IRC-Galleria

Nonni.
Musta on tullut täysiverinen profeetta, onneks olkoon maailma!

Ei tää helvetti voