IRC-Galleria

Vuosi. Mennyt vuosi. Kuinka paljon voi tapahtua muutamassa kuukaudessa?

Alkuvuoteen sijoittui seitsemän viikon kausi, joka on ollut yksi elämäni henkisesti raskaimpia kokemuksia. Väsymys ja kiinnostuksen puute, kai ne olivat perimmäiset syyt. Näin olen ainakin selittänyt niin itselleni kuin kaikille muillekin. Kysyttiin, miksei kiinnosta. En osannut vastata. Kysyttiin ja kritisoitiin, mutta ei autettu yrittämään. Ei autettu, siltä tuntuu näin jälkikäteen. Kuten aina, hyväksytty suoritus antoi luvan unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Ajattelin, ettei sillä ollut merkitystä. Nyt tajuan, ettei mikään ole unohtunut. En kammoa ajatusta muutoksesta. Kammoan ajatusta takaisin joutumisesta.

Kesällähän olin töissä? Kyllä. Keväällä en ollut töissä, keväällä tein vaihtelevasti koulutöitä. Loppuvuotta en ollut töissä, tein vaihtelevasti koulutöitä tai en tehnyt ollenkaan. Olen vain ollut. Ei, en ole vain ollut. En ole vain ollut.

Lilian. Lilian on kiinnekohta. Oma poni vaatii omansa, pakottaa tekemään. Olen asettanut tavoitteita ja muiden kanssa tehnyt töitä sen eteen. Tekemättömyyden tunne tulee siitä, etten elä harrastuksellani tai harrastuksestani, en edes haluaisi. En ole se, joka on ponin ratsastanut nykyiseen kuntoon ja toimivuuteen. En ole se, joka on sinnikkäästi rakentanut Lilianista parempaa ratsua. Olen vain se, joka omistaa ponin. Lilian ei edes ole kiinnekohta.

Istun ja olen. Istun ja odotan. Istun ja viihdyn. Istun ja viihdytän. Istun ja olen. Tämä, tuo ja nuo. Olen tutustunut reilun vuoden aikana pelottavan suureen määrään ihmisiä ja niistä pelottavan suureen määrään Rennossa. Kuinka pitkältä ajalta vuosi voi tuntua? Siinähän ne ovat aina olleet, ihmiset nimittäin, tutut ihmiset. Eivät ole, tiedän sen. Muistelen tiettyä tilannetta ja totean siitä olevan ikuisuuden. Mietin uudestaan ja totean siitä kuuluneen kuukauden tai kaksi. Miten se kaikki on ehtinyt tapahtu, miten olen ehtinyt nähdä niin paljon ihmisiä, miten olen ehtinyt joka paikkaan, miten olen ehtinyt puhua niin paljon? En oleta minkään pysyvän, ainoastaan toivon. Välillä tuntuu, että olen itse se pysymätön. Heilahtelen ja kimpoilen, valitsen helpoimman ja luotan toisten pysyvyyteen.

En kuuntele sanoja tällä hetkellä, säveltunnelma kuulostaa paremmalta. Mietiskelen mennyttä vuotta. Olen viihtynyt, sitä ei voi kieltää. Olen myös kehittänyt itselleni ongelman, jota en osaa tai välttämättä edes tällä hetkellä jaksa ratkaista. Kuka haluaa laskea, kuinka monta kokonaista iltaa olen viettänyt kotona viimeisen puolen vuoden aikana? En osaa enää olla kotona. En tiedä, mitä tekisin. En tiedä, joten menen ulos ja viihdyn. Muistan ajan, jolloin pystyin linnoittautumaan kotiin enkä kärsinyt tekemisen puutteesta ollenkaan. Mitä tein silloin? En pysty muistamaan. Valehtelen. Pystyn muistamaan, mutta en pysty tajuamaan. Olen varmaan pelännyt muuttuvani kotijumittajaksi, että olen kääntänyt kaiken jo vastaan itseäni. Priorisoin tietyn asian yli kaiken muun ja tässä on tulos. Addiction. Onneksi en ole alkoholisti.

--

"Addiction is no fiction. This is where I feel home."