IRC-Galleria

Armand

Armand

uusi vuosi on tuloillaan.

Selaa blogimerkintöjä

Shaun White SnowboardingMaanantai 27.06.2011 06:05

Peli: Shaun White Snowboarding.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin tän hetken konsolitasoa.

Testikone: Snoukkas, mut kummastelei hellepäivänä talviurheilua.

Yhdeksänkymmentäluvun teinivuosiini kuului skeittaus ja myös jossakin määrin lumilautailu, joskin viimeksi mainittua en harastanut kovinkaan ahkerasti. Skeittaus tuli mukaan kuvioihin silloisten vahvojen nuorisoalakulttuurien kylkiäisenä. Kasarin lopulla ja ysärin alussa olin vielä sellainen kasarihevityyppinen henkilöitymä joka ei tiennyt Metallicaa parempaa musiaakkia olevan olemassakaan. No maalaiskylässä asuessani en tiennyt paljon muustakaan mitään, joten se kasarihevarointi kai sallittaneen juntin nuoruudenaikoihin. No yks kaikki kun olin tarpeeksi vanha muuttaakseni kaupunkiin, vastaani tuli kaksi hyvin vahvaa sen ajan nuotrisokulttuuria joiden toisistaan hyvin poikkeavat ajatusmaalmat kiinnostivat yhtä paljon.

Räpkulttuurin katu-uskottavuus ja väkivaltainen ganstaräp olivat nannaa vasta kaupunkiin muuttaneelle maalaishörhölle joka tahtoi irrottautua vanhempiensa ja sukunsa asumaympäristöstä kaikin mahdollisin tavoin. Toinen vaikuttava tekijä oli pohjoisen mustan metallin toisen aallon vahva nousu, tässä kulttuurissa minua kiinnosti eniten nihilistinen musiikki, ei niinkään se saatananpalvonta johon musta metalli monesti yhdistetään. Joten koin jonkin sortin henkisen kaaoksen ja tsombailin noiden kahden jopa toisilleen vihamielisen alakulttuurien välimaastossa useampia vuosia. Tietenkin teinit ovat hyvin puritaaneja omasta alatyylistään ja minullekkin tuli jossain vaiheessa tilanne jossa oli toinen valittava ja toinen hyljättävä, vaikka siinä vaiheessa kaiketi olin porukoiden silmissä täysi pelle. Joten oikeastaan en valinnut kumpaakaan vaan kiinnostuin goottilaisuudesta ja sen vapaamielisemmästä asenteesta ympäröivään maailmaan. Joten olen edelleenkin sillä tiellä ja pystyn omassa goottifilosofiassani määrittelemään itseni vaikka gothic black metal rastahoppariksi jos siltä tuntuu. sillä musiikkimakuni on laaja ja voin ottaa alleni skeittilaudan vaikka kulkisin mustassa hameessa ja piikkimatolta näyttävässä nahkatakissa. Tosin en enää ole skeitannut lähemmäs 7 vuoteen ja aate tyylimailmanikin on iän mukaan laimentunut. Enkä tosiaankaan ole lumilautaillut kuten tässä Shaun Whitessa kuuluu tehdä.

Taisinpa taas jälleen kerran eksyä pelin aihepiiristä melkoisen kauas. Tarkoitukseni oli kumminkin valaista sitä seikkaa että tunnen jonkin verran lumilautailua ja tiedän sen verran rinteessä yksi iso suksi jalassa laskemisesta että se on ihan kivaa ja aikaa vievää puuhastelua. Joskaan esimerkiksi ilmeisen legendaarinen, jopa peliin päässyt Shaun White on jäänyt tuntemattomaksi henkilöksi, kun olen enempi seurannut Tony haukan ja muiden skeittareiden edesottamuksia.

Shaun White Snowboarding on perinteinen snoukka/skeittipeli, eli alussa ollaan mister eikukaan ja pikkuhiljaa saavutetuilla voitoilla saadaan mainetta, kunniaa, mammonaa ja uusia hienoja rinnereleitä kuten lautoja, takkeja, pipoja ja vaikka selkärepun jos välttämättä moisen tahtoo. Hahmon sukupuolen ja rodun valitsemisen jälkeen omalle laskijalleen voi valita perusreleistä mieluisimman väriset. Pienen harjoituslaskun ja muka juonentyngän jälkeen suunta onkin koko ajan alaspäin. Taitojen karttuessa onnistuu jo aika hurjatkin temput mukavasti kotikoneen ääreltä. Lisäksi ei tarvitse kärsiä kylmästä ja luiden rasahtelevista murtumisista joita luultavasti olisi minunkin hahmolle tullut roppakaupalla tosimaailmassa. Tietenkään ikinä ei voida täysin mallintaa peliin sitä rinteessä olemisen tunnetta. Mutta pelin puolirealistisuus ja ympäristöjen hieno ulkonäkö saavat paikoitellen laskemisesta jopa nauttivaa puuhaa.

Tosin tämä tapaus on hyvin lyhytikäistä viihdettä ja juuri kun olet päässyt temppuilun makuun on jo kaikkia tavoitteet jokaisessa eri puolilla maailmaa (Japani,Alaska,Eurooppa ja niinpäinpois) sijaitsevissa "mäissä" saavutettu ja jäljelle jää vain muuten vain rinteissä häröily. Siitä tulikin mieleen että aina mennessäni uuteen paikkaan tilasin itselleni helikopterikuljetuksen suoraan vuoren/rinteen huipulle ja laskin omalla tahdilla ihastellen maisemia ja välillä muutaman tempun heittäin koko mäen alas. Tässä vapaassa laskemisessa peli oli parhaimmillaan ja jos sattui vielä tulemaan pelin harvoista hyvistä biiseistä joku niin tuntuipa nannalta.

Itse kilpailut ja muut tehtävät olivat turhankin perinteistä kerää jotain, laske lippujen keskeltä tee 54 000 pistettä siihen ja siihen aikaan sekä voita kanssakilpailijasi yhteislaskussa. Osa näistä tehtävistä sai pulssin kiihtymään ja siinä vaiheessa kun sadannen kerran epäonnistuin jossakin tempussa olin raivon partaalla, eikä asiaa auttanut se jenkkiläinen teinipunkki jonka kuunteleminen ei ole koskaan oikein allekirjoittaneelta luonnistunut. Kaiken lisäksi juuri tuon sadannen epäonnistumisen jälkeen poikani päätti nakata kenkänsä suoraan tietokoneeni näyttöön, olin aika lähellä menettää malttini kokonaan ja tarttua koivuniemenherraan ensimmäistä kertaa elämässäni lastenkasvatusmielessä, mutta viisas minäni tuli viime hetkellä esiin ja sanoi meneppä polttelemaan vaikka tupakki takapihalle ja mieti sen jälkeen mikä on tilanne... ja niinhän siinä kävi että tyydyin vain torumaan poikaani typerästä ja selittämättömästä teosta ja hymähdin että pelihän on vain peliä... Vai onko?

Ääninäyttelyt, ympäristön äänet, grafiikat, musiikit ja muukin ulkoinen anti on ihan okoota muttei mitenkään erityisesti säväytä. Pelissä oli muuten automaattisesta päivityksestä huolimatta vakava bugi joka kaatoi silloin tällöin koko teoksen. Vakavana puutteena voitaneen myös pitää sitä seikkaa että peli ei anna pelattavaa muutamaa iltaa pitemmäksi ajaksi. Siitäkin huolimatta että näppiksellä ja hiirellä ohjattavuus on väliin aika kovan luokan sekoilua. Joten luulen alkuperäisen konsoliversion olevan parempi vaihtoehto kuin tämä kompuutterille tehty puolivillainen käännös.

Uskon että pelistä saavat enemmän irti alan harrastajat ja konsolin omistajat, varsinkin netin välityksellä pelattavista kilpailuista. Toki muutkin voivat tätä kokeilla mutta suosittelisin mieluummin alaa tuntemattomalle jotakin viihteellisempää pakettia kuten muinaista ssx:ää.

Hyvää:
Maisemat.
Vapaat laskut.
Suhteellisen realistinen.
Helppo omaksua kunhan alun kämmäilyn jaksaa.

Huonoa:
Lyhyenläntä.
Ikäänkuin olisin vastaavia pelejä nähnyt ennenkin.
Amerikkalainen teinipunkki.
Ohjaus on jostakin kamalan ja surkean välimaastosta.
Koko pelin kaatava big bugi.

Yleisarvosana:
Normipelaajalle 5, alaa tuntevalle korkeintaan 8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Viihdytysarvoltaan heikko, mutta hienoja maisemia tarjoileva lumilautailupeli.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Escape from Monkey IslandMaanantai 20.06.2011 06:04

Peli: Escape from Monkey Island.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Helmitaulu muutamalla virtapiirillä riittää.

Testikone: Ei laita vastaan.

Kyseessä on siis neljäs apinasaaren seikkailu. Ensimmäinen ja toinen osa ovat suorastaan loistavia seikkailupelejä, mutta tämä neljäs osa ei oikein silmissäni aiheuttanut minkään sortin nostalgisen retroilun kyyneleitä. Ne kyyneleet jotka vuodatin johtuivat puhtaasti mielipahasta ja jo alkuun kyllästymisestä. Sen vuoksi en viitsinyt pelata koko teosta juuri puolta väliä pitemmälle. Luulen silti nähneeni kaiken oleellisen tästä tekeleestä.

Muihin osiin verrattuna tässä seikkaiulussa on käytetty kolmiulotteista esirenderöityä grafiikkaa, joka tietenkin nykymittapuulla on aika kankeaa, mutta oli silloin joskus hienoa. Ei sen puoleen soihtujen ja kynttilöiden liekit näyttivät yllättävänkin hyviltä vanhaksi seikkailupeliksi.

Yhtä kankeaa ohjattavuutta olen nähnyt harvoissa peleissä, ja monista muista seikkailupeleistä poiketen tässä pelissä ei ohjaukseen käytetä ollenkaan hiirtä ja se on suuri virhe. Toisaalta parhaimmat naurut irtosivat pomppivasta ohjattavuudesta kun herra merirosvokokelas pomppi siinne tänne ilman mitään järjen logiikkaa. Tietyissä kohdissa on tuskastuttavan vaikea kohdentaa oikeaan kohteeseen jos on useampi kohde tutkailtavana. Lisäksi tämä seikka hankaloitti muutenkin melko kummallisten tehtävien ratkaisun etsimisessä enemmän kuin tarpeeksi.

Huumori yritti kovasti olla vanhaa samaa vinoutunutta merirosvoilua, mutta sekään ei toiminut vaikka ääninäyttelijät kyllä mielestäni antoivat parastaan. Juoni on samaa huttua kuin enenkin ja samoja ympäristöjä oli kierrätetty muuttamalla vain peruspiirteet "modernimmiksi". Musiikki oli onneksi samaa iloista piraattisävelmää ja se saa aina näissä apinasaarissa iloiselle tuulelle.

Ei oikein lämmittänyt ja oletan pelin sopivan vain pahimmille apinasaarifaneille, jos heillekkään. Odotan mielenkiinnolla jahka pääsen käsiksi apinasaari kakkosen uudelleenjulkaisuun, ainakin vanha versio oli kympin arvoinen teos. Tämä jää vitosen alapuolelle.

Hyvää:
Musiikki saa aina hymyn huulille.
Hienot tuliefektit.
Taiteelliset pilvet.
Ääninäyttelijät tekevät parhaansa.

Huonoa:
Kummallinen ohjaus.
Ei niin hyvää huumoria mitä aikaisemmin nähty samassa sarjassa.
Jostakin syystä en innostunut vaikka vanhemmat apinasaaret ovatkin rautaa.

Yleisarvosana: 4 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

The Curse of Monkey IslandTiistai 14.06.2011 03:47

Peli: The Curse of Monkey Island.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Helmitauluosatoa edustaa tämä peli.

Testikone: zzz zzz zzz.

Taas on aika tumpelon merirosvon astua parrasvaloihin ja räjäyttää potti. Alkuun herra teinipiraatti seilaa keskelle rakkaan kuvernöörinsä ja ilkeän zombimerirosvon tykein käytävää tulitaistelua. Zombirosvo kaappaa sankarin ja lukitsee hänet ruumaan. Ei aikaakaan kun piraattimme pääsee lukitusta huoneesta vapaaksi ja onnistuu kaatamaan koko laivan. Uppoavasta laivasta paetessaan hän kaappaa mukaansa kirotun sormuksen ja maihin päästessään kosii rakastaan. Sormuksen kirous muuttaa hänen rakkaan kurvikkaan ja punatukkaisen kuvernöörin kultapatsaaksi. Ongelma kerrassaan ja ratkaisu löytyy veriseltä saarelta, ja kultainen neitokin on varastettu joten seikkailu voi löhteä käyntiin.

Tämä kolmas apinaseeren seikkailu oli ensimmäinen sarjan peli jossa näkyy tietokoneiden huima kehitys. Grafiikat ja äänet ovat ihan toiselta planeetalta verrattuna kulttimaineen saavuttaneisiin ensimmäiseen ja toiseen osaan. Minua miellytti erityisesti pelin taiteellinen sarjakuvatyyli. Puhumattakaan taitavien ääninäyttelijöiden käytöstä. Toisaalta uutuudenviehätyksessään ääninäyttelijöitä on käytetty ihan liikaa ja jotenkin alkoi risomaan joidenkin hahmojen pohjaton puheripuli, vaikka jotku letkautukset saivatkin hymyn huulille.

Pelaaminen sujuu mutkattomasti hiirellä ja kolmella näppäimistön napilla. Joten sormi ei mene tumpelollakaan suuhun kovin helposti.

Pelimeganiikka itsessään ei eroa kovinkaan paljoa alkuperäisistä peleistä ja jotenkin tuntuu siltä että tämä osa vain toistaa itseään ja kaikki tämä on jo tullut nähtyä hiukan heikommalla grafiikalla. No joka tapauksessa tämä apinasaaren seikkailu on hieno esitys vaikka ei ihan yhtä arvostettu olekkaan kahden ensimmäisen rinnalla. Pienistä ärsyttävyyksistään ja hmm vähintäänkin epäloogisista ongelmista huolimatta viihdyin tämän pelin parissa pitempään kuin yleensä seikkailupelien äärellä. Tietenkin Batmanin ja Titan Questin jälkeen on hieman vaikea totutella verkkaiseen menoon ja kuuntelemaan vanhahtavan maiseman keskellä loputtomilta tuntuvia palopuheita.

Kelpo seikkailu ja varmasti nannaa apinasaarifaneille ja kaikille niille jotka rohkenevat kokeilla kunnon Wanhan ajan seikkailua. Vaikka armon vuoden 1997 grafiikka ei ole niin hienoa mihin olemme tottuneet, kyseessä on silti kelpo peli vaikka ei ihan kympin suoritus.

Hyvää:
Aina niin verrattoman hieno piraattimusiikki.
Saa ajoittain hymyn huulille.
Sarjakuvamainen ulkoasu miellyttää taiteellista silmää.
Pähkähullu ja viihdyttävä juoni, vaikkakin ei tunnu niin tuoreelta kahden ensimmäsen osan konkareille.

Huonoa:
Hyvät ääninättelijät, mutta juttua riitti liikaa.
Ei mitään erityisen uutta nähtävää tässä peliskenessä.
Ajoittain tyhmät ongelmantatkaisut.
Jossain vaiheessa kiinnostus laskee (yleistä minun seikkailupelikokemuksissa).

Yleisarvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Batman Arkham AsylumSunnuntai 12.06.2011 21:32

Peli: Batman Arkham Asylum.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Vaatii jo hiukan pippuria.

Testikone: Hyvin pyöritteli, mutta latausten jälkeen pientä nykimistä.

Batman on ainoa DC:een hahmo joka on todella sykähdyttänyt, eikä pelkästään itse Batman vaan se koko Batmanin maailma. Puhumattakaan Jokerin ja kissanaisen kaltaisista hahmoista joita vilahtelee noita sarjakuvia lukiessa.

Muistan kun ensimmäinen Burttonin Batman ilmestyi ja se räjäytti koko potin, pidin sitä parhaimpana Batmanelokuvana ikinä. Annan toki oman arvonsa myös 60-luvulla tehtyyn sarjaan ja siitä tehtyyn elokuvaan, mutta vasta Burtton teki Batmanista sellaisen elokuvahahmon mihin sarjakuvissa olin törmännyt. Eka Burttonin Bättis oli loistava mutta toinen osa oli vielä edellistäkin parempi. Eikä vähiten sm-henkisen piiskaa heiluttavan kissanaisen takia. Tuohon naiseen kulminoitui teinipojan kaikki seksuaaliset unelmat. Kissanaiseen olen myös verrannut kaikkia jälkeenkäsin näkemiäni fetissi ja dominamalleja.

Burttonin saatua lopputilin elokuvasarjasta liian synkän gootistelun takia, hänen seuraajansa pilasi koko jutun ja F1 kuskin kaiman kaksi seuraavaa osaa eivät oikein ole olleet mun Batmanelokuvien listan kärkipäätä.

Puolestaan nämä kaikkein uusimmat batmanit ovat kelvollisia, tosin hiukan pitkäpiimäisiä. Erikoismaininan tietenkin ansaitsee viime jaksossa nähty jokeri, joka ylitti kaikki odotukseni.

Elokuva, sarjakuva ja miksei animaatiopuolellakin Batman on ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kelvollisesti toteutettua viihdettä ja kuuluupa tuo samainen hahmo eräällä tavalla länsimaisten urbaanien myyttien piiriin. Hän on lähes todellinen hahmo meille friikeille. Pelipuolella lepakkomiehen seikkailut ovatkin tähän mennessä olleet melkoista matalaliitoa. Muistan kohdanneeni muutaman Batmanpelin vuosien varrella eikä niistä yksikään ole oikein vakuuttanut. Parhaiten kumminkin on jäänyt niistä tekeleistä mieleen se ensimmäistä Burttonelokuvaa apinoiva teos. Jonka eka kenttä meni leikiten läpi mutta toisen kentän autoilu oli jotenkin niin tyhmästi rakennettu ettei se ainakaan minulta sujunut.

Taas innostuin luettelemaan historiallisia kokemuksiani ja kyllästytin lukijat pois. No jos vielä jaksat jatkaa lukemista niin tämä vanha jäärä pääsee vihdoinkin itse käsiteltävään peliin.

Batman Arkham Asylumi oli monelle peliarvostelijalle melkoinen yllätys. Yleensä Batmanpeleiltä ei ole totuttu odottamaan mitään hyvää ja tämä teos jäi sen vuoksi minultakin melkein kokonaan katsomatta. Satuin vahingossa lukemaan Pelit-lehden arvostelun ja kiinnostuin sittenkin tästä jo pari vuotta vanhasta pelistä. Uteliaisuus kannatti ja jo alkuvalikoista lähtien kyseessä on todella laadukas peli. Jopa yleensä alun puuduttava tutoriaali menee kuin siivillä ja ennen kuin huomaat olet uppoutunut syvälle lepakkomiehen maailmaan.

Peli sijoittuu saarella sijaitsevalle hullujenhuoneelle jonne alussa kuljetetaan Batmanin yksi pääpahiksista. Jokerin suunnitelmana on tällä kertaa murtautua vnkilamielisairaalan sisään, eikä ulos. Hän ottaa haltuunsa sairaalan turvajarjestelmät ja aseistaa hänelle uskolliset vangit. Mukaan kuvioihin astuu myös muutama muukin mielenkiintoinen pääpahis kuten variksenpelätti, myrkkymuraatti, tappajakrokotiili ja harlekiini jota en jostakin syystä ole Batmantarinoissa ennen kohdannut, sääli. Sillä kyseessä on aika mielenkiintoinen naispahis ja koin sivistyksessäni olevan suuren aukon joka täytyy täyttää sarjakuvilla. Unohtamatta tietenkään arvuuttajaa joka ei henkilökohtaisesti pelissä esiinny, mutta on piilottanut arvoituksen jos toisenkin saarelle. Keräsin kaikki nämä piilotetut salaisuudet ja voisin sanoa että kovin toimintapainotteiseen peliin se toi ripauksen seikkailun henkeä vaikka eivät ne arvuuttjan arvoitukset mitään päännyrjäyttäjiä olleet. Hahmogallerian ainoa puute oli kissanainen, hanestä en löytänyt muita merkkejä kuin lasivitriinissä olevat kynsihanskat eräässä mielisairaalaraksennuksen huoneessa.

Pelin ohjattavuus ja varsinkin mätkintäosuuksien hiotun oloinen tuntuma lähenteli jo mätkintäpelien vastaava. Grafiikat olivat hienoja ja tunnelmaa luotiin vihertävällä kuulla ja Ivyn saastuttaessa saaren kaikkialla hohkaa punainen naisellinen ja vaarallinen utu. Musiikit ovat hillittyjä ja tukevat oikeassa kohtaa tunnelmaa. Ääninäyttelijät antavat kesäteatteriväelle mennen tullen turpaan, ja jokerin toistuvat välikommentit kovaeäänisistäkään eivät ottaneet päähän.

Batmanin alussa kovin suppea leluvalikoima laajenee pelin edetessä ja vasta viimeiseten romujen saatua pääsee jokaisen atrvuuttajan kätkemän arvoituksen perään. Tämä on muuten hyvä juttu mutta aiheuttaa hiukan liikaa samojen paikkojen koluamista ja tämä oli ainut seikka joka hiukan kyllästytti muuten jouhevan pelin tiimellyksessä. Voisinkin suositella että ensin teette kaikki juonitehtävät viimeistä lukuunottamatta ja sen jälkeen vasta kiertelette pitkin saarta ja poimitte kaikki arvuuttajan arvoitukset. Siten mallikelpoisen hyvä juoni ei kärsi turhasta jähimisestä.

Tunnelma on melkoisen synkeä eikä varmasti sovi sen kirotun F1 ohjaajan kaiman elokuvista pitäville henkilöille mutta kaikille Burttonisteille ja Mooren sarjakuvista nauttineille pelin tunnelma on sopivan vinoutunutta ja goottihenkistä. Olematta sitä kumminkaan liikaa. Pelkän elämysjunailun perusteella tämä mestariteos ansaitsisi täyden kympin. Enkä kyllä oikein keksi mitään erityisen ärsyttävää piirrettä tästä pelistä, paitsi ehkä sen että noin kymmentuntinen teos on hiukan liian lyhyt ja näin hyvää herkkua olisin voinut maistaa jälkiruokakipollisen lisää. Kissanaisesta olisi myös ollut kiva nähdä pieni vilahdus...

Suosittelen tätä kaikille lämpimästi, jopa niille jotka ovat vannoutuneita toimintapelien vihaajia. Batamanfaneille puolestaan tämä on pakollinen kokemus!!! Jään mielenkiinnolla odottamaan pelin toista osaa jonka pitäisi ehkä ilmestyö jo tänä kuluvana vuonna 2011.

Hyvää:
Juoni.
Ääninäyttelijät.
Tunnelma.
Grafat.
Arvoitukset.
Taistelu ja ohjattavuus.
Batman on uskottavampi kuin moni tosielämän sankari.

Huonoa:
Muutama tunti lisää kiitos.
Miksei rakkauteni kohdetta kissanaista ja ruoskaa näkynyt... nyyh

Yleisarvosana: 10 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Alien Breed 2 AssaultTiistai 24.05.2011 06:46

Peli: Alien Breed 2 Assault.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei mikään superhyperkone.

Testikone: Nauroi hullulle tiedemiehelle.

Kyseessä on suora jatko ensimmäiselle osalle jonka käsittelin viime viikolla. Eli juoni jatkuu siitä mihin se viimeksi jäi ja tällä kertaa seikkailemme ensimmäisessä osassa oman aluksen kolaroiman 200 vuotta vanhan ja valtavan ison avaruusaluksen uumenissa. Tällä kertaa vastassa on laumakaupalla ensimmäisestä osasta tuttuja avaruuskirppuja ja muutama uusi tuttavuus, jotka eivät erityisesti hätkäytä. Aseistukseen on tullut pieniä muutoksia nimittäin tällä kertaa mukan ovat minigunin avaruusversio ja melkoisen tehokas raketinheitin. Oikein säikähdin ensimmäistä kertaa laukaistessani tuon tuomion masiinan paukahdusta. Vaikka peli on suora jatko, myös aikaisempaa osaa tuntemattomille on luvassa sarjakuvamuotoinen tiivistelmä ensimmäisen osan tapahtumista ja alku on muutenkin sellainen kevyenlötkeä kokemus ensimmäisen osan veteraanille.

Ensimmäisen osan pohjaväri valikoissa oli sininen, toisessa osassa vihreä ja villinä arvauksena seuraavassa kenties punainen. Muuten käyttöliittymä on taysin identtinen.

Tällä kertää läsnä on myös persoonallinen paha, eräänlainen hullun miehen itsestään kloonaama tietokonemieli, joka nauraa räkättää ja heittelee sankarin tielle esteen jos toisenkin. Muuten juoni ei mitään erityisen hienoa tarjoa jatkaa samaa peruslinjaa johon ollaan jo totuttu. Niin ja aivan kuten arvelin, tarina jäi vielä toisessakni osassa kesken ja pelin lopussa lupailtiin suraavaa osaa. Joten taas joudun visaa vinguttamaan ja steamista tilaamaan seuraavan episodin. Tulee jo kalliiksi tällaiselle vapaalle taiteilijalle, joten nauttikaa lukemastanne perkele!

Jos tarina ja ympäristö eivät merkittävästi muutu seuraavassakaan koitoksessa, alkaa tuntumaan koko touhu turhalta rahastukselta vaikka ei peli mitenkään kallis ole ja sillä kaikella rahalla saa ihan kivaa pelattavaa muutamaksi illaksi. Mutta eikö tätä olisi voitu julkaista yhtenä kokonnaisuutena???

Graviikoista, äänistä, ohjattavuudesta ja ulkoisesta asusta ei vaikuta toistamiseen kertoa sillä kaikki tuli jo ensimmäisen osan arvostelussa selväksi. Ainut uusi ulkoasumuutos oli paikoitellen käytetty selviytymiskauhupeleistä tutummat kuvakulmat jotka enemmän haittasivat kuin auttoivat eläytymisessä.

Pelin tehtävät olivat samaa potaskaa kuin ensimmäisessä osassa. Tapettavaa ja väänneltävää vipua riitti.

Samaa rataa jatketkettaessa se kyllästymismittari alkaa lähentelemään kriittistä rajaa joten toivon että seuraava osa antaa jotain uutta, sillä en voi antaa kolmatta kertaa samaa pistemäärää ihan samasta pelistä joka on pilkottu muutamaan osaa.

Hyvää:
Hintaansa nähden laadukas.
Komeat räjähdykset ja hyvin yksityiskohtainen ulkoasu.
Kerrankin ylhäältä kuvattu ammuskelu.

Huonoa:
Tehtävät turhan yksitoikkoisia.
Vaikeustaso ei vakuuta edes vaikeimmalla tasolla.
Pelimeganiikka vähän liiankin retroa uusintajulkaisuun.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Alien Breed ImpactMaanantai 16.05.2011 05:16

Peli: Alien Breed Impact.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei mikään superhyperkone.

Testikone: Jahtasi avaruusmatoa.

Joskus muinaisena 1990-luvulla vaikuttanut Team17 loi ikimuistettavan pelinsä Alien Breed. Alien Breediä on tituuleerattu jopa kaikkien aikojen parhaimmaksi räiskintäpeliksi ikinä. siitäkin huolimatta että peli oli ylhäältä alaspäin kuvattu ja graafinen jälki ei ollut niin terävää mihin nykypäivänä olemme tottuneet. Mutta tuossa muinaisessa Amiga 500:sessa pelaamassani pelissä oli jotakin käsin kosketeltavaa, nimittäin tunnelma ja alienelokuvista tutut viholliset. Musiikit myös olivat kolkon avaruusaluksen sisuksiin juuri oikeianlaista kamaa. Vanhoista räiskintäpeleistä puheenollen toivon hartaasti että kaaoksen koneen uudelleenjulkaisu näkisi päivänvalonsa, vaikka en toki valita että saan herkutella vanhan Alien Breedin uudelleenlämmittelyllä.

No nuorempi polvi ei luultavasti tiedä tuon taivaallista moisesta Team17 pelitalosta ja sen vanhan koulukunnan räiskyttelyistä. Joten jätetäänpä historainluento tähän ja siirrytään tähän uudelleenjulkaisuun. Alien Breed Impact ei ihan vastannut odotuksiani, mutta miten se voisikaan koska poikavuosien kulttipeliä on vaikea selättää.

Kuvakulma on säilynyt ylhäältä päin kuvattuna ja ohjaus on suunnilleen samanlainen kuin vanhassa klassikossa, sillä erotuksella että hiiren sijasta itse pelasin sitä vanhaa peliä ilotikulla. Tätä taas on pelattava näppäimistön ja hiiren yhdistelmällä. Ohjaustuntuma on ihan hyvä, mutta nopeissa tialanteissa hiirellä kääntyminen meni ainakin minulla jokseenkin epätarkaksi sohimiseksi. Tosin se kämmäily voi johtua siitä että tulee aniharvoin pelattua tällaisia räiskyttelyjä, kun lähes kaikki viimevuosien ammuskelut ovat olleet fps-pikajuoksuja.

Graafinen ilme on päivitetty tälle vuosituhannelle ja ympäristön mallinnukseen on käytetty selvästi aikaa. Räjähdysefektit ovat hienoja ja aseetkin tuntuvat ihan miehekkäiltä avaruusleluilta vaikka ovatkin käytännössä vain tulevaisuuden muunnelmia tämänhetkisistä paukkuraudoista. Ääninäyttelijät hoitavat hommansa hyvin vaikka toisinaan pelattavan päähahmon yliäijäily hiukan huvittaa. Musiikit ja muut äänet korostavat tunnelmaa vaikka eivät mielestäni aivan terävimpään kärkeen yllä. Tallennuspistejärjestelmä ei tällä kertaa aiheuttanut päänvaivaa sillä peli ei ole vaikea, ja systeemi on uskollinen alkuperaiselle teokselle siltä osin että tallennuspaikoissa on myös kauppa josta voi ostaa panoksia, sidostarvikkeita ja aseenparannuksia. Tosin kannattee ostaa vain kallein ja paras aseenparanin sillä aseeseen voi pultata vain yhden lisäosan.

Valitusosastoonkin löytyy pelistä roppakaupalla sanomista. Ensinnäkin missä helvetissä ne alienit ovat? onhan kyseessä alienpeli tai ainakin vanhassa Alien Breedissä oli vastassa aitoja elokuvistakin tunnettuja avaruusöllöjen kuninkaita. Olen itse niiden elokuvien suuri fani, jopa Alien 4 on mielestäni hyvä, nörtit arvattavasti tuhahtavat tätä lukiessa. Tässä pelissä alieneiden sijaan vastaan tulee ihmeellisen näköisiä jättimäisiä avaruuskoppakiiskejä ja matoja ja jotain hämähäkin ja skorpparin ristisiitoksia. Ei näin, ei näin...

Välivideoina toimivat sarjakuvapätkät ovat taiteellisia ja viihdyttäviä, ja vievät hieman juonta eteenpäin. Tai no tämä peli ei ole mikään juonen riemuvoitto, riittää kun tietää olevansa kappaleiksi hajoavassa aluksessa. Tekeminenkin lähinnä on aluksen eri osissa ympäriinsä juoksentelua, eri vipujen vääntelyä ja avaruuskoppakuoriaisten ammuskelua. Pelimekaniikka on hmm aikansa elänyttä monessakin mielessä ja nykypeliin olisi saanut kehittää jotain muutakin.

Alieniammuskelu ei ole kovin pitkä, mutta ei se haittaa tällaiseksi steamin halvaksi lataushässäkäksi ja taidanpa tialata teoksen toisenkin osan kerta juoni jäi katalalla tavalla kesken. Vaikka peliin olisi tarkoitus tehdä suora jatko, voisi lopetus silti olla hiukan mallikelpoisempi esitys.

Ihan hyvä, mutta vanhat Alien Breedin ihailijat voivat pettyä.

Hyvää:
En huomannu kuin 1 bugin.
Hintaansa nähden laadukas.
Komeat räjähdykset ja hyvin yksityiskohtainen ulkoasu.
Kerrankin ylhäältä kuvattu ammuskelu.

Huonoa:
En havainnut yhtään Alienia.
Tehtävät turhan yksitoikkoisia.
Vaikeustaso ei vakuuta edes vaikeimmalla tasolla.
Pelimeganiikka vähän liiankin retroa uusintajulkaisuun.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

SporeMaanantai 09.05.2011 04:14

Peli:Spore.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei toimi vaikka omistaisit tulavaisuuden koneen, ainakaan tällä bugilla.

Testikone: Kaatuili vähän väliä.

Tämän on ollut niitä pelejä jotka olen jotenkin onnistunut kiertämään ja kaartamaan kaikki nämä vuodet, siis vuodesta 2008 lähtien. Erään aurinkoisen kevätpäivän jälkeisenä iltana kaivelin romuhuoneeni arkistoja ja läysin pölyisen maailmankaikkeuden uudelleen. Siellä se spore majaili kaiken hylätyn nörttikamani alla. Tietyistä syistä se voisi minun puolestani majailla siellä edelleen.

Pelinä spore ei ole kummoinen esitys. Solutaso, otustaso, heimotaso, sivilisaatia ja galagsinvalloitus ovat kukin oma erillinen kokonnaisuus. Solutason yksinkertainset syö seuraava lihapala söpöllä mönniäisellä jutut muuttuvat pikkuhiljaa yhä monimutkaisemmmaksi puurtamiseksi. Tosin se monimutkaisuus ei päätä huimaa, jokaisella tasolla on vain yksinkertaisia tavoitteita ja muutama hiiren kliksautus siellä täällä. Eli kyseessä on koko nolkytluvun tyhmin tosiaikastradegia.

Parasta koko pelissä on otuseditori missä sain kaikkien fegaanien kauhuni muokattua lähes sen näköiseksi kuin halusin. Netistä myös löytyy valtama määrä ihmisten tekemiä luomuksia. Tosin nuo luomukset olivat aika pitkälti tasoa hohoijaa. Kaikkein eniten huumoria aiheuttivat valtaisankokoiset kävelevät miesten ja naisten elimet. Tiedä häntä olivatko vasiten sellaisiksi muokattuja, vaiko vain sattumaa. Epäilen sen sattuman olevan tässä tapauksessa palturia sillä ihminen on kovin kekseliäs otus tekemään alapäästä huonoa huumoria.

Pelin äänet ja otusten mongerrukset olivat ihan hyvää kamaa ja graafinen ilme kelvollista strategiaksi. Tosin ne jotka inhoavat söpöstelygrafoja kiertäkää tämä teos kaukaa. Minä pelasin pelistä suomenkielistä versiota ja käännökisest olivat enimmäkseen ymmärrettäviä. Otusten ohjaaminen oli perushelppoa naksua, mutta kameran kuvakulman zoomailu ja liikuttelu tuotti väliin tuskaa, varsinkin niissä harvoissa nopeissa tilanteissa.

Sitten siihen pelin pahimpaan mokaan, siis tämä ei kertakaikkiaan ole mikään peli vaan editori jossa muokattua hahmoa/hahmoja voi liikutella pitkin alkumerta/maata/avaruutta. Haastetta en löytänyt juuri lasinkaan ja oman ukkelin kuolema johtui vain täydellisestä tarkkaivaisuuden puutteesta joka iski niinä lukuisina kyllästymisen hetkinä joita pelin aikana koin. Lisäksi minua vaivasi jokin massiivinen bugi joka kaatoi koko koneen aina noin puolentoistatunnin pelaamisen jälkeen. Koneeni pitäisi olla tarpeeksi hyvä ja päivitetty kaikkein uusimpiinkin peleihin riittävillä päivityksillä. Joten uskon vian löytyvän itse pelistä. Muisitivuodon tai muun mahdollisen mörön muodossa.

Kannattaa kokeilla jos ennen et ole tutustunut tähän tapaukseen, on kyseessä kumminkin sen verran omalaatuinen idea, mutta muistakaa että tämä ei ole kunnollinen peli vaan editori jolla voi luoda mielikuvituksellisia otuksia. Peliin on myös saatavilla lisäosa mutta minua ei tällä kertaa kiinnosta sitä hankkia edes kokeilumielessä. Jos joskus samasta ideasta saadaan kunnollinen peli niin kyllä mielelläni palaan omituisten otusten kerhoon, muuten nämä friikkijuhlat voivat osaltani jäädä kokematta.

Hyvää:
Otukset.
Mainiot editorit.
Hyvä idea.
Söpöin grafiikka minun koneella koskaan.

Huonoa:
Missä se peli oikein on?
Haukotuttavan alhainen vaikeustaso jopa kovimmalla pykälällä.
Bugi!!!
Ideaa ei ole saatettu pelattavaan muotoon.

Yleisarvosana: 10 editorilla pelille nihkeä 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Talvisota: Icy HellLauantai 07.05.2011 06:20

Peli: Talvisota: Icy Hell.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Mummon poljettava ompelukone.

Testikone: Sodan kaaoksen pyörteissä edelleen.

Talvisota on itsenäisen suomen ja venäjän, eli silloisen neuvostoliiton ensimmäinen iso kahakka, tämän tosiasien julkituominen siltä varalta jos joukossa sattuu olemaan muutama suomen historiaa tietämätön. Kuten eräässä BB-tuottarissa sattui olemaan, siitä itku ja häpeä. Sillä eikö jokaisen pitäisi tämä tietää, vaikka olisi kuinka pasifisti, totaalikieltäytyjä tai pilveä poltteleva hippi. Luulisi jopa jokaisen pissiksen tietävän oman kansansa kohtalokkaista sotavuosissta. Mutta ei, jotkut henkilöt eivät todellakaan tiedä mikä on talvisota. Siispä kipin kapin kauppaan ja ostamaan tämä peli.

Peli antaa hyvän ja oikeaoppisen historiallisen luennon tuon ajan tapahtumista, ja kummallekkin osapuolelle raskaasta sodasta. Venäläinen tekijätiimi on lukenut historiankirjansa paremmin kuin BB-väki, ja pelissä ei kumarrella suomalaisten eikä liioin puna-armeijan suuntaan. Kaikki tehtävät ja tekstit ovat kuten niiden pitääkin olla. Lisäksi valikoista löytyy tietoa mielenkiintoisen paljon kummankin osapuolen kalustosta aina panssareista ja lentokoneista juniin saakka. Tosin tiedoksi heille jotka tahtovat ostaa tämän teoksen historianopintoja silmälläpitäen, koko peli on enkelsmanniksi joten pitää ainakin omata välttävä kielitaito.

Vaikka Icy Hell tarjoaakin kattavan sotahistoriallisen oppitunnin, ei se pelillisesti kovinkaan suurta isänmaallista nostetta aiheuttanut. Grafiikka on vanhan pelimoottorin ansiosta hyvin askeettista ja pikkuruiset tankit ja ukkelit katoavat maastoon kuin pieru saharaan. Kaiken lisäksi nykysotanaksuista poiketen aluetta ei voi lähentää tai edes kiertää. Ulkoasun hienoin piirre oli kolmiulotteiset kulkuneuvot jotka voi tunnnistaa oikean esikuvansa näköisiksi härpättimiksi. Toinen hieno seikka oli kummankin neuvosto ja pohjanpoikskenaariossa pyörineet aidot sotadokumentaariset videot. Muuta hienoe ei sitten pahemmin löytynytkään. Paitsi tietenkin erityismaininnan ansaitsee se että venäjän pojat solkkaavaat oman maansa kieltä ja suomipojankin suusta tulee hiukan kummallisesti murtean mm lausahdus "tulta munille".

Vaikka kyseessä on tosiaikastrategia, ei pelissä tarvitse kuokkia jäätyneestä maasta pottuja jotta armeija pyörisi, ainoastaan sotiminen on tärkeää ja jo annetuilla resursseilla on useimmiten pärjättävä tehtävä loppuun saakka. Suomalaisten joukoilla taisteleminen on lähinnä epätoivoista puolustautumista ja vastaavasti neuvostojoukoilla pelatteassa pyritään ylivoimalla hakkaamaan päälle. Hienona lisänä mainittakoon että kiväärimies ei panssarivaunua tuhoa. Niitä tuhotaan vain toisella tankilla tai tykillä. Tästä seikasta strategikot varmasti pitävät.

No entäpä itse pelaaminen? Ensinnäkin vanhan pelimoottorin ansiosta kaikki valikot ovat pieniä ja suttuisia. Käskyt eivät aina oikein mene perille vaikka sainkin vastaukseksi "kyllä herra" ja ukot pyörivät munat turpeessa ympyrää kuin hullut koirat. Lisäksi väliin suomipojilla pelatessa paras strategia oli vain olla koskematta hiireen, jotenkin ihmeen kaupalla peli vain eteni kuin valmis käsikirjoitus ja voitto tuli kotiin. Tämä ei mielestäni oikein vaikuta oikealta pelaamiselta vai kuinka?

Sodan äänet olivat ihan hyvät ja kovin paraatirytmiltä kuulostavat biisit kuuluivat asiaan. Tosin pitemmän päälle nämä runkutukset toivat vaarallisella tavalla mieleeni natsien saappaiden askelluksen kivetyllä kadulla ja oli jo pieni ihme että jaksoin äänet päällä pelata lähes koko pelin.

Historiallisesti hieno teos, mutta itse peli oli aikas tavalla huonointa tosiaikastrategiaa mitä olen nähnyt. Eli olen kiikun kaakun siinä vaiheilla että kuuluuko Talvisota osastoon paskapelit vai ihan kelvolliset. Vitosta olen yleensä pitänyt rajapyykkinä huonon ja kelvollisen pelin erottavana arvona, hmmm tämä taitaa olla vitonen.

Ai niin, tämä onkin sitten viimeinen peli niistä lukuisista peleistä jotka olen kolunnut läpi tässä vanhassa asunnossa. Seuraavat pelit ovat uuden asunnon heiniä.

Hyvää:
Talvisodan aito historia.
Oikeat sotavideot.
Sotilaat puhuvat omaa äidinkieltään.
Tankkia ei yksittäine kiväärimies tuhoa.


Huonoa:
Vanha pelimoottori näkyy.
Valikoiden suurennuslasilla tiirattava koko.
Käskyt eivät aina menneet perille.
Peli pärjäsi paremmin omillaan, ahkera käskyttäminen varmisti tappion.
Sotamusiikki ei oikein nappaa pitemmän päälle.

Yleisarvosana: 5 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Painkiller OverdoseMaanantai 25.04.2011 10:07

Peli: Painkiller Overdose.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Rullaa kyllä jos omistat kohtuu uutukaisen koneen.

Testikone: Nou hätä.

Puoliksi enkeli puoliksi demoni. Tämä tyyppi ei kuulu taivaaseen eikä liioin helvettiin. Hän on miespuolisen enkelin ja demoninaisen pusikkopenikka joka pääsee pitkällisen vankeutensa jälkeen vapaaksi. Toisin sanoen päämäärätön ADHD-ammuskelu ja huonot välivideot pääsevät vauhtiin.

Overdose oli alun perin pelkkä modi jota innokas fanijoukko teki yhtä suurella rakkaudella kuin pari lastaan. Vanhasta pelimoottorista on viimeisetkin höyryt otettu irti ja jälki on alkuperäistä peliä houmattavsti kauniimpaa. Hirviokaarti on mielenkiintoista ja joka kerta täysin toisistaan poikkeavat ympäristöt luovat mukavat puitteet ammuskelulle. Ympäristöistä parhaimmat olivat B-leffoja leipova studia ja sairaalla tavalla kiinnostava lihakarjafarmilta hampurilaisbaariin kenttä. Joka jätti pysyvn muiston siitä kuinka julmaa peliä se lihanjalostus todellisuudessa on. Loppujenlopuksi en löytänyt tästä pelistä yhtään yhtä puuduttavaa osuutta kuin alkuperäisessa pelissä olevat satama ja sotilastukikohta.

Ensimmäisen Pankilleristä parhaiten jäivät mieleen mielikuvitukselliset aseet (Ensimmäisen Painkillerin lisälevy ja sen kenties erillaiset aseet jäivät kokeilematta koska se ei suostunut minulla toimimaan monesta yrityksestä huolimatta) joten samaa odotin tältäkin osalta. Loppujenlopuksi tämän pelin aseet olivat vain eräänlaisia muunnelmia alkuperäisistä ja useimmat niistä jäivät lähestulkoon kokonaan käyttämättä. Haulikon vastine ja jonkin sortin konekiväärikranaattikivääri tuntuivat parhaimmilta. Lisäksi aseet olivat pohjattoman tehottomia ja panokset loppuivat jo ennen leikin alkua kesken. Kenties tällä oli yritetty saada peliä pitemmäksi mitä se todellisuudessa on. Taikka suunnittelijat olivat halunneet jonkin sortin selviytymiskauhuelementin mukaan. No joka tapauksessa tämä yritelmä meni pahemman kerran metsään.

Äänimaailma on tärkeä ominaisuus minunkaltaiselleni tunnelmapelaajalle ja tässä pelissä kyllä on ihan kelvolliset äänet mutta ne eivät jääneet samalla tavalla mieleen kuin alkuperäisteoksessa, paitsi nopeatempoisesissa kohtauksissa äänen säröily ei oikein vakuuttanut. Mutta itse puolienkelidemonin eli päähahmon muka pahistyyliset angstiset tarinankerrontaosuudet ja pelin aikana tapahtuvat letkautukset pistävät lähinnä kuulokkeista puukot korviini, ja oli pakko joko nauraa kuin hullu tai kirkua täyttä kurkkua kuin nainen heinäladossa kesäyönä kun paha pohjalaispoika isolla...

Vaikeustaso on lussujen aseiden takia hyvin korkea ja pelkään peruutteluun ja ammuskeluun puutuu nopeasti. Itse kyllästyin viimein ammusten kokoajan loppuessa siihen malliin että kävin hankkimassa cheatit vaikeimpien kohtien varalle. Tämä ei sen takia ettenkö olisi niitä ilmankin päässyt läpi, mutta en jaksa yksinkertaisessa pelissä hinkata samaa huonetta kymmeniä kertoja peräkkäin. Tavallisesti pelaan tämänkaltaisen tusinaräiskittelyn muutamassa illassa läpi, mutta kun ajattelee tavallsta satunnaispelaajaa ei ole toivoakaan siittä ettei hänen mahdollinen kotiväkensä jossakin vaiheessa passita tyyppiä hullujenhuoneelle. Siinä vaiheessa kun kuulevat ne itkupotkuraivarit mitä peli voi aiheuttaa. Eli toisin sanoen jos et ole koskaan käyttänyt huijauksia (joita en itekkään suosi) nyt olisi oivallinen tilaisuus niitä käyttää. Suosittelen lämpimästi sillä ainakin itsellä alkoi hullujenhuneenportit raottumaan jo vähän liikaakin kymmenennen epäonnistumisen jälkeen, taivaalliset cheatit pelastivat helvetiltä... vai miten se oli.

Peliin on myös yritetty saada jonkin sortin uudelleenpeluuarvo, kun pelaat kentän tietylla aseella tai tavalla läpi saat mustan torottikortin joka parantaa jotakin ominaisuuttasi. Tosin ilman näitä turhanpäiväisiä ominaisuusparannuksiakin pääsee pelin läpi ilman niitä aiemmin mainitsemiani cheattejakin ja sinä peli et ainakaan minua saa innostumaan keräämään kaikkia näitä mukahienoja kortteja.

Typerällä tavalla vaikeutetusta lyhyestä pelisisällöstään huolimatta kokemisen arvoinen tapaus kaikille jotka pitävät ensimmäisestä osasta ja yksinkertaisista aivot likoon räiskinnöistä. Mutta voin vakuuttaa että tämä ei anna mitään uutta sisältö pelisarjaan, saati sitten koko räiskintäpeliskeneen.

Hyvää:
Vanhaa samaa painkilleriä.
Hienot ympäristöt.
Mielenkiintoiset viholliset.
Fanipohjaiseksi modiksi oivaillinen taidonnäyte.

Huonoa:
Ei toisaankaan tarjoa mitään uuttta.
Raivostuttava vaikeustaso aseiden lussuuden ja niiden vähäisten ammusten vuoksi.
Pakottaa käyttämään huijauskoodeja.
Lyhyt peli mitä on väärin keinoin yritetty pitkittää.

Yleisarvosana: 7 (ADHD-pelaajille myös 7) (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

PainkillerMaanantai 18.04.2011 04:46

Peli: Painkiller.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei paljoa vaadi.

Testikone: Ei pysty parantamaan vanhentunutta grafiikkaa.

Taivas on saanut oman palkkamurhaajan, vaviskaa domoniruhtinaat ja itse paholainenkaan ei ole enää turvassa.

Peli alkaa siitä kun tarinan sankari ajaa autonsa öisellä maantiellä vastaantulevan keulaan. Vaimo, auto ja sankari itse menettävät henkensä. Vaimo ja auto pääsevät taivaaseen mutta sankarin kohtalo on kehnompi. Daniel Ei pääse helvettiin sillä on ollut eläessään liian kiltti mutta tarpeeksi tuhma päästäkseen taivaaseen. Daniel herran kohtalona on manala jonka pienissä huoneissa käydään sotaa sinne tunkeutuneita helvetin joukkoja vastaan. Hän saa enkeliltä tehtävän tuhota nämä joukot ja tehtävään tarvittavan aseen. Palkintona tehtävän onnistumisesta hän saa jälleen pidellä rakastaan sylissä, siis sitä vaimoa ei autoa. Juonikuviot eivät ole mitään päätähuimaavia mutta välivideoiden aikana vilahtaa raamatullisista henkilöistä enkelin lisäksi eeva ja itse pääpiru valeasussa.

Alun jälkeen on vain yksi suunta ja tavoite. Putsaa kenttä vihulaisista ja pääset seuraavaan kenttään. Kentät itsessään ovat hyvin yksinkertaisia mutta niiden vaihteleva ympäristö säilyttää mielenkiinnon. Toiset kentät ovat mielenkiintoisia ja toiset sitten taas kuin kokonaan eri pelistä. Kaikkein parhaiten hyvistä kentistä mieleeni jäivät loppupuolen pysähtynyt taistelutanner, keskiaikainen kylä, Babel, hullujenhuone ja venetsiaa muistuttava vetinen kaupunki. Huonoimmasta päästä ehdottomasti olivat sotilastukikohta ja satama. Ammuttavaa pelissä riittää lähes yhtä paljon kuin hengenheimolaisessaan vakavassa samissa. Hirviökaarti myös on kattava ja samoja ölliäisiä kierrätetään vähän. Tietenkin loppupuolen örisevät moottoripyörätyypit ja tappavan pahanhajuisella hengityksellä varustetut puliukot olisi saanu jäädä näkemättä. Toisaalta pultsareissa oli tiettyä huumoriarvoa jos pidät huonoista vitseistä. Välipomot ja itse vihtahousu taas olivat todella suuria mörköjä ja vaativat kikan kukistuakseen. Nämä massiiviset viholliset olivat paitsi hienoja myös erittäin vaikuttavia vanhan pelin pomovastustajiksi.

Pelin aseet olivat mielikuvituksellisimpia näkemiäni koskaan. Painkiller itsessään on jonkin sortin pyörivä miekkahybridi jonka voi singota kauemmas keltaisen lasersäteen polttaessa vihollisia. Tavallisimmasta päästä olevassa haulikossa oli käyttökelpoinen vaihtoehtoammus, jäädytyspatruuna. Puuvaarnoja ampuva ilmakivääri oli kätevä mutta tiukoissa tilanteissa liian hidas. Heittotähtisähköshokkikiväärille en löytänyt oikein mitään järkevää käyttöä mutta minigunin ja raketinheittimen yhdistelmä oli ehdottomasti koko pelin lempiase.

Kun Daniel on kerännyt 66 tappamansa örviäisen sielua hän muuttuu hetkeksi kaiken tuhoavaksi demoniseksi tappokoneeksi. Efektissä maailma muuttuu mustavalkoiseksi ja viholliset hohtavat pitkienkin matkojen päässä punaisina. Yhdellä iskulla kuolee pienet ja isot helvetin olennot ja joissakin kohdissa se tuo peliin suuren helpotuksen.

Teknisesti peli on vanhentunut ja sahalaitoja ei saa pois korkeimmillakaan mahdollisilla asetuksilla. Siitä huolimatta peli on jopa kaunis ja luudalla lentelevä noita-akka keskiaikaisen kylän yllä oli säväyttävä näky. Äänipuolella vahvuus piilee, sillä näin yksinkertainen aivotnarikkaanammuskelu ei viihdytä jos siinä ei olisi jotakin todella koukuttavaa. Tässä tapauksessa ne ovat äänet, harvat puhutut osuudet ovat loistavia ja ympäristön äänimaailma luo mukavan synkkää tunnelmaa. Musiikit ajoittain kuulostivat jopa legendaarisen suomalaisen blackmetalbändi Beheritin käsialalta niissä tunnelmallisimmissa kohdissa. Vihollisten rynniessä ruudulle tunnelmallinen musiikki muuttui perus hardrockiksi joka oli kyllä tilanteeseen sopivaa mutta puutuddi pitemmän päälle.

Loistava ja yksinkertainen räiskintä jota suosittelen kaikille jotka tahtovat väliin olla ajattelematta ja toimia. Erityisesti suosittelen tätä teosta ADHD-potilaille, itse olen rauhallisempi pelaaja ja joskus tällainen tykitys on liikaa.
Hyvää:
Yksinkertaista ammuskelua.
Loistava äänimaisema.
Mielikuvitukselliset aseet.
Paikoitellen hieno.
Parhaimmat kentät kultaa...

Huonoa:
...huonoimmat kentät pronssia.
ADHD-meininki rasittaa.
Röyhtäilevät puliukot.
En jaksaisi toista kertaa pelata läpi.

Yleisarvosana: Normaaleille 8 ADHD-pelaajille 10 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand