsin kyseisen tilaisuuden. Mieleeni on jäänyt Outin puhe. Hän kertoi kuinka erään kerran kotona Itävallassa, odottaessaan Leetä saapuvaksi ja järjestellessään kotia siistiksi ja kauniiksi puolison tulla, sydämelle laskeutui ajatus:

- Millaisella mielellä ja asenteella odotamme Jeesusta?

Kristittyinä meillä pitäisi olla samanlainen mieli. Mitä vielä voin tehdä ennen rakkaani saapumista? Onko jotakin mitä voin vielä kaunistaa? Jotakin missä voin puhdistaa itseäni Hänen saapumistaan varten?

Näin se on Outi, juuri näin. Ei suorituksin vaan rakkaudesta. Ei tuonpuoleisuuteen paeten vaan lujasti eläen tässä hetkessä. Tämän päivän haasteissa ja mahdollisuuksissa.

Oikeanlainen Jeesuksen odotus ei tee meitä toimettomiksi vaan päinvastoin antaa intoa ja mielekkyyttä tämän päiväiseen kilvoitukseen, pyhityselämään. Hän jonka saapumista odotamme (tapahtuu Hänen saapumisensa sitten henkilökohtaisen kuolemani kautta minä hetkenä tahansa tai universaalina tulemuksena aikakausien loppuhetkessä, jota ihmiskuntana lähestymme) on jo nyt kanssamme Pyhän Hengen kautta.

Antautuminen Pyhälle Hengelle, johdatukseen ja uudistavaan työhön jota Hän tahtoo meissä Jeesuksen omissa tehdä, se juuri on aidointa rakkauselämää, jossa yhteys Jumalaan synnyttää yhteyttä myös lähimmäisiin, empaattista ja kunnioittavaa elämänasennetta.!

Suosikkibiisini Outin ja Leen tuotannossa on Intian vainotuista kristityistä kertova laulu... jonka nimeä en juuri nyt muista... olen antanut cd:n eteenpäin. Pitäis kait hankkia uudelleen. Anyway tämäkin on hieno:


Minun käteni soi?Torstai 07.03.2013 05:06



Muutama viikko sitten koiran kanssa lenkillä ollessani tulin muistelleeksi Valpuria.

Tutustuin Valpuriin ystäväni kautta. K. M. oli ollut vieroituksessa 1988 - 1990 ja päässyt irti aineista. Hän on edelleen niitä harvoja, harvoja ystäviä joiden vieroitus ja myös kuivilla pysyminen sekä toipuminen normaaliin, sosiaaliseen elämään, on onnistunut ilman uskoontuloa.

Muistan sen aamun kerrostalon rappukäytävässä, kun K. M. sanoi: - Mulla on hassu tunne, en tarvii mitään ainetta juuri nyt ja luulen, että jos nyt lähden hoitoon pääsen kuiville. Hän lähti hakemaan apua ja niin tapahtui. Takana oli koko nuoruuden kestänyt rankka käyttö useine katkaisuhoitoineen ja vieroitusyrityksineen, joiden jälkeen käyttö oli jatkunut aina vain hurjempana. Muistan kun olimme armeijan kutsunnoissa, jotka järjestettiin Porin poliisilaitoksella, vuosi taisi olla 1987. Hänellä oli valmiiksi ladattu ruisku ja kävi poliisilaitoksen vessassa kesken kutsuntojen piikittämässä itseään.

Vieroituksen jälkeen K. M. asui kuntoutujien tukiasunnossa. Siellä hän tutustui Valpuriin. Minä tutustuin Valpuriin K. M.:n kautta.

- - -

Valpuri oli saanut HIV:n itseään vanhemmalta miesystävältään heidän ollessaan sukupuoliyhteydessä ja käyttäessään samoja värkkejä. Mies tiesi kantavansa virusta mutta ei kertonut siitä.

Valpuri katsoi silmiin ja hymyili. - Oikeastaan minä olen kiitollinen sairastumisestani, se oli minun pelastukseni, hän sanoi hiljaa.

Sairastuminen oli pakottanut miettimään elämää, elämän arvoja ja tarkoitusta, onko millään tarkoitusta, mikä on totuus. Näissä pohdinnoissa ja sisimmän kaipauksessa hän koki Jumalan kutsun, kääntyi Hänen puoleensa ja löysi armon, syntien anteeksiantamuksen Jeesuksessa. Se oli uuden elämän alku. - Mä tarvitsin sitä pysäytystä, muuten en varmaan olis löytänyt elämää, koskaan.

Itse olin vähän aiemmin tullut uskoon, olin sisäisesti vielä monella tavalla rikki, tunne-elämässäni haavoittunut. Sitten tuli avioero. Syyllistä on turha etsiä, vikaa oli varmasti minussakin. Olin 22 ja meillä oli kolme lasta, kaksi vaimon edellisestä avioliitosta ja yksi yhteinen. Sanoin vaimolle: - Sä oot aikuinen ihminen ja voit tehdä mitä haluat, jos haluat lähteä se on ookoo, mutta lapsia et vie mukana.

Vaimo lähti. Muutaman kuukauden kuluttua hän haki tytöt itselleen. Kaksivuotias poika jäi pysyvästi minulle.

