IRC-Galleria

Peli: 3D SexVilla 2.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: No joku kone joka kestää nörttien ja superpervojen roiskeet.

Testikone: Ei pidä ihmisistä, vaan tyttötietokoneista.

Mitenköhän tämän voisi jotenkin säädyllisesti arvostella jotteivat kaikkein nuorimmat lukijani saisi painajaisunia liian seksuaalisesta tekstistä. Taikka yläpito poista koko profiiliani. No yritän ainakin pysyä kuosissa vaikka on luultavasti hiukan hankala pysyä mauttomuuden ja asiallisen rajamailla.

No itse asiaan, kaikille on kaiketi opetettu ainakin kouluissa että ihmiset harrastavat lisääntymistarkoituksessa toisiinsa yhtymistä. Tämän luultavasti tietävät kaikki Jeesuksen ristin sokaisemat uskovaisetkin. Minulla ei ole mitään heitä vastaan, siis Jeesusta tai uskovaisia vaikka heidän uskontonsa oikeasti jättää aika pahan aukon heidän sivistyksensä tiellä. Joten kehotan kaikkia risti kourassa istuvia siirtymään kiltimpien kirjoitusten pariin.

Me muut voimmekin jo tietää että ihmiset harrastavat tuota yhdyntää myös huvittelutarkoituksessa. Jotku meistä myös tietävät että maailmassa on myös muita seksuaalikulttureja kuin se oma kotoinen vaimon kanssa saunan jälkeen pimeässä peitonalla kerran viikossa tapahtuva pakollinen toimitus josta kumpikaan ei niin paljoa nauti, mutta sulkeutunut mieli ei anna muutakaan tapaa hoitaa tätä asiaa. Sitten on myös niitä jotka tietävät että on poikia ja tyttöjä jotka pitävät samasta sukupuolesta, no nyt tässä vaiheessa ne kaikkein rohkeimmatkin perussuomalaiset voivatkin jo palata purutupakan ja heinäpaalin ääreen askartelemaan vaikka itselleen pajupilliä sillä tämä on jo liikaa heidän herkille mielille.

Te jäljelle jääneet lukijat olettekin sitten jo tosipervoja jotka ette tosiaankaan harrasta seksiä peiton alla, ettekä ehkä katso kovinkaan kieroon homoseksuaaleja. Mutta nyt teitäkin voidaan järkyttää vieläkin rajummalla jutulla. Maailmassa on myös ihmisiä jotka pitävät rakastelusessioidensa aikana kivusta, kurista, piiskauksista, saappaista, kumista/nahasta, roolileikeistä ja jopa samaa sukupuolta olevien kanssa harjoittamasta seksistä "pakotettuina", heidän silti olematta homoseksuaaleja. Nyt tais räjähtää silmille ja kaikki juoksivat itkien äitiensä/isiensä, vaimojensa/miestensä syliin itkemään ja kysymään voiko se olla mahdollista onko SM sittenkin totta. Kyllä se on ja tiedän sen paremmin kuin hyvin ;)

Tulipa pitkä johdanto hyvin sisällöttömään peliin, tai no kyseessä on eräänlainen panosimulaattori joka sellaisenaan kaiketi tarjoaa käyttäjälleen jonkin asteen tyydytystä. Ainakin siinä tapauksessa kun on pelannut elämänsä hukkaan ja naisen/miehen/transun taikka ryhmän suomat ilot on jääny kokematta ja ainoa henkireikä löytyy netistä taikka tämänkaltaisesta "pelistä". Toinen ryhmä joka voi tästä hyötyä ovat superperverssit jotka eivät vaimostaan ja valtavasta seksidvdkokoelmastaan huolimatta saa tarpeeksi. Kolmantena ryhmänä näkisin seksialalla työskentelevät ihmiset, sillä teoksessa voi suunnitella omia pokerainoja ja nähdä mahdollisia kuvakulmia joita käyttää itse oikeassakin kuvauksessa.

Jos et kuulu johonkin edellä mainittuun ryhmään niin mitä jää käteen? No eipä paljon mitään! Ei edes minulle, vaikka ilmeisesti olen ihan selkeästi sanonut johdannossani kuuluvani tuohon pelättyyn S/M seksistä nauttivaan kummajaisten kastiin. No joka tapauksessa minulla on oma perhe ja kaunis vaimo joten en ole hirveän ahkera pornon kuluttaja. Satunnaisia nettisivuilla vierailuja lukuunottamatta skene on jäänyt lähinnä teini-ikäni harrastuksiin. Joten olin hieman jopa jännittynyt käynnistäessäni tämän teoksen. Jännitys muuttui nopeasti pettymykseski, sillä luulin pelinä myytävän jutun tarjoavan jotain seksiin liittyvää pelattavaa.

3D SexVilla 2 ainoa tarkoitus oli leikkiä pökkelöillä nukeilla jotka muistuttivat naisia miehiä ja transuja. Omat nukkensa pystyi vaatettamaan haluamallaan tavalla, vaatevalikoima tottakai oli sieltä kumisimmasta ja niukimmasta päästä. Nuket pystyi myös varustamaan seksileluilla kuten dildoilla, piiskoilla ja vaikkapa käsikahleilla. Tämän jälkeen pystyi valitsemaan paikan missä harrastaa rakkautta. Vaihtoehtoja oli dominastudioista koulun kautta hiekkarantaan ja kaikkea missä ylipäänsä voi sitä harrastaa. Tämän jälkeen omia nukkejaan pystyi laittamaan eri asentoihin panemaan, nuolemaan tai vaikka harrastamaan anaalinautintoja tai kultaisia suihkuja. Myös leluja pystyi käyttämään tosin dildoa en saanut muun kuin yhden miesnukkeni sisään, hmmm mistäköhän moinen johtui... Piiskausken aihuttamat kivun äänet puolestaan saivat aikaiseksi hammentyneet naurut. Ei huonompaa ääninäytteliää voisi olla tähän aktin muotoon valittu kuin tässä pelissä oli.

Ai niin pelissä oli ns panokoneita ja muita härpättimiä joita en kokeillut kuin kerran, tai no oikeastaan minä kokeilin kaikkea vain kerran ja noin tunnin "pelailun" jälkeen suljin koko roskan ja huokaisin syvään. Ei ainakaan minulla saanut mitään erityisiä värähtelyjä aikaiseksi, ja en tiedä todellakaan saako tämä kenessäkaan terveessä aikuisessa miehessä seksuaalista heräämistä aikaiseksi, puhumattakaan miehiä tunneherkemmissä naisissa.

Pornopelit eivät ole olleet ikinä kovinkaan yleisiä, ja tämä teos tuskin saa kenreä millään tavalla elpymään. Päinvastoin peleissä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vältelty seksiä kuin ruttoa ja ehkä se on parempi niin. Ainakin äsken näkemäni perusteella. Ai niin ja pitää ny mallin vuoksi mainita että pelissä on aika yksinkertaiset grafiikat ja kameran liikuttelu kankeaa. Ainoastaan osa nukeista on ihan ihmisen näköisiä lukuunottamatta silmiä.

Seuraava asia onkin todella tärkeä asia naisettomille/miehettömille nörteille. Tutkiskelin hetken nettiä ja löysin sellaisen laitteen eräästä seksikaupasta joka muutta koneesi naiseksi kautta mieheksi, eli koneeseen liitetään usbin kautta härpäke jonka sähkömoottori pystyy liikuttamaan joko dildoa tai kumipimperoa joidenkin laitetta tukevien pornolehfojen mukaan, en saanut tosin selville tukeeko tämä peli myös laitetta. Eli fyysistä kumppania ei enää tarvita, vaan koneesi voi hoidella sinut!

Hyvää:
Ehkä hyötyö pokeohjaajalle.
Tyydyttää seksistä tietämättömät nörtit.
Tyydyttää superpervot.
Ei hyljeksi mitään seksuaalisuuden muotoa josta irtoaa isoimmat pisteet.

Huonoa:
Ei ole peli vaikka itseään sinä mainostaa.
Todella surkea ääninäyttelijä, etenkiin kurituskohtauksissa.
Katson laittaneeni rahat täyteen p*skaan.

Yleisarvosana:
3 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Jos pitäisi valita 3D SexVilla 2:sen ja pumpatavan seksinuken väliltä luultavasti ottaisin sen nuken.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Saboteur.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Uusi kyllä jaksaa.

Testikone: Mainiosti pärjäsi, natsien valtavasta painostuksesta huolimatta.

The Saboteur voidaan laittaa siihen samaa hiekkalaatikkoon johon kuuluvat mm. GTA:aat ja sen lukuisat kloonit. Tästä huolimatta peli tarjoaa jotakin aivan uutta. Sillä ympäristönä toimii Kolmannen valtakunnan valloittama Pariisi lähialueineen. Aikakauden aseet, autot, musiikki, glamour-ilotalot ja kuumottavat natsivihulaiset takaavat tiukan tunnelman. Tunnelmaa lisäävät hyvät ääninäyttelijät ja mustavalkoisuudella leikittelevä peliympäristö. Mustan, valkoisen ja eri harmaansävyjen keskellä vilahtelevat punaiset natsiliput ja muutamat muut eriväriset yksityiskohdat ovat herkkua visaalisuudesta nauttivalle silmälle. Tosin pääjuonen tehtäviä suorittaessa natsien valta vähenee ja kaupunki saa pikkuhiljaa alue kerrallaan värinsä takaisin. Hienoa kikkailua eikö totta?

Teitenkään tekijätiimi ei yritä keksiä pyörää uudelleen ja periasetelmiltaan tätä voi hyvin verrata etäisiin serkkuihinsa kuten kuuluisat suuret autovarkaudet. Tekijätiimistä puheenollen tämän pelin väsännyt pelitalo on jo muuttanut aikoja sitten manan majoille, suuren "saatanan" EA-Gamesin myötävaikutuksesta. Joten tämä hieno peli jäi porukan kuolinkouristuksisksi ja tuskin saamme nähdä Saboteur kakkosta.

Pelin juoni ei ole mikään päätähalkova, muttei huonokaan sillä tarinan aikana ehditään kertoa pieni pätkä rauhan ajasta, sodan syttymisestä, sekä tietenkin käsitellään pääkokin perhehuolet, vihollisongelma, rakkaustarinat ja muut sivujounenkäänteet.

Juonen sillisalattimaisen asetelman vastapainona saamme mielestäni parasta mahdollista ohjaustuntumaa hahmoon hiekkalaatikoissa. Nimittäin päähahmo tosiaankin osaa liikkua yhtä kätevästi autolla kuin jalkaisin. Hahmo kiipeilee ja hyppii talon katolta toiselle kuin apina ja osaa myös ammuskella vähemmän kankeasti kuin mihin olemme tottuneet tämänkaltaisissa peliympäristöissä. Tietenkään ei päästä fps-tasoon mutta ei kai sitä voi tällaiselta vaatia.

Historiallisuudesta huolimatta peliä ei ole tehty ihan kirja kädessä. Vaan tosiasioiden sekaan on heitetty hieman mukaan omia mausteita. Kolmannen valtakunnan veljeskuntaan mahtuu mm mielenkiintoisen näköisiä fetissijuhlista karanneita sekopäitä huippuaseineen ja nahkapukuineen. Muutenkin sakasan synkimpien hetkien kliseitä on hmm voisiko sanoa että mallikkaasti fantasioitu mukaan.

Pelin pääjuoneen kuuluvat tehtävät olivat helppoja mutta mukavia tehdä. Puolestaan sivuosaa näytelleet räjäytä 10000 natsikohdetta ei oikein innostanut. Suoritin niistä 85 %. Olisin ehkä jaksanu viedä tämän tehtävän loppuun jos olisi ollut tarjolla jokin porkkana. Vaikkapa jotain roolipelimäistä ukon tai aseenparannusta tai jotain. Sellaisenaan tehtävä oli lähinnä puuduttava räjähdejumppa.

Toinen suurempi valituksen aihe löytyy päähahmosta. Sillä miten ihmeessä tähän rooliin oli valittu Irlantilainen rallikuski Devlin, kun ranskan maanalaisen armeijan ukko olisi jotenkin sopinut tunnelmaan paremmin. Sillä historiallinen totuushan on tämä, että Ranskan sotavoimien romahtamisen jälkeen itse patonkikansa ei antanut periksi vaan jatkoi eräänlaista terroristisotaa ja piti koko miehityksen ajan natseja varpaillaa. Ei nimittäin ollut asiaa jokaiselle pimeälle kujalle yksin väärässä univormussa.

Mahtava peli viostaan huolimatta ja suosittelen kyllä lämpimästi niille jotka ovat pitäneet esim Mafiasta, GTAista tai arpinaamasta.

Hyvää:
Hieno mustavalkoisuudella kikkailu.
Tämä jätkä osaa liikkua ja myös ampua.
Kuumottava vihollinen.
Kerrankin jotain uutta tähän peliskeneen.
Jäin kapaamaan lisää...

Huonoa:
...mutta toiveeni tuskin toteutuu sillä pelitalo on kuollut.
Räjäyttelujumppa.
Juonen hienoinen epäselkeys.
Irlantilainen päähahmo ranskaa vapauttamassa. (Tosin hahmo itsessään ei ole pässimpi tapaus).

Yleisarvosana:
9 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Tunnelmallinen ja kaunis hiekkalaatikko toisen maailmansodan Pariisista.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Wolfenstein.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Vaarikin jaksaa.

Testikone: Huomattavasti parempaa grafaa kiitos.

Wolfesteinin tietävät taatusti kaikki räiskintäpeleihin ylipäänsä tutustuneet valistuneet pelaajat. Tiedoksi niille pahvipäille jotka eivät tiedä että kyseessä on peli joka käytännössä loi koko fps-genren, eli ei mikään pikkujuttu. Hienosta alkusysäyksestä huolimatta pelin seuraavat osat eivät ole olleet mitään erityisen sykäyttäviä tapauksia. Eikä tämä uusinkaan noiturinatsien konekiväärisahaaminen mitenkään erityinen teos ole.

Pelihahmona toimii jenkkiläinen agentti ja hänen toimintaympäristönä on toisen maailmansodan natsisaksaa mukaileva satumaailma missä magia ja rynnäkkökivääri kulkevat käsikädessä. Ei kuulosta hullummalta idealta mutta tässä pelissä mennään niin tylsää keskitietä kuin vain olla voi. En tiedä edes mistä pitäisi antaa varsinaisia kehuja ja mistä moitteita sillä kyseessä on todellinen perussuomalainen suoraan Timo Soinin riveistä. Grafiikka ei hätkäytä mutta ei ole silti rumaa. Natsiviholliset ovat ihan jees vastustajia mutta eivät mitään älynjättiläisiä. Äänet ovat peliin sopivia mutta väliin kaikuvat ja pätkivät omituisella tavalla. Jokainen sakasalainen puhuu ylikovaan tyyliin murrettua skasaenglantia.

Keskinkertaisuudesta huolimatta löytyy pelistä muutama ihan hyvä idea, tosin ei uusi sellainen. Kuten aseiden viritteleminen mustassa pörssissä kentistä löytyvien rikkauksien ja virityspiirustusten avulla. Muutamat erikoisemmat örmyt osaavat pistää kunnolla hanttiin vaikkakin pomotaisteluista selviää yleensä muinaisuudesta lainatuilla kikka kolmosilla. SS-naiset olivat seksikkäimpiä näkemiäni pelihahmoja suurelta osin rinnat paljastavissa nahkapuvuissaan, mutteivät suinkaan vaarallisimpia kohtaamiani vihollisia vaikka harvalukuisesta eliittiyksiköstä olisi voinut luulla muuta.

Peliympäristössä liikutaan kuten hiekalaatikkopeleissä, mutta lähinnä välietappina toimiva kaupunki on vain kulissi minkä läpi juostaan joko seuraavanna tehtävään, ostamaan aseenparannuksia taikka ihan vain raportoimaan toimeksiantajalle tehtävän onnistumisessta. Peliympäristö on myös harvinaisen putkivoittoinen ja sijoittuu sisätiloihin. Muutaman kerran päästään myös ulos mutta kauniin maalaismaiseman sijaan tarjoillaan ikivanhojen metal of honoreiden tilkkutäkkiympäristöjä.

Kunniamaininta ensimmäiselle pelille jonka ääreen nukahdin keskellä kesäistä sadepäivää. Yleensä näin ei ole tapahtunut vaikka kyseessä olisi ollut heikompikin peli. Tämä teos oli mielestäni täysin turhanpäiväinen ammuskeluputki jota ilmankin voi pärjätä.
Hyvää:
Alussa kiinnostava asetelma.
Ammuttavaa riittää.
Sm-henkiset natsinaiset.
Aseiden virittäminen.

Huonoa:
Tasianen kuin pannukakku, mikään osa-alue ei loista muttei ole huonokaan
Ei jaksa kiinnostaa.
Suoraakin suorempi putki.
Nukahdin kesken pelin.

Yleisarvosana:
5 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Viimeistelemätön ja liian tasapaksu räiskintä.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Risen.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: No ei ihan mopo, mutta kevarilla pärjää.

Testikone: Ihastui maisemiin.

Risen alkaa haaksirikosta ja päätyy maailman pelastamiseen. Ei mikään uusi juonikuvia tietokoneroolipelien saralla. Mutta jos se sama vanha tarina tehdään kunnolla, jättää se kourallisen uusia keskinkertaisia ideoita unohduksen kaivoon. Risen todellakin on tehty kunnolla eikä pelkästään juonen osalta. Enkä sitä suuremmin ihmettele sillä peli on saman porukan käsialaa joka on tehnyt jo klassikoiksi nousseet Gothicit. Mielestäni G3 oli yksi kaikkien aikojen parhaimpia ropeja kompuutterille ikinä, eikä ne aikaisemmatkaan osat huonoja olleet. Voisinpa jopa väittää että Risenissa on hiukan kopioitu kakkososan tunnelmaa saarelaiselämästä merirosvoineen ja Risenin keskeinen kaupunki on melkein tarkka kopio kakkosen vastaavasta satamakaupungista. Olen lukenut että virallinen G4 on olemassa mutta alkuperäisideaa vesitetymmässä muodossa eri tekijätiimin tekemänä. Ajattelin toki pelata senki teoksen jossain vaiheessa mutta kyllä minun kirjoissa tämä Risen on se oikea G4.

Juoni tosiaan alkaa laivan kannelta kuten jo kerkisin mainita. Sankarin pahaksi onneksi alus joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja tuhoutuu. Tajuntansa menettänyt kaverimme herää hiekkarannalta samassa aluksessa olleen naispuolisen matkustajan kanssa. Parivaljakko on ajautunut saarelle jota kansoittaa vihamieliset villipedot ja muut vähemmän miellyttävät mönkiäiset. Toki saarelta löytyy myös ihmisiä mutta alussa on vain trooppista sademetsää ja vihulaisia jotka pieksävät ryysyisen kaverimme henkihieveriin joka kohtaamisella. Eli kyseessä ei ole mikään ylihelppo päästäsilittelyfantasia. Alkuun on parempi paeta kuin taistella, mutta kivipäisenä kaverina minä tapaoin jokaisen vastaan tulevan örmyn vaikka tämän kaltainen toiminta aiheuttikin melkoisen latausjumpan pahimmissa paikoissa. Luonnosta myös löytyy kiitettävä määrä parantavia yrtteja ja surmatuilta elikoilta raavas mies saa lihaa proteiininlähteeksi, kunhan löytää ensin paistinpannun ja tulipaikan missä lihat voi käristää. Joten kyllä hankalasta alusta selviää kunhan on kärsivällinen ja unohtaa ne nykypäivän velliperseseikkailut ja kädestäpitelyputkiräiskinnät.

Kartan löytymisen ja muutaman ihmiskontaktin jälkeen alkaa itse tarina avautumaan. Pelaaminenkin muuttuu helpommaksi tasonnousujen, parempien aseiden ja suojien löytyessä joko luolista tai kauppiailta ostettaessa. Tarinasta vielä sen verran että saarella on kaksi kuppikuntaa jotka taistelevat keskenään. Vapauden miesten ja naisten linnake löytyy suolta ja satamakaupungin inkvisiittorit tarjoavat toisenlaisen vaihtoehdon. Alussa voi tehdä rauhassa juoksupojan tehtäviä kummallekkin osapuolelle ja tutkia kaunista saarta. Mutta jossakin vaiheessa on pakko tehdä valinta kumman leiriin halajaa. Itse valitsin Robin Hoodmaiset vapauden miehet mutta loppujen lopuksi eivät ne inkvisiittoritkaan olisi olleet hullumpi valinta. Valintani lähinnä perustui hahmoni kehittymissuunnasta. Panostin taidoissa varasteluun ja taisteluun joten suoraselkäisten ja jopa natsistisen särmikkäiden inkvisiittoreiden magiaa uhkuva elämä ei oikein tuntunut luontevalta hahmolleni.

Leirivalinnan jälkeen avautuu varsinainen päätarkoitus koko pelissä, nimittäin suuren pahan torjuminen joka tällä kertaa ilmenee muinaisen liskokansan ja titaanien muodossa. Tämän enempää en taida juonesta paljastaa sillä haluen että tästä raapustuksesta peliä kokeilemaan innostuvat voivat itse nähdä pelin hienon tarinan joka toimii loppumetreille saakka. Ainut nurinan aihe tulee siitä kun pääpaha nujerretaan miksi kaikki aina loppuu siihen. Olisi mukavaa väliin että kaavaa rikottaisiin ja voisi elää ja nähdä hetken rauhanajasta. Tehdä muutaman rauhallisemman tehtävän joka pikkuhiljaa lopettaisi eeppisen juonen. Lisäksi tarinassa oli eräs kuuluisan merirosvon tytär joka olisi ollut mielestäni täydellinen vaimoehdokas sankarille. Nyt voin vain kuvitella mielessäni onnellisen lopun joka päättyy vuoteeseen...

Kerta tuli nyt puheeksi se petikamarin aikuisten osasto niin kyllä pelihahmo harrastaa nautintoja paikallisessa ilotalossa tosin akti jää näkemättä kuten niin tavallista peleissä. Myös osa vastaantulevista käyttää tyylikkään aikuismaista kiroilua painottaakseen sanojaan kuten oikeassakin maailmassa. Tietenkin yliopiston käyneet pitävät kiroilua peleissä tai muussa viihteessä hyvin negatiivisenä ja mauttomana seikkana mutta minä kyllä sanon pelin kiroilusta kuten yksi pelimaailman yrmeä seppä "hoo fucking ray". Ääninäyttely on muutenkin kelvollista materiaalia ja kaikki keskustelut käydään puhumalla joka lisää sitä siellä olemisen tuntua. Musiikit tosin olivat sellaista taustalla pörräävää taukojumppaa jotka eivät mitenkään erityisesti jääneet mieleen lukuunottamatta luolastojen tyylikästä barbaarirummutusta ja muutamaa akustisella kitaralla soitettua näppäilyä.

Pelin miljöö eli saari oli uskottavan realistisen näköinen ja kaikki tuntui toimivan kuten oikeassakin maailmassa. Vaihtuvat vuorokaudenajat, sääefektit ja muu kuorrutus ei jättänyt toivomisen varaan. Myös piirtoetäisyys oli hyvä enkä kertaakaan huomannut ilmiötä ruohikko kasvaa silmieni eteen kuten Oblivionissa aikoinaan. Yö sitten todellakin oli yö ja ilman valotaikaa taikka soihtua synkän metsikön siimeksessä harhaileminen olikin oma taitolajinsa. Tulikin muutaman kerran hypättyä vahingossa keskelle susilaumaa ja lopun voitte arvata. Kuolema jota seurasi edellisen tallennuksen lataaminen. Kaupunkien väki teki luonnollisesti omia askareitaan, päivällä työskenteli, yöllä nukkui ja osa porukasta poikkesi kapakkaan illan hämärtyessä.

Risenin tehtävät eivät olleet mitään päätähuimaavan omaperäisiä. Nouda luolasta se ja se sormus, kuljeta paketti johtajalle ja etsi legendaarinen haarniskaosastoa ryöstöviljeltiin. Tosin osa näistä sivutehtävistäkin oli rakenteeltaan mielenkiintoisia ja lähes aina oma valinta ratkaisi tehtävän lopputuloksen. Pelasin itse lähes jokaisen sivutehtävän joka eteen sattui ja pääjuonen loppuun saakka, tähän hupin sain kulumaan pelin sisäisen pelikellon mukaan aikaa 2 vuorokautta 8 tuntia ja 46 minuuttia. Tähän aikaan ei tietenkään sisälly niitä lukuisia epäonnistumisia ja möhläyksiä jotka saivat hahmoni kuolemaan. Joten luulen todellisen peliajan lähentelevän sitä kolmea vuorokautta. Eli ei mikään tavanomainen korkeintään 10 tunnin putkijuoksu, mutta toisaalta ei mikään yli menevän massiivinen koko elämän nörtteyttävä elämys. Vaan justiinsa sopivan kokoinen pakkaus minun makuun.

Inventaario palveli pelaajaa hyvin ja kaikki kamat oli sijoitettu eri osastoihin joka helpotti aseiden ja muiden roinien käyttöä. Taistelu oli toimivaa ja kunhan rytmin ymmärsi sai heikollakin ukolla isomman örmyn nurin. Tosin pelissä ei vihollisia ollut hirvittävän paljoa vaikka taistelua riittikin. Taistelun lähin tarkoitus oli jokaisella kerralla tuntua vaaralliselta, mutta mahdolliselta voittaa. Loppuun saakka oli mahdollisuus saada pienemmältäkin möröltä turpaan jos itse kämmäs. Taikojen toimivuutta en hahmollani testannut muiden kuin joka jampan taikakääröjen muodossa ja kyllähän ne tomivat vaikka vanhalle gothicin kävijälle niissä ei mitään erityisen uutta ollutkaan.

Voisin kirjoitella vaikka kuinka pitkän tarinan näin upeasta pelistä ja sen lukuisista mahdollisuuksista toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, mutta kehotan yksityiskohtaisen selostuksen sijaan teitä kaikkia kokeilemaan peliä itse. Tämä on paras tietokoneroolipeli sitten noiturin ja goottilaisen kolmosen. Jään innolla odottamaan mahdollista Risen kakkosta. Pelin teemaa lainatakseni lopetan höpinäni seuraavaan lauseeseen. Aina näkyy kaukana horisontissa jokin mielenkiintoinen kohde mutta vielä en sinne voi päästä...

Hyvää:
Kauniit maisemat.
Luonnollisesti toimiva ympäristö.
Sopivan pituinen.
Sopivissa kohdissa käytetyt kirosanat.
Vanha tarina hyvin kerrottuna.
Täydellinen pc-roolipelikokemus minun makuun.

Huonoa:
Ei tarjoa mitään uutta tähän skeneen.
Noutotehtävät ja taikajuomat vieläkin muodissa.
Mitä peleissä tapahtuu sen jälkeen kun pääpaha kaatuu??
Aloittelevalle nykyaikaiselle pelaajalle taatusti liian korkea vaikeustaso.

Yleisarvosana: 9 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Shaun White Snowboarding.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin tän hetken konsolitasoa.

Testikone: Snoukkas, mut kummastelei hellepäivänä talviurheilua.

Yhdeksänkymmentäluvun teinivuosiini kuului skeittaus ja myös jossakin määrin lumilautailu, joskin viimeksi mainittua en harastanut kovinkaan ahkerasti. Skeittaus tuli mukaan kuvioihin silloisten vahvojen nuorisoalakulttuurien kylkiäisenä. Kasarin lopulla ja ysärin alussa olin vielä sellainen kasarihevityyppinen henkilöitymä joka ei tiennyt Metallicaa parempaa musiaakkia olevan olemassakaan. No maalaiskylässä asuessani en tiennyt paljon muustakaan mitään, joten se kasarihevarointi kai sallittaneen juntin nuoruudenaikoihin. No yks kaikki kun olin tarpeeksi vanha muuttaakseni kaupunkiin, vastaani tuli kaksi hyvin vahvaa sen ajan nuotrisokulttuuria joiden toisistaan hyvin poikkeavat ajatusmaalmat kiinnostivat yhtä paljon.

Räpkulttuurin katu-uskottavuus ja väkivaltainen ganstaräp olivat nannaa vasta kaupunkiin muuttaneelle maalaishörhölle joka tahtoi irrottautua vanhempiensa ja sukunsa asumaympäristöstä kaikin mahdollisin tavoin. Toinen vaikuttava tekijä oli pohjoisen mustan metallin toisen aallon vahva nousu, tässä kulttuurissa minua kiinnosti eniten nihilistinen musiikki, ei niinkään se saatananpalvonta johon musta metalli monesti yhdistetään. Joten koin jonkin sortin henkisen kaaoksen ja tsombailin noiden kahden jopa toisilleen vihamielisen alakulttuurien välimaastossa useampia vuosia. Tietenkin teinit ovat hyvin puritaaneja omasta alatyylistään ja minullekkin tuli jossain vaiheessa tilanne jossa oli toinen valittava ja toinen hyljättävä, vaikka siinä vaiheessa kaiketi olin porukoiden silmissä täysi pelle. Joten oikeastaan en valinnut kumpaakaan vaan kiinnostuin goottilaisuudesta ja sen vapaamielisemmästä asenteesta ympäröivään maailmaan. Joten olen edelleenkin sillä tiellä ja pystyn omassa goottifilosofiassani määrittelemään itseni vaikka gothic black metal rastahoppariksi jos siltä tuntuu. sillä musiikkimakuni on laaja ja voin ottaa alleni skeittilaudan vaikka kulkisin mustassa hameessa ja piikkimatolta näyttävässä nahkatakissa. Tosin en enää ole skeitannut lähemmäs 7 vuoteen ja aate tyylimailmanikin on iän mukaan laimentunut. Enkä tosiaankaan ole lumilautaillut kuten tässä Shaun Whitessa kuuluu tehdä.

Taisinpa taas jälleen kerran eksyä pelin aihepiiristä melkoisen kauas. Tarkoitukseni oli kumminkin valaista sitä seikkaa että tunnen jonkin verran lumilautailua ja tiedän sen verran rinteessä yksi iso suksi jalassa laskemisesta että se on ihan kivaa ja aikaa vievää puuhastelua. Joskaan esimerkiksi ilmeisen legendaarinen, jopa peliin päässyt Shaun White on jäänyt tuntemattomaksi henkilöksi, kun olen enempi seurannut Tony haukan ja muiden skeittareiden edesottamuksia.

Shaun White Snowboarding on perinteinen snoukka/skeittipeli, eli alussa ollaan mister eikukaan ja pikkuhiljaa saavutetuilla voitoilla saadaan mainetta, kunniaa, mammonaa ja uusia hienoja rinnereleitä kuten lautoja, takkeja, pipoja ja vaikka selkärepun jos välttämättä moisen tahtoo. Hahmon sukupuolen ja rodun valitsemisen jälkeen omalle laskijalleen voi valita perusreleistä mieluisimman väriset. Pienen harjoituslaskun ja muka juonentyngän jälkeen suunta onkin koko ajan alaspäin. Taitojen karttuessa onnistuu jo aika hurjatkin temput mukavasti kotikoneen ääreltä. Lisäksi ei tarvitse kärsiä kylmästä ja luiden rasahtelevista murtumisista joita luultavasti olisi minunkin hahmolle tullut roppakaupalla tosimaailmassa. Tietenkään ikinä ei voida täysin mallintaa peliin sitä rinteessä olemisen tunnetta. Mutta pelin puolirealistisuus ja ympäristöjen hieno ulkonäkö saavat paikoitellen laskemisesta jopa nauttivaa puuhaa.

Tosin tämä tapaus on hyvin lyhytikäistä viihdettä ja juuri kun olet päässyt temppuilun makuun on jo kaikkia tavoitteet jokaisessa eri puolilla maailmaa (Japani,Alaska,Eurooppa ja niinpäinpois) sijaitsevissa "mäissä" saavutettu ja jäljelle jää vain muuten vain rinteissä häröily. Siitä tulikin mieleen että aina mennessäni uuteen paikkaan tilasin itselleni helikopterikuljetuksen suoraan vuoren/rinteen huipulle ja laskin omalla tahdilla ihastellen maisemia ja välillä muutaman tempun heittäin koko mäen alas. Tässä vapaassa laskemisessa peli oli parhaimmillaan ja jos sattui vielä tulemaan pelin harvoista hyvistä biiseistä joku niin tuntuipa nannalta.

Itse kilpailut ja muut tehtävät olivat turhankin perinteistä kerää jotain, laske lippujen keskeltä tee 54 000 pistettä siihen ja siihen aikaan sekä voita kanssakilpailijasi yhteislaskussa. Osa näistä tehtävistä sai pulssin kiihtymään ja siinä vaiheessa kun sadannen kerran epäonnistuin jossakin tempussa olin raivon partaalla, eikä asiaa auttanut se jenkkiläinen teinipunkki jonka kuunteleminen ei ole koskaan oikein allekirjoittaneelta luonnistunut. Kaiken lisäksi juuri tuon sadannen epäonnistumisen jälkeen poikani päätti nakata kenkänsä suoraan tietokoneeni näyttöön, olin aika lähellä menettää malttini kokonaan ja tarttua koivuniemenherraan ensimmäistä kertaa elämässäni lastenkasvatusmielessä, mutta viisas minäni tuli viime hetkellä esiin ja sanoi meneppä polttelemaan vaikka tupakki takapihalle ja mieti sen jälkeen mikä on tilanne... ja niinhän siinä kävi että tyydyin vain torumaan poikaani typerästä ja selittämättömästä teosta ja hymähdin että pelihän on vain peliä... Vai onko?

Ääninäyttelyt, ympäristön äänet, grafiikat, musiikit ja muukin ulkoinen anti on ihan okoota muttei mitenkään erityisesti säväytä. Pelissä oli muuten automaattisesta päivityksestä huolimatta vakava bugi joka kaatoi silloin tällöin koko teoksen. Vakavana puutteena voitaneen myös pitää sitä seikkaa että peli ei anna pelattavaa muutamaa iltaa pitemmäksi ajaksi. Siitäkin huolimatta että näppiksellä ja hiirellä ohjattavuus on väliin aika kovan luokan sekoilua. Joten luulen alkuperäisen konsoliversion olevan parempi vaihtoehto kuin tämä kompuutterille tehty puolivillainen käännös.

Uskon että pelistä saavat enemmän irti alan harrastajat ja konsolin omistajat, varsinkin netin välityksellä pelattavista kilpailuista. Toki muutkin voivat tätä kokeilla mutta suosittelisin mieluummin alaa tuntemattomalle jotakin viihteellisempää pakettia kuten muinaista ssx:ää.

Hyvää:
Maisemat.
Vapaat laskut.
Suhteellisen realistinen.
Helppo omaksua kunhan alun kämmäilyn jaksaa.

Huonoa:
Lyhyenläntä.
Ikäänkuin olisin vastaavia pelejä nähnyt ennenkin.
Amerikkalainen teinipunkki.
Ohjaus on jostakin kamalan ja surkean välimaastosta.
Koko pelin kaatava big bugi.

Yleisarvosana:
Normipelaajalle 5, alaa tuntevalle korkeintaan 8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Viihdytysarvoltaan heikko, mutta hienoja maisemia tarjoileva lumilautailupeli.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Escape from Monkey Island.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Helmitaulu muutamalla virtapiirillä riittää.

Testikone: Ei laita vastaan.

Kyseessä on siis neljäs apinasaaren seikkailu. Ensimmäinen ja toinen osa ovat suorastaan loistavia seikkailupelejä, mutta tämä neljäs osa ei oikein silmissäni aiheuttanut minkään sortin nostalgisen retroilun kyyneleitä. Ne kyyneleet jotka vuodatin johtuivat puhtaasti mielipahasta ja jo alkuun kyllästymisestä. Sen vuoksi en viitsinyt pelata koko teosta juuri puolta väliä pitemmälle. Luulen silti nähneeni kaiken oleellisen tästä tekeleestä.

Muihin osiin verrattuna tässä seikkaiulussa on käytetty kolmiulotteista esirenderöityä grafiikkaa, joka tietenkin nykymittapuulla on aika kankeaa, mutta oli silloin joskus hienoa. Ei sen puoleen soihtujen ja kynttilöiden liekit näyttivät yllättävänkin hyviltä vanhaksi seikkailupeliksi.

Yhtä kankeaa ohjattavuutta olen nähnyt harvoissa peleissä, ja monista muista seikkailupeleistä poiketen tässä pelissä ei ohjaukseen käytetä ollenkaan hiirtä ja se on suuri virhe. Toisaalta parhaimmat naurut irtosivat pomppivasta ohjattavuudesta kun herra merirosvokokelas pomppi siinne tänne ilman mitään järjen logiikkaa. Tietyissä kohdissa on tuskastuttavan vaikea kohdentaa oikeaan kohteeseen jos on useampi kohde tutkailtavana. Lisäksi tämä seikka hankaloitti muutenkin melko kummallisten tehtävien ratkaisun etsimisessä enemmän kuin tarpeeksi.

Huumori yritti kovasti olla vanhaa samaa vinoutunutta merirosvoilua, mutta sekään ei toiminut vaikka ääninäyttelijät kyllä mielestäni antoivat parastaan. Juoni on samaa huttua kuin enenkin ja samoja ympäristöjä oli kierrätetty muuttamalla vain peruspiirteet "modernimmiksi". Musiikki oli onneksi samaa iloista piraattisävelmää ja se saa aina näissä apinasaarissa iloiselle tuulelle.

Ei oikein lämmittänyt ja oletan pelin sopivan vain pahimmille apinasaarifaneille, jos heillekkään. Odotan mielenkiinnolla jahka pääsen käsiksi apinasaari kakkosen uudelleenjulkaisuun, ainakin vanha versio oli kympin arvoinen teos. Tämä jää vitosen alapuolelle.

Hyvää:
Musiikki saa aina hymyn huulille.
Hienot tuliefektit.
Taiteelliset pilvet.
Ääninäyttelijät tekevät parhaansa.

Huonoa:
Kummallinen ohjaus.
Ei niin hyvää huumoria mitä aikaisemmin nähty samassa sarjassa.
Jostakin syystä en innostunut vaikka vanhemmat apinasaaret ovatkin rautaa.

Yleisarvosana: 4 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Curse of Monkey Island.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Helmitauluosatoa edustaa tämä peli.

Testikone: zzz zzz zzz.

Taas on aika tumpelon merirosvon astua parrasvaloihin ja räjäyttää potti. Alkuun herra teinipiraatti seilaa keskelle rakkaan kuvernöörinsä ja ilkeän zombimerirosvon tykein käytävää tulitaistelua. Zombirosvo kaappaa sankarin ja lukitsee hänet ruumaan. Ei aikaakaan kun piraattimme pääsee lukitusta huoneesta vapaaksi ja onnistuu kaatamaan koko laivan. Uppoavasta laivasta paetessaan hän kaappaa mukaansa kirotun sormuksen ja maihin päästessään kosii rakastaan. Sormuksen kirous muuttaa hänen rakkaan kurvikkaan ja punatukkaisen kuvernöörin kultapatsaaksi. Ongelma kerrassaan ja ratkaisu löytyy veriseltä saarelta, ja kultainen neitokin on varastettu joten seikkailu voi löhteä käyntiin.

Tämä kolmas apinaseeren seikkailu oli ensimmäinen sarjan peli jossa näkyy tietokoneiden huima kehitys. Grafiikat ja äänet ovat ihan toiselta planeetalta verrattuna kulttimaineen saavuttaneisiin ensimmäiseen ja toiseen osaan. Minua miellytti erityisesti pelin taiteellinen sarjakuvatyyli. Puhumattakaan taitavien ääninäyttelijöiden käytöstä. Toisaalta uutuudenviehätyksessään ääninäyttelijöitä on käytetty ihan liikaa ja jotenkin alkoi risomaan joidenkin hahmojen pohjaton puheripuli, vaikka jotku letkautukset saivatkin hymyn huulille.

Pelaaminen sujuu mutkattomasti hiirellä ja kolmella näppäimistön napilla. Joten sormi ei mene tumpelollakaan suuhun kovin helposti.

Pelimeganiikka itsessään ei eroa kovinkaan paljoa alkuperäisistä peleistä ja jotenkin tuntuu siltä että tämä osa vain toistaa itseään ja kaikki tämä on jo tullut nähtyä hiukan heikommalla grafiikalla. No joka tapauksessa tämä apinasaaren seikkailu on hieno esitys vaikka ei ihan yhtä arvostettu olekkaan kahden ensimmäisen rinnalla. Pienistä ärsyttävyyksistään ja hmm vähintäänkin epäloogisista ongelmista huolimatta viihdyin tämän pelin parissa pitempään kuin yleensä seikkailupelien äärellä. Tietenkin Batmanin ja Titan Questin jälkeen on hieman vaikea totutella verkkaiseen menoon ja kuuntelemaan vanhahtavan maiseman keskellä loputtomilta tuntuvia palopuheita.

Kelpo seikkailu ja varmasti nannaa apinasaarifaneille ja kaikille niille jotka rohkenevat kokeilla kunnon Wanhan ajan seikkailua. Vaikka armon vuoden 1997 grafiikka ei ole niin hienoa mihin olemme tottuneet, kyseessä on silti kelpo peli vaikka ei ihan kympin suoritus.

Hyvää:
Aina niin verrattoman hieno piraattimusiikki.
Saa ajoittain hymyn huulille.
Sarjakuvamainen ulkoasu miellyttää taiteellista silmää.
Pähkähullu ja viihdyttävä juoni, vaikkakin ei tunnu niin tuoreelta kahden ensimmäsen osan konkareille.

Huonoa:
Hyvät ääninättelijät, mutta juttua riitti liikaa.
Ei mitään erityisen uutta nähtävää tässä peliskenessä.
Ajoittain tyhmät ongelmantatkaisut.
Jossain vaiheessa kiinnostus laskee (yleistä minun seikkailupelikokemuksissa).

Yleisarvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Batman Arkham Asylum.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Vaatii jo hiukan pippuria.

Testikone: Hyvin pyöritteli, mutta latausten jälkeen pientä nykimistä.

Batman on ainoa DC:een hahmo joka on todella sykähdyttänyt, eikä pelkästään itse Batman vaan se koko Batmanin maailma. Puhumattakaan Jokerin ja kissanaisen kaltaisista hahmoista joita vilahtelee noita sarjakuvia lukiessa.

Muistan kun ensimmäinen Burttonin Batman ilmestyi ja se räjäytti koko potin, pidin sitä parhaimpana Batmanelokuvana ikinä. Annan toki oman arvonsa myös 60-luvulla tehtyyn sarjaan ja siitä tehtyyn elokuvaan, mutta vasta Burtton teki Batmanista sellaisen elokuvahahmon mihin sarjakuvissa olin törmännyt. Eka Burttonin Bättis oli loistava mutta toinen osa oli vielä edellistäkin parempi. Eikä vähiten sm-henkisen piiskaa heiluttavan kissanaisen takia. Tuohon naiseen kulminoitui teinipojan kaikki seksuaaliset unelmat. Kissanaiseen olen myös verrannut kaikkia jälkeenkäsin näkemiäni fetissi ja dominamalleja.

Burttonin saatua lopputilin elokuvasarjasta liian synkän gootistelun takia, hänen seuraajansa pilasi koko jutun ja F1 kuskin kaiman kaksi seuraavaa osaa eivät oikein ole olleet mun Batmanelokuvien listan kärkipäätä.

Puolestaan nämä kaikkein uusimmat batmanit ovat kelvollisia, tosin hiukan pitkäpiimäisiä. Erikoismaininan tietenkin ansaitsee viime jaksossa nähty jokeri, joka ylitti kaikki odotukseni.

Elokuva, sarjakuva ja miksei animaatiopuolellakin Batman on ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kelvollisesti toteutettua viihdettä ja kuuluupa tuo samainen hahmo eräällä tavalla länsimaisten urbaanien myyttien piiriin. Hän on lähes todellinen hahmo meille friikeille. Pelipuolella lepakkomiehen seikkailut ovatkin tähän mennessä olleet melkoista matalaliitoa. Muistan kohdanneeni muutaman Batmanpelin vuosien varrella eikä niistä yksikään ole oikein vakuuttanut. Parhaiten kumminkin on jäänyt niistä tekeleistä mieleen se ensimmäistä Burttonelokuvaa apinoiva teos. Jonka eka kenttä meni leikiten läpi mutta toisen kentän autoilu oli jotenkin niin tyhmästi rakennettu ettei se ainakaan minulta sujunut.

Taas innostuin luettelemaan historiallisia kokemuksiani ja kyllästytin lukijat pois. No jos vielä jaksat jatkaa lukemista niin tämä vanha jäärä pääsee vihdoinkin itse käsiteltävään peliin.

Batman Arkham Asylumi oli monelle peliarvostelijalle melkoinen yllätys. Yleensä Batmanpeleiltä ei ole totuttu odottamaan mitään hyvää ja tämä teos jäi sen vuoksi minultakin melkein kokonaan katsomatta. Satuin vahingossa lukemaan Pelit-lehden arvostelun ja kiinnostuin sittenkin tästä jo pari vuotta vanhasta pelistä. Uteliaisuus kannatti ja jo alkuvalikoista lähtien kyseessä on todella laadukas peli. Jopa yleensä alun puuduttava tutoriaali menee kuin siivillä ja ennen kuin huomaat olet uppoutunut syvälle lepakkomiehen maailmaan.

Peli sijoittuu saarella sijaitsevalle hullujenhuoneelle jonne alussa kuljetetaan Batmanin yksi pääpahiksista. Jokerin suunnitelmana on tällä kertaa murtautua vnkilamielisairaalan sisään, eikä ulos. Hän ottaa haltuunsa sairaalan turvajarjestelmät ja aseistaa hänelle uskolliset vangit. Mukaan kuvioihin astuu myös muutama muukin mielenkiintoinen pääpahis kuten variksenpelätti, myrkkymuraatti, tappajakrokotiili ja harlekiini jota en jostakin syystä ole Batmantarinoissa ennen kohdannut, sääli. Sillä kyseessä on aika mielenkiintoinen naispahis ja koin sivistyksessäni olevan suuren aukon joka täytyy täyttää sarjakuvilla. Unohtamatta tietenkään arvuuttajaa joka ei henkilökohtaisesti pelissä esiinny, mutta on piilottanut arvoituksen jos toisenkin saarelle. Keräsin kaikki nämä piilotetut salaisuudet ja voisin sanoa että kovin toimintapainotteiseen peliin se toi ripauksen seikkailun henkeä vaikka eivät ne arvuuttjan arvoitukset mitään päännyrjäyttäjiä olleet. Hahmogallerian ainoa puute oli kissanainen, hanestä en löytänyt muita merkkejä kuin lasivitriinissä olevat kynsihanskat eräässä mielisairaalaraksennuksen huoneessa.

Pelin ohjattavuus ja varsinkin mätkintäosuuksien hiotun oloinen tuntuma lähenteli jo mätkintäpelien vastaava. Grafiikat olivat hienoja ja tunnelmaa luotiin vihertävällä kuulla ja Ivyn saastuttaessa saaren kaikkialla hohkaa punainen naisellinen ja vaarallinen utu. Musiikit ovat hillittyjä ja tukevat oikeassa kohtaa tunnelmaa. Ääninäyttelijät antavat kesäteatteriväelle mennen tullen turpaan, ja jokerin toistuvat välikommentit kovaeäänisistäkään eivät ottaneet päähän.

Batmanin alussa kovin suppea leluvalikoima laajenee pelin edetessä ja vasta viimeiseten romujen saatua pääsee jokaisen atrvuuttajan kätkemän arvoituksen perään. Tämä on muuten hyvä juttu mutta aiheuttaa hiukan liikaa samojen paikkojen koluamista ja tämä oli ainut seikka joka hiukan kyllästytti muuten jouhevan pelin tiimellyksessä. Voisinkin suositella että ensin teette kaikki juonitehtävät viimeistä lukuunottamatta ja sen jälkeen vasta kiertelette pitkin saarta ja poimitte kaikki arvuuttajan arvoitukset. Siten mallikelpoisen hyvä juoni ei kärsi turhasta jähimisestä.

Tunnelma on melkoisen synkeä eikä varmasti sovi sen kirotun F1 ohjaajan kaiman elokuvista pitäville henkilöille mutta kaikille Burttonisteille ja Mooren sarjakuvista nauttineille pelin tunnelma on sopivan vinoutunutta ja goottihenkistä. Olematta sitä kumminkaan liikaa. Pelkän elämysjunailun perusteella tämä mestariteos ansaitsisi täyden kympin. Enkä kyllä oikein keksi mitään erityisen ärsyttävää piirrettä tästä pelistä, paitsi ehkä sen että noin kymmentuntinen teos on hiukan liian lyhyt ja näin hyvää herkkua olisin voinut maistaa jälkiruokakipollisen lisää. Kissanaisesta olisi myös ollut kiva nähdä pieni vilahdus...

Suosittelen tätä kaikille lämpimästi, jopa niille jotka ovat vannoutuneita toimintapelien vihaajia. Batamanfaneille puolestaan tämä on pakollinen kokemus!!! Jään mielenkiinnolla odottamaan pelin toista osaa jonka pitäisi ehkä ilmestyö jo tänä kuluvana vuonna 2011.

Hyvää:
Juoni.
Ääninäyttelijät.
Tunnelma.
Grafat.
Arvoitukset.
Taistelu ja ohjattavuus.
Batman on uskottavampi kuin moni tosielämän sankari.

Huonoa:
Muutama tunti lisää kiitos.
Miksei rakkauteni kohdetta kissanaista ja ruoskaa näkynyt... nyyh

Yleisarvosana: 10 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Alien Breed 2 Assault.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei mikään superhyperkone.

Testikone: Nauroi hullulle tiedemiehelle.

Kyseessä on suora jatko ensimmäiselle osalle jonka käsittelin viime viikolla. Eli juoni jatkuu siitä mihin se viimeksi jäi ja tällä kertaa seikkailemme ensimmäisessä osassa oman aluksen kolaroiman 200 vuotta vanhan ja valtavan ison avaruusaluksen uumenissa. Tällä kertaa vastassa on laumakaupalla ensimmäisestä osasta tuttuja avaruuskirppuja ja muutama uusi tuttavuus, jotka eivät erityisesti hätkäytä. Aseistukseen on tullut pieniä muutoksia nimittäin tällä kertaa mukan ovat minigunin avaruusversio ja melkoisen tehokas raketinheitin. Oikein säikähdin ensimmäistä kertaa laukaistessani tuon tuomion masiinan paukahdusta. Vaikka peli on suora jatko, myös aikaisempaa osaa tuntemattomille on luvassa sarjakuvamuotoinen tiivistelmä ensimmäisen osan tapahtumista ja alku on muutenkin sellainen kevyenlötkeä kokemus ensimmäisen osan veteraanille.

Ensimmäisen osan pohjaväri valikoissa oli sininen, toisessa osassa vihreä ja villinä arvauksena seuraavassa kenties punainen. Muuten käyttöliittymä on taysin identtinen.

Tällä kertää läsnä on myös persoonallinen paha, eräänlainen hullun miehen itsestään kloonaama tietokonemieli, joka nauraa räkättää ja heittelee sankarin tielle esteen jos toisenkin. Muuten juoni ei mitään erityisen hienoa tarjoa jatkaa samaa peruslinjaa johon ollaan jo totuttu. Niin ja aivan kuten arvelin, tarina jäi vielä toisessakni osassa kesken ja pelin lopussa lupailtiin suraavaa osaa. Joten taas joudun visaa vinguttamaan ja steamista tilaamaan seuraavan episodin. Tulee jo kalliiksi tällaiselle vapaalle taiteilijalle, joten nauttikaa lukemastanne perkele!

Jos tarina ja ympäristö eivät merkittävästi muutu seuraavassakaan koitoksessa, alkaa tuntumaan koko touhu turhalta rahastukselta vaikka ei peli mitenkään kallis ole ja sillä kaikella rahalla saa ihan kivaa pelattavaa muutamaksi illaksi. Mutta eikö tätä olisi voitu julkaista yhtenä kokonnaisuutena???

Graviikoista, äänistä, ohjattavuudesta ja ulkoisesta asusta ei vaikuta toistamiseen kertoa sillä kaikki tuli jo ensimmäisen osan arvostelussa selväksi. Ainut uusi ulkoasumuutos oli paikoitellen käytetty selviytymiskauhupeleistä tutummat kuvakulmat jotka enemmän haittasivat kuin auttoivat eläytymisessä.

Pelin tehtävät olivat samaa potaskaa kuin ensimmäisessä osassa. Tapettavaa ja väänneltävää vipua riitti.

Samaa rataa jatketkettaessa se kyllästymismittari alkaa lähentelemään kriittistä rajaa joten toivon että seuraava osa antaa jotain uutta, sillä en voi antaa kolmatta kertaa samaa pistemäärää ihan samasta pelistä joka on pilkottu muutamaan osaa.

Hyvää:
Hintaansa nähden laadukas.
Komeat räjähdykset ja hyvin yksityiskohtainen ulkoasu.
Kerrankin ylhäältä kuvattu ammuskelu.

Huonoa:
Tehtävät turhan yksitoikkoisia.
Vaikeustaso ei vakuuta edes vaikeimmalla tasolla.
Pelimeganiikka vähän liiankin retroa uusintajulkaisuun.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Alien Breed Impact.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei mikään superhyperkone.

Testikone: Jahtasi avaruusmatoa.

Joskus muinaisena 1990-luvulla vaikuttanut Team17 loi ikimuistettavan pelinsä Alien Breed. Alien Breediä on tituuleerattu jopa kaikkien aikojen parhaimmaksi räiskintäpeliksi ikinä. siitäkin huolimatta että peli oli ylhäältä alaspäin kuvattu ja graafinen jälki ei ollut niin terävää mihin nykypäivänä olemme tottuneet. Mutta tuossa muinaisessa Amiga 500:sessa pelaamassani pelissä oli jotakin käsin kosketeltavaa, nimittäin tunnelma ja alienelokuvista tutut viholliset. Musiikit myös olivat kolkon avaruusaluksen sisuksiin juuri oikeianlaista kamaa. Vanhoista räiskintäpeleistä puheenollen toivon hartaasti että kaaoksen koneen uudelleenjulkaisu näkisi päivänvalonsa, vaikka en toki valita että saan herkutella vanhan Alien Breedin uudelleenlämmittelyllä.

No nuorempi polvi ei luultavasti tiedä tuon taivaallista moisesta Team17 pelitalosta ja sen vanhan koulukunnan räiskyttelyistä. Joten jätetäänpä historainluento tähän ja siirrytään tähän uudelleenjulkaisuun. Alien Breed Impact ei ihan vastannut odotuksiani, mutta miten se voisikaan koska poikavuosien kulttipeliä on vaikea selättää.

Kuvakulma on säilynyt ylhäältä päin kuvattuna ja ohjaus on suunnilleen samanlainen kuin vanhassa klassikossa, sillä erotuksella että hiiren sijasta itse pelasin sitä vanhaa peliä ilotikulla. Tätä taas on pelattava näppäimistön ja hiiren yhdistelmällä. Ohjaustuntuma on ihan hyvä, mutta nopeissa tialanteissa hiirellä kääntyminen meni ainakin minulla jokseenkin epätarkaksi sohimiseksi. Tosin se kämmäily voi johtua siitä että tulee aniharvoin pelattua tällaisia räiskyttelyjä, kun lähes kaikki viimevuosien ammuskelut ovat olleet fps-pikajuoksuja.

Graafinen ilme on päivitetty tälle vuosituhannelle ja ympäristön mallinnukseen on käytetty selvästi aikaa. Räjähdysefektit ovat hienoja ja aseetkin tuntuvat ihan miehekkäiltä avaruusleluilta vaikka ovatkin käytännössä vain tulevaisuuden muunnelmia tämänhetkisistä paukkuraudoista. Ääninäyttelijät hoitavat hommansa hyvin vaikka toisinaan pelattavan päähahmon yliäijäily hiukan huvittaa. Musiikit ja muut äänet korostavat tunnelmaa vaikka eivät mielestäni aivan terävimpään kärkeen yllä. Tallennuspistejärjestelmä ei tällä kertaa aiheuttanut päänvaivaa sillä peli ei ole vaikea, ja systeemi on uskollinen alkuperaiselle teokselle siltä osin että tallennuspaikoissa on myös kauppa josta voi ostaa panoksia, sidostarvikkeita ja aseenparannuksia. Tosin kannattee ostaa vain kallein ja paras aseenparanin sillä aseeseen voi pultata vain yhden lisäosan.

Valitusosastoonkin löytyy pelistä roppakaupalla sanomista. Ensinnäkin missä helvetissä ne alienit ovat? onhan kyseessä alienpeli tai ainakin vanhassa Alien Breedissä oli vastassa aitoja elokuvistakin tunnettuja avaruusöllöjen kuninkaita. Olen itse niiden elokuvien suuri fani, jopa Alien 4 on mielestäni hyvä, nörtit arvattavasti tuhahtavat tätä lukiessa. Tässä pelissä alieneiden sijaan vastaan tulee ihmeellisen näköisiä jättimäisiä avaruuskoppakiiskejä ja matoja ja jotain hämähäkin ja skorpparin ristisiitoksia. Ei näin, ei näin...

Välivideoina toimivat sarjakuvapätkät ovat taiteellisia ja viihdyttäviä, ja vievät hieman juonta eteenpäin. Tai no tämä peli ei ole mikään juonen riemuvoitto, riittää kun tietää olevansa kappaleiksi hajoavassa aluksessa. Tekeminenkin lähinnä on aluksen eri osissa ympäriinsä juoksentelua, eri vipujen vääntelyä ja avaruuskoppakuoriaisten ammuskelua. Pelimekaniikka on hmm aikansa elänyttä monessakin mielessä ja nykypeliin olisi saanut kehittää jotain muutakin.

Alieniammuskelu ei ole kovin pitkä, mutta ei se haittaa tällaiseksi steamin halvaksi lataushässäkäksi ja taidanpa tialata teoksen toisenkin osan kerta juoni jäi katalalla tavalla kesken. Vaikka peliin olisi tarkoitus tehdä suora jatko, voisi lopetus silti olla hiukan mallikelpoisempi esitys.

Ihan hyvä, mutta vanhat Alien Breedin ihailijat voivat pettyä.

Hyvää:
En huomannu kuin 1 bugin.
Hintaansa nähden laadukas.
Komeat räjähdykset ja hyvin yksityiskohtainen ulkoasu.
Kerrankin ylhäältä kuvattu ammuskelu.

Huonoa:
En havainnut yhtään Alienia.
Tehtävät turhan yksitoikkoisia.
Vaikeustaso ei vakuuta edes vaikeimmalla tasolla.
Pelimeganiikka vähän liiankin retroa uusintajulkaisuun.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand