IRC-Galleria

Näin kirjoitin 26.2.2008:
"Kuinka moni tosissaan olettaa tietävänsä, kuinka rankka kevääni on ollut? En aio määritellä ystäviäni sen mukaan, tietääkö vai eikö, olenhan valittanut jokaiselle jollain asteella. Kuinka moni tietää auttaneensa selviytymisessäni? Harvaa heistäkään kutsun vielä pitkään aikaan ystäväksi, jos kutsun ikinä. Osalle olen pyrkinyt tekemään selväksi, että apu on ollut tarpeen ja olen siitä kiitollinen. Olenko unohtanut ja hylännyt osan? En osaa sanoa, en tiedä. Sanovat, että veri on vettä sakeampaa. Ystävät, kaverit, seura - ne, joiden seurassa nollataan aivot, merkitsevät minulle enemmän.

Kiitos, sekä aina siinä pysyville että aikakausia rakentaville. Älkää hävittäkö minua koskaan, muten hävitän itseni."

Tuntuikin taas niin pysyvältä ja hienolta. Toki sanoin moneen otteeseen, että aina voin luottaa sentään yhteen, joka ei mihinkään häviä. Viisasti, kokemuksen avustamana ja kaukonäköisenä mainitsin kiitoksessani aikakausien rakentajat. Näistä rakentajista taisi olla nytkin kyse. Pidetään hetki hauskaa ja sitten otetaan suunta mukavampi. Kiitos ja näkemiin.

Olen katkera ja olen sen ilmaissut jo hyvinkin ääneen, ehkä turhankin selvästi.

Eräs opettajani kysyi erittäin pieleen menneen harjoittelujakson jälkeen, milloin olen iloinen, hymyilen ja nauran säteillen, kavereidenko seurassa. Näinhän se menee. Kuinka moni koulun ulkopuolella toteaisi, että haluaisi nähdä minut joskus iloisena?

--

"Have you ever felt yourself in a situation where you were treated so bad that it makes you mad?

And it makes you scream."