En osaa sanoa mitä sisälläni tapahtui mutta luulen että ero repi auki haavoja joiden olemassaolosta en tuolloin ollut edes tietoinen, lapsuudessa - ja sen jälkeenkin - koettuja hylkäämisiä, turvattomuutta. Syvälle iskostunutta arvottomuuden tunnetta. Olin ääriäni myöten täynnä sisäistä tuskaa, hajoamaisillani. Jouduin jäämään sairaslomalle ja sitten lasten vuoksi lopetin työt kokonaan ollakseni heidän kanssa kotona.

Tuttu lääkäri, jolta hain sairaslomaa, näki ahdistukseni ja ehdotti lievää, väliaikaista lääkitystä. Kieltäydyin, olin ennen uskoontuloa vetänyt tarpeeksi mömmöjä, en aikonut ottaa niitä enää. En yhden yhtä tabua.

Kului viikkoja. Kuukausia. Tuskatila oli päällä lähes jatkuvana, jäytävänä ahdistuksena, raastavana henkisenä kipuna... Eräänä heikkona hetkenä kiipesin keittiön kaapille, otin kaapin perältä vanhoja, mömmöilyajalta jääneitä Valiumeja. Heitin suuhuni useita pitkävaikutteisia Valium CR kapseleita.

Parin päivän kuluttua, edelleen lievästi valiumeissa - ja alkavassa morkkiksessa! - lähdin Valpurin luo pääkaupunkiseudulle. Pojan otin totta kai mukaan. HIV oli tuohon aikaan (1991) mörkö. Taudista ei yleisesti ottaen tiedetty paljoa ja viruksen kantajia kartettiin. Vietimme Valpurin luona pari oikein mukavaa päivää. Eräs hetki on jäänyt mieleeni aivan erityisesti.

Jukka Leppilammen ja Outi Terhon Minun käteni soi. Se oli minun ja Valpurin lempilaulu, laulu joka kosketti meitä syvästi. Poikani nukkui lattialle tehdyllä vuoteella ja Valpuri laittoi kasetin vanhaan, kolhiintuneeseen soittimeen...

Katso millaiset käteni ovat:
Mitä tahansa tahdon koskettaa, se musertuu kätteni alla.
Minun käteni kylvää kuolemaa, ja se rakastaa rikkomalla...

On siis paras, kun käteni taskuun jää
kädet huolella kätken ja peitän, niin ne eivät tuhoa enempää,
niiden päälle nyt multaa heitän.

Näin Luojani silmissä kyyneleet, en jälkeäkään syytöksestä:
Anna minulle kädet likaiset.
Minä tahdon ne hoitaa ja pestä.


Poskillamme valuivat kuumat, polttavat kyyneleet... Leppilammen voimakkaan lauluäänen antaessa muotoa sisäisille tunnoillemme.

- - -

Pari kolme vuotta myöhemmin näin unen. Siinä oli matkalaukku Valpurin eteisessä. Lähtöä varten pakattu. Ymmärsin että se on Valpurin matkalaukku. Vähän myöhemmin soitin Valpurille, mutta hän ei vastannut enää. Sain kuulla että Valpuri on kuollut.

Mutta Jeesukseen uskova, Hänen sovitustyöhönsä turvaava ei koskaan kuole. Hän elää niin kauan kuin elämän päiviä hänelle annetaan, kiittäen Jumalaa pelastuksen ja iankaikkisen elämän lahjasta, ja sitten, jonain päivänä ja hetkenä, jona läheiset sanovat hänen kuolleen, hän on poissa täältä: kotona, perillä taivaassa. Ei hän ole kuollut, hän on vain muuttanut toiseen, kirkkaampaan olomuotoon.

[Kirjoitettu yöllä 7. 3. 2013]



Kuvassa Valpuri, ystäväni K. M. (peukalon alla), minä ja poikani Johannes.
( Kuva luultavasti vuodelta 1990, joitain kuukausia uskoontuloni jälkeen ja vähän ennen avioeroa. )

Riivaajat kirkossaTiistai 26.02.2013 10:22

Eräs IRC-gallerian käyttäjä kirjoittaa blogissaan 17. 10. 2012:

Jos Kirkon Ristiretkistä on jo 800 vuotta mutta ihmiset eivät ajattele asiaa koska siitä on niin kauan, "se on historiaa joka ei kosketa enää ketään". Joten ajatellankohan Nazeista 800 vuoden päästä enää pahaa. Molemmat, sekä Kirkko että Nazit tappoivat monia viattomia ihmisiä omien aatteidensa mukaan, mutta silti Kirkon historiaa vähätellään. Tietysti osasyynä se että meidät on kasvatettu Evankelis-Luterilaiseen yhteiskuntaan, mutta silti ?
[Schlampe. Tuli tällai mieleen, keskiviikko 17.10.2012 23:30.]

Blogikirjoitus osui silmiini gallerian etusivulta tänä aamuna ja sopii varsin hyvin eilisen TV 1:n MOT-ohjelman "Riivaajat kirkossa" synnyttämiin ajatuksiin.

Kommenttini Schlampen blogiin:

Tärkeitä kysymyksiä... Tuossa on mielestäni asiallistakin pointtia, mutta kokonaisuutena se on populistinen yksinkertaistus, joka ei kestä tarkempaa tarkastelua... Kirkon virheitä ei toki tule sivuuttaa, ja juuri kristittyjen pitäisi muistaa virheensä etteivät toista niitä, mutta natsismin ja kirkon ideologisilla ristiretkillä (kummatkin ovat tapattaneet erityisesti juutalaisia ja Hitler jopa käytti hyväkseen eräitä Lutherin sairaita kirjoituksia!) on iso ero...
[taivaslaulu. 26.02.2013 07:33.]

Lähetyskäsky perustuu Raamattuun ja on sinällään hyvä... Kirkon varhaisissa ristiretkissä EI OLLUT KYSE niinkään lähetyskäskyn toteuttamisesta vaan valtapolitiikasta. Idea sinällään oli kristillinen mutta toteuttamistapa väärä. Ristiretket ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta kun sinällään hyvä asia on valjastettu ihmisen vallanhimon ja pahuuden käyttöön, jolloin asiaan tulee vieraita vaikutteita ja sen luonne muuttuu... Asioiden lähtökohtia vertaillessa huomataan, että kirkko ei toteuttanut lähtökohtansa eli kristillisen evankeliumin sisältöä ja periaatteita, se siis itse asiassa toimi aatteitaan vastaan, tappaessaan ihmisiä lähetyskäskyn nojalla. Ristiretket ovat osoitus huonosta (epäloogisesta) kristinuskon toteuttamisesta.
[taivaslaulu. 26.02.2013 07:35.]

Kansallissosialistit sen sijaan noudattivat mestarinsa eli Hitlerin oppeja tappaessaan ihmisiä, joten natsismin hirmutyöt ovat "hyvä" (aatteen kanssa yhdenmukainen eli looginen) osoitus ideologiasta, sen tarkoitusperistä ja seurauksista.!
[taivaslaulu. 26.02.2013 07:35.]

Mielestäni niin kirkon kuin natsisminkin hirmutyöt ovat osoitus ihmisen pahuudesta, itsekkyydestä ja vallanhimosta. Jeesuksen sanoma on pohjimmiltaan toinen. Todellinen kristillisyys on ainoa toimiva vallankumous ja kapina systeemiä vastaan, koska se ei ulkoista pahuutta toisiin vaan esittää että ihmisen oma sydän on taistelukenttä, joka tulee alistaa Jumalan tahdolle. Kristitty ei alista lähimmäisiään vaan itse Jumalan alamaisuudessa kilvoittelee elääkseen rakkaudessa, se on todellisuus jonka risti ja Pyhä Henki tuo: "rakastakaa vihollisianne ja tehkää hyvää" (Luuk.6:35).
[taivaslaulu. 26.02.2013 07:49.]

Olisin voinut vielä jatkaa:

Viittaat evankelisluterilaisen yhteiskunnan vaikutukseen ja siinäkin on pointtia, hyvä. Suuri osa kansastamme kuuluu kirkkoon olematta kristittyjä. Suomen kristillisyys on valtakirkon luoma näköharha. Todellisuudessa kirkon jäsenistä vain pieni osa on uskossa olevia ja evankeliumin sanoman vakavasti ottavia ihmisiä. Tilanne on vähintäänkin vino kun ei-kristityt ihmiset "kirkollisveron maksajina" vaativat kirkkoa muuttumaan mielipiteidensä mukaiseksi ja kirkon johto mukautuu vaatimuksiin säilyttääkseen jäsenensä, jotka eivät todellisuudessa edes ole kristillisen kirkon eli seurakunnan jäseniä koska eivät kuulu Jumalan valtakuntaan. Näin kirkko jälleen toimii evankeliumiaan vastaan. Tällä kertaa "ristiretken" kohteena eivät ole kirkon ulkopuoliset vaan sisäpuolella olevat.

Kirkossa on menossa silmänkääntötemppu. Niin kuin olen ennenkin todennut.

Kristillinen lähimmäisen rakastaminen korvataan länsimaisella humanismilla, jota esitetään kristillisenä rakkautena, ja näin vaiennetaan tai hiillostetaan ulos ne harvat työntekijät, jotka vielä uskaltavat sanoa synnin synniksi. Eilisiltainen ohjelma, erityisesti liberaalin "Tulkaa kaikki" -liikkeen edustajan, toimittaja, kirkkovaltuutettu Johanna Korhosen mielipiteet, olivat tästä hyvä osoitus. En yhtään ihmettelisi jos koko ohjelman idea olisi lähtöisin Korhoselta ja kumppaneilta?

Jos syntiä ei sanota synniksi eikä oteta vakavasti, myös armo menettää merkityksensä ja sen vapauttavaa, vallankumouksellista voimaa ei enää koeta... Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta tulee pelkkä valtapoliittinen ja nykyisen silmänkääntötempun myötä antikristillisen arvomaailman hapattama instituutio.

Larry Normanin haastattelu Hollannissa kolmannen sydänkohtauksen jälkeen 1993. I Wish We'd All Been Ready on Normanin biisi vuodelta 1969 ja hänen parhaitaan, toimii edelleen. Sairaalassa lyhyenä versiona vähän uusin sanoin. Alkuperäisestä biisistä on olemassa myös suomenkielinen versio.

¤

Olen ollut niin monenlaisissa hautajaisissa... Parhaita ovat uskovien hautajaiset, kun vielä perheenjäsenet ja suuri osa ystävistäkin on kristittyjä. Surusta ja kaipauksesta huolimatta hautajaisissa on silloin juhlan tunnelmaa. Elämä ei pääty kuolemaan. Jumalan läsnäolo tunkeutuu surun ja kysymysten läpi lohduttavana.

Muistelen erästäkin ystävääni, nuorta perheenäitiä, joka menehtyi syöpään. Hän oli palavasieluinen evankelista loppuun asti. Suuren ystäväjoukon lisäksi kaipaamaan jäi aviomies ja kolme pientä lasta. Muistotilaisuuden tunnelman olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla syvästi lohduton. Leskeksi jääneen puolison johdolla siellä kuitenkin naurettiin, laulettiin kauniita hengellisiä lauluja ja ylistettiin Jumalaa.

Mies on nyt uusissa naimisissa ja uskoisin että lapsilla on hyvä kristitty äitipuoli.

Suru on todellisuutta, kyllä kristitty saa ja kuuluukin surra, mutta ei suru ole itsessään yhtään sen hurskaampaa ja hengellisempää kuin ilokaan. Kummallakin on paikkansa. Raamattu sanoo kauniisti "murheellisina, mutta aina iloisina" (2.Kor.6:10). Inhimillisen surun keskellä ja silloinkin kun emme ymmärrä miksi asioita tapahtuu saamme kristittyinä iloita pelastuksen sanomasta.

¤

Larry Norman helmikuussa 2008 muutamia hetkiä ennen menehtymistään sydänsairauteen. Toivon että näemme taivaassa.

Joh.10:10Lauantai 16.02.2013 13:42



Lisäyksenä edelliseen blogimerkintään... Henkilökohtaisesti tunnen monia ikäviä tapauksia jotka ovat päätyneet lehteen, muun muassa iltalehtiin ja Alibiin. Uutisissa ei yleensä puhuta Jumalasta, ei tiedetä siitä puolesta kuinka vainajan sielusta on käyty kamppailua ja miksi tilanteet lopulta kehittyivät siihen, että kävi toteen Raamatun sana: "Varas (sielunvihollinen) ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan".

Sanankohta jatkuu: Jeesus on tullut tuomaan yltäkylläisen (Jumalan yhteydessä toteutuvan) elämän (Joh.10:10).

Olen nähnyt kuinka Jumalan puhuttelussa oleva kieltäytyy Jeesuksesta tai liian pitkään siirtää ratkaisuaan, kunnes vihollisen turmelevat voimat pääsevät tunkeutumaan sisäpuolelle ja vievät oman pahan suunnitelmansa päätökseen, kun parannukseen annettu aika päättyy ja elämä katkeaa. Se jos mikä on surullista että Jumalan hyvä tahto ja unelma tuon ihmisen kohdalla jäi toteutumatta, elämä jäi tavallaan elämättä.

On myös henkilöitä jotka ovat tulleet uskoon ja kokeneet rauhan Jumalassa, mutta sitten lähteneet omille teilleen. Ainoastaan Jumala tietää kuinka heidän on käynyt ja loppuviimeksi käy. Raamattu varoittaa suhtautumasta syntiin kevyesti.

Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen - - ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan - - olisi haureellinen tahi epäpyhä niinkuin Eesau, joka yhdestä ateriasta myi esikoisuutensa.
Hebrealaiskirje 12:14 - 16.

Seuraavana aamuna ne tulivatLauantai 16.02.2013 12:42

Tätäkin ajattelin tänään aamulenkillä:

Joitain vuosia sitten luin lehtijutun kahdesta suomalaisesta metsästäjästä, nämä olivat ampumassa metsoja tai jotain. Toinen ampui yläviistoon oksalla olevaa lintua, mutta luoti jatkoi kulkua about kilometrin tai kahden päähän, missä, keskellä metsää, oli hänen veljensä. Putoava luoti osui miestä rintaan juuri riittävällä nopeudella tunkeutuen sydämeen ja aiheuttaen kuoleman.

Joku voisi sanoa että uskomattoman huono tuuri. No, minä ajattelen että oli hänen aikansa lähteä. Ajattelen että Jumala oli häntä puhutellut, ehkä juuri edellisenä päivänä kutsunut parannukseen, tarjonnut iankaikkisen elämän mahdollisuutta. Voi tietysti olla niinkin, että hän oli uskossa, kiitos Jumalalle, ja että kuolemantapaus oli puhutteluksi ja herätykseksi perheelle ja suvulle.

Lehtijutut ovat lehtijuttuja. Ei ainoastaan sensaatiomaiset, väritetyt ja osatotuuksia kertovat, vaan asiapitoisetkin. Emme välttämättä näe sanojen taakse todellisuuteen mitä Jumala kaikessa tuossa on tehnyt.

Muistan vielä hyvin uutiset Tiananmenin verilöylystä Pekingissä 1989. Kiinalaiset toisinajattelijat ja parannuksia vaativat nuoret, suuri osa maan tilanteeseen tyytymättömiä opiskelijoita, kokoontui Taivaallisen rauhan aukiolle osoittamaan mieltä. Heitä saapui satoja tuhansia ja mielenosoitus pitkittyi. Nuoret jäivät aukiolle yöpymään. Tapahtuma kesti useita päiviä, tilanteet kärjistyivät, kunnes hallitus ryhtyi tappamaan mielenosoittajia, tankit ajoivat aukiolle ja vyöryivät opiskelijoiden ja toimittajien yli.

Uutisista näimme vain verilöylyn, massiivisen vääryyden, jossa hallitus armotta surmasi kansalaisiaan. Kiinalainen lähetystyöntekijä kertoi Suomessa ollessaan että hänen ystävänsä, hiljattain uskoontullut nuori kiinalainen mies, sai Jumalalta kehoituksen mennä mielenosoittajien joukkoon ja saarnata heille Kristuksen rakkautta. Sisäistä kehoitusta noudattaen hän meni aukiolle ja kertoi ihmisille evankeliumin sanomaa. Mielenosoittajien keskuudessa syntyi herätys, useat tulivat uskoon. Jotkut heistä jäivät osoittamaan mieltä, jotkut lähtivät pois. Eräänä yönä nuori evankelista koki Pyhän Hengen puhuvan sisimmässään: "Sinun tehtäväsi täällä on tehty, on aika lähteä eteenpäin". Kehoitusta noudattaen hän pakkasi tavaransa ja lähti aukiolta. Seuraavana aamuna ne tulivat. Panssarivaunut.

Pimeyden keskellä on valoa. Ainoastaan Jumala tietää kuinka monet verilöylyn keskelläkin pelastuivat taivaan valtakunnan iloon. Heille Taivaallisen rauhan aukiosta tuli nimensä mukaisesti taivaallisen rauhan aukio. Jumalan läsnäolossa jopa äärimmäisen vihan ja väkivallan keskellä voidaan kokea sisäistä rauhaa. Se on armon ihme.

Lenkkeilen koiran kanssa tunnin verran. Se katkaisee kaatuneesta puusta oksan ja juoksemme hangessa, minä oksan toisessa ja se toisessa päässä. Potkin lunta ilmaan ja koira hyppii lunta suuhunsa. Heittelen keppiä ja se noutaa.

Tulemme sisälle. Laitan Nemille ruokaa ja itselleni teetä. Ajattelen että voisin kirjoittaa blogiin.

Kirjoitan. Tyytyväinen koira nukkuu. Tähän sopii Goin' by the Book.


1225475717861_3_large.jpg

Kuva muutaman vuoden takaa... Olin rantavedessä kyykyssä kiven päällä, aallon tullessa tarrauduin kiveen mutta olin arvioinut tilanteen väärin, voimani eivät riittäneetkään pitämään minua paikallaan vaan päin läsähtävä aalto tempasi mukaansa, paiskasi kallioon... Nautinnon ja kivun raja voi olla hiuksenhieno. Hivenen kivistävin jäsenin nousin turvallisempaan paikkaan kallion koloon missä juuri odotan uutta aaltoa.

- - -

Kylmänsietokyvyn kasvaessa avantoharrastus meni liiallisuuksiinkin... Talvella 2010 avantouintitottumuksiini kuului lumiryömintä.

Seuraavana talvena (2011) säännönmukaista oli: parin minuutin uinti avannossa, vedestä noustua 5 - 15 metriä ryömintää lumihangessa rintakehä ja kasvot lumessa, sitten vielä pari pyörähdystä hangessa...

Tuohon aikaan kärsin mielipahaa eräästä elämääni tulleesta ongelmasta, joka tuotti stressiä, ja ehkä osittain stressinkin vaikutuksesta sain jonkinlaisen kohtauksen talvella 2011 avannon jälkeen. Lääkärin määräyksestä jouduin lopettamaan avantouinnin siltä talvelta ja harrastus on siitä asti ollut vähemmän säännöllistä.

Syksyllä 2011 sairastin myyräkuumeen jonka jäljiltä olo oli heikko useita viikkoja. Sitten tuli kuuluisa tapaninpäivän myrsky. Totta kai oli pakko päästä mereen.

Tapaninpäivän reissulla kävin kastautumassa Mäntyluodon Kallossa, mutta koska siellä oli ihmisiä ihailemassa myrskyä siirryimme Reposaareen, ja siellä rauhallisemmassa paikassa otin puolentoista minuutin aaltokylvyn. Kahden päivän kuluttua olin keuhkokuumeessa. Ehkä myyräkuumeen jälkitautina.

Syksyllä 2012 sairastelua myös. Antibioottikuuri keuhkoputkentulehdukseen ja muitakin vaivoja.

Tänä talvena on käyty avannossa vain muutamia kertoja. Hienoin kokemus oli Pomarkun Korpirämäkän lomakylässä mistä vuokrasimme rantamökin joulukuussa 2012. Siellä vietimme syntymäpäiviäni muutaman rakkaan ihmisen kanssa. L:n kanssa hakkasin jäähän avannon, jonka ympärille tervakynttilät. Kuntoni vuoksi kävin avannossa vain pari kertaa lyhyesti. Korpirämäkän Suvilahden sauna on parhaita missä olen saunonut. Saunaan ei tule vettä, tietenkään, tunnelmaan kuuluu kantaa vesi avannosta ja padassa lämmittää kuuma vesi. Se jos mikä oli nautintoa.

- - -

Helmikuussa 2013 kunto on ollut kohenemaan päin.

11. 2. kävin maauimalassa. Ensin avantoon kylmiltään, vesi tuntui jäätävän kylmältä, olin 10 - 15 sekuntia. Avannosta noustua pyörähdin lumihangessa ja tein pari lumienkeliä. Sitten pientä lämmittelyä saunassa, muutama minuutti tasoittelua suihkuhuoneessa ja takaisin avantoon. Vesi tuntui kylmältä edelleen mutta ei aivan yhtä jäätävältä kuin ensimmäisellä kerralla ja minuutin jälkeen iho tottui. Uiminen alkoi tuntua hyvältä. Uin altaassa kaksi ja puoli minuuttia, sitten sisälle. Hyvä olo. Olin löylyssä pitkään ja tiesin etten löylyn jälkeen voi mennä avantoon, joten ajattelin käydä vain lumihangessa. Tasoittelin suihkuhuoneessa muutaman minuutin ja sitten nopea pyörähdys hangessa, hieroin lunta käsiin ja jalkoihin.

Uskomattoman huono olo, hyvä että pysyin tajuissani.

Pitää siis muistaa että lämpötilan vaihdos kuumasta kylmään ei yksinkertaisesti sovi mulle. Muuten kyllä reissusta jäi oikein hyvä mieli.

[Yöllä ja aamulla 12. 2. 2013]

Avantouinnista 12. 2. (1/2)Tiistai 12.02.2013 07:45

Vesi oli hirvittävän kylmää aloittaessani harrastuksen Porin maauimalassa runsas viisitoista vuotta sitten. Se meni luihin ja ytimiin. Kävin avannossa (siis altaassa) yleensä 3 - 4 kertaa. Joskus jäi kahteen kertaan. Kaksi kertaa tuntui liian vähältä. Kuusi kertaa paljolta.

Uintikertojen välissä otin kovat löylyt. Toisinaan keräsin kasan lunta tiiviiksi keoksi pään päälle ja annoin sen sulaa saunassa - myöhemmin tulin ajatelleeksi ettei välttämättä tee aivoille hyvää. Tuolloin elimistöni vielä sieti suoraa lämpötilan vaihtelua saunasta avantoon ja avannosta saunaan... Kaverin tykönä saunoessa lämpötilan ero oli parhaimmillaan 120 astetta. Sata-asteisesta saunasta lumihankeen kahdenkymmenen asteen pakkaseen.

Avantouinnin jälkeen olo oli lähes euforinen. Uiminen kylmässä vedessä ei sinällään ollut nautinto mutta sen kesti kun ajatteli jälkeenpäin tulevaa hyvää oloa.

Sietokyky kasvoi nopeasti. Vedessä tottui olemaan niin kauan ettei se enää tuntunut kylmältä. Pisimmillään taisin olla yli viisi minuuttia. Viiden minuutin paikkeilla ajattelu alkoi hyytymään ja järki sanoi että nyt ylös vedestä tai muuten ei kohta enää ymmärrä nousta. Kerran näin maikkalassa tapauksen kun nuori naispuolinen kuntouimari ylitti rajansa ja yrittäessään nousta menetti tajuntansa altaan reunalla. Hypotermiasta kärsivä tyttö haettiin ambulanssilla.

- - -

Parin ensimmäisen vuoden jälkeen kävin vaihtelevasti, joinain talvina vain pari kolme kertaa, mutta vuoden 2006 paikkeilla aloitin harrastuksen säännöllisesti. Aktiivisimpina talvina kävin säännöllisesti 2 - 3 kertaa viikossa ja jokaisella käyntikerralla 2 - 5 kertaa avannossa.

Kylmänsietokyky kasvoi nopeasti ja harrastukseen jäi koukkuun. Muutaman päivän jälkeen oli suorastaan pakko päästä avantoon. Flunssaa ei tullut juurikaan sairasteltua. Säännöllisellä avantouinnilla on varmasti karkaiseva ja vastustuskykyä lisäävä vaikutus. Kerran menin alkavassa flunssassa avantoon ja flunssa jäi sinne. Sairaana ei kylläkään ole suositeltavaa mennä.

2009 tai 2010 avantouinti ei enää tuottanut uinnin jälkeistä nautintoa. Kroppa oli tottunut kylmään. Totta kai olo oli raukea ja mieli virkeä, niin kuin harrastajat tietävät, mutta euforiaa lähentelevää hyvää oloa ei tullut. Sen sijaan aloin nauttia kylmässä vedessä olemisesta itsessään. Nautinnon kohde ei enää ollut uinnin jälkeinen hyvä olo, johon avanto oli vain pakollinen väline, vaan kylmäuinti sinänsä.

Myös naisystäväni innostui avantoon. Tuolloin emme vielä seurustelleet vaan liikuimme yhdessä ystävinä. Kävimme avannossa noin kaksi kertaa viikossa. Harrastuksen addiktoiva puoli tuli esiin, kylmään oli suorastaan pakko päästä. Muistan eräänkin kerran kun edellisestä avannossa käymisestä oli useita päiviä, otin työpaikalta nestesaippuaa käsipaperin väliin ja kävelin työpäivän jälkeen Kirjurinluotoon, syrjäisen paikan katsottuani riisuin vaatteet ja pyörähtelin lumihangessa. Sitten hieroin itseeni saippuaa ja pesin itseni lumella. Kuinka ollakaan pusikosta ilmestyi kävelijä ihmettelemään puuhiani. Onneksi oli tuttu mies!

Muutama vuosi aiemmin olin aloittanut syysmyrskyissä kylpemisen. Kävin Mäntyluodon Kallossa yksin ja ystävien kanssa. Tykkäsin kulkea kalliolla takki auki syksyn ja alkutalven viimassa.

Mäntyluodon Kallosta tuli minun ja naisystäväni suosikkipaikka. Paikkaan liittyy jo sitä ennen paljon muistojani. Se on kaunis kesälläkin. Samoin muutama kilometri edempänä sijaitseva Reposaari ja erityisesti eräs rauhallinen kivikkoinen poukama.

Syysmyrskyssä kylpemisen myötä huomasin että avannossa voi aivan hyvin käydä ilman saunaakin. Tärkeä havainto.

- - -

Jossain vaiheessa alkoi tulla ongelmia saunomisen suhteen. Saunominen sinällään on ok, mutta jostain syystä en voi mennä kuumasta kylmään. Kovan löylyttelyn jälkeen joutuu jäähdyttelemään suihkuhuoneessa jopa 20 minuuttia ennen avantoon menoa. Muussa tapauksessa tulee avannosta noustua hirveän huono olo, ei meinaa päästä kävelemään takaisin saunaan, huimaa ja muutama kerta ollut rytmihäiriöitä. Ilmiö on vuosien mittaan pahentunut joten vältän liian suurta suoraa lämpötilan vaihtelua, erityisesti kuumasta kylmään mennessä. Yleensä käyn ensimmäisen kerran avannossa kylmiltään ennen saunaa, sitten lämmittelen alalauteilla ja käyn toisen kerran. Vasta sen jälkeen kuumat löylyt. Tämä sopii minulle parhaiten. Jokaisen on syytä kuunnella omaa kroppaansa.

[Yöllä 12. 2. 2013]

R. C. Sproul ja ateismin psykologiaTorstai 07.02.2013 22:50

Muutamia vuosia sitten - tarkasti sanottuna alkuvuodesta 2004 - luin R. C. Sproulin kirjan Jos Jumala on olemassa, miksi on ateisteja. Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Tein siitä lyhennelmän ja keskustelunaloituksia Suomi24:ään otsikolla Ateismin psykologia, nimimerkki Unboiled Nails.

Katkelmia kirjasta:

Jos Jumalaa ei ole, niin miksi on uskonto? Suurista ajattelijoista esimerkiksi Freud, Feuerbach, Marx ja Nietzsche ovat selittäneet uskonnon alkuperää jonkin ihmisen psykologisen rakennepiirteen avulla. Luonnonpelko, toiveiden projektio, kaipaus vapautua syyllisyydestä ja ahdistuksesta, taloudellisen vallankumouksen pelko ja olemattomuuden pelko kertovat kaikki psyykkisistä tiloista, joissa uskonto saattaa tuntua houkuttelevalta.

Freud viittasi sivilisaation yksilöön kohdistamiin rajoituksiin etsiessään ratkaisevia tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet uskonnon syntyyn.

Mielikuva Jumalasta Isänä on myös tärkeässä asemassa uskonnon syntyä tarkasteltaessa, sillä se liittyy syyllisyysilmiöön. Teoksissaan 'Totem and Taboo' ja 'Civilization and Its contents' Freud toi julki hypoteesinsa taistelusta alkuheimon päällikköisän ja nuorten poikien välillä, taistelusta, joka huipentui isän murhaan. Nuorukaiset kärsivät tekonsa vuoksi omantunnontuskia, joita lievittivät vain poismenneen, sittemmin jumalaksi korotetun isän muiston palvonta ja lepyttäminen.

Luonnon pelko ja isään liittyvä syyllisyydentunne luovat kohtalaisen perustan uskonnollisuudelle ja uskonnon harjoittamiselle.

Ludwig Feuerbachin antina 1800-luvulle olivat kritiikit sekä uskonnosta yleensä että erityisesti kristinuskosta. Feuerbachin pääväittämä oli, että "uskonto on ihmisen toiveajattelua". Kuolema on uskonnon katalysaattorivoima. Ellei kuolemaa olisi, ei olisi myöskään uskontoa. Feuerbach piti Kristuksen ylösnousemusta "ihmisen toivetoteutumana, jolla hän varmistuu välittömästi henkilökohtaisen olemassaolonsa jatkumisesta".

Marx näki uskonnon alkuperän omalaatuisena luokkataistelun ilmentymänä. Uskonnolliset opit ovat ihmisen luomuksia, jotka hallitseva luokka on keksinyt taloudellisen riiston välineeksi. Uskontoa käytetään hyödyllisesti välineenä, jolla estetään työläisten vallankumous.

Mikä tahansa näistä psykologisista projektioista voisi ehkä selittää uskonnon syntylähteen.

Psykologi voi esittää meille tietoa siitä, mitä ihmisen psyyke voi ja tahtoo synnyttää. Hän voi tarjota koko joukon mahdollisia syitä keksiä uskonto. Mutta on eri asia osoittaa, mitä ihmiset osaavat ja saattavat tehdä, kuin osoittaa, mitä ihmiset todellisuudessa tekevät. Vaikka osoitettaisiin, että ihminen pystyy tekemään salamurhan, se ei vielä riitä todistamaan, että hän on syyllinen murhaan. On tietenkin tarkoituksenmukaista osoittaa, että murhasta syytetyllä on motiivi rikoksen tekemiseen, mutta se ei todista hänen tehneen rikosta.

Freud, Marx ja kumppanit eivät yrittäneetkään todistaa, ettei Jumalaa ole olemassa. He olettivat Jumalan olemattomaksi jo etukäteen. He eivät käsitelleet kysymystä: Onko Jumala olemassa? Heidän kysymyksensä kuului: Koska Jumalaa ei ole, niin miksi on uskonto?

Sen osoittaminen, että ihminen kaipaa Jumalaa, ei kerro mitään siitä, onko jumaluutta tosiasiassa olemassa. Ellei pystytä todistamaan oikeaksi esimerkiksi periaatetta, että sellaista, mitä ihminen toivoo olevaksi, ei voi eikä ole olemassa, edelliset selitykset eivät valaise mitenkään ongelmallista kysymystä Jumalan olemassaolosta.

Voidaan osoittaa, että ihmisellä on kyky tuottaa itse uskonnollisia kokemuksia, mutta vaikeampi tehtävä on osoittaa, että hän myös tekee niin. On eri asia väittää, että ihmisellä on kyky luoda uskonto tyydyttämään psyykkistä tarvetta, kuin todistaa, että hän toimii niin.


Hyvää ajattelua, Sproul.

[07 02 13 päivällä.]


- - -


Jotkut väittävät siis, että Jumala on ihmisessä olevan kaipauksen tulosta, tarpeidemme luoma mielikuva- ja uskomusrakennelma, jonka tehtävänä on helpottaa eksistentiaalista ja irrationaalista vierauden kokemusta; mutta se, että psykologiset havainnot todistavat ihmisessä olevan tarpeen - irrallisuuden ja tyhjyyden kokemisen, joka voi synnyttää kaipauksen "Jumalan" puoleen ja saada turvautumaan uskontoon - ei vielä todista, ettei Jumalaa ole ja että ihminen turvautuu Jumalaan juuri tästä syystä, paetakseen itsensä ja olemisensa merkityksettömyyden kohtaamista.

Jotkut voivat toki paeta uskontoon tästäkin syystä, mutta yhtä totta on, että ihminen voi paeta uskontoon myös välttääkseen Jumalan kohtamista, koska Pyhän kohtaaminen merkitsee kriisiä, tietoisuutta syntisyydestä ja vaatimusta parannukseen.

Omavalintainen uskonto ja ateismi voivat olla samalla tapaa Jumalan korvikkeita. Ateismi vastaa ihmisessä olevaan tarpeeseen välttää Pyhyyden - Jumalan kaikkinäkevän katseen alla olemisen - trauma. Kumpikaan psykologinen väite - että ihminen luo Jumalan löytääkseen elämälleen korkeamman tarkoituksen, ja että ihminen luo ateismin päästäkseen kokemasta Jumalan katsetta - ei sinällään todista Jumalan olemassaoloa vastaan tai sen puolesta. Ne vain kertovat mahdollisia syitä teismille ja ateismille. Joka tapauksessa on hyvä muistaa, että myös ateistilla on sisäänrakennettu tarve ajatella niin kuin ajattelee, ja että Jumalan kieltäminen voi olla psykologisen tarpeen synnyttämä pakoreaktio yhtä hyvin kuin usko Jumalaan.

Kumpi on syy ja kumpi seuraus? Onko Jumala ihmisen sisäisen tyhjyyden ja kaipauksen luoma turvarakennelma, välttyäksemme kokemasta huimausta, kuvotusta ja ahdistusta olemassaolomme merkityksettömyyden äärellä, vai koemmeko elämän tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä juuri siksi, koska Jumala on ja koska olemme Hänestä vieraantuneet?

Väitän että kaipaus on luonnollinen olotila pyrkien ohjaamaan ihmistä ainoan oikean vastauksen äärelle, jossa sisimmän nälkä tyydyttyy. Ainoastaan Jeesus voi tuoda todellisen rauhan ja vapauden. Kaikki muu on korviketta ja jäljitelmää.

[Kirjoitettu 07 02 13 iltapäivällä, viimeistelty illalla.]
« Uudemmat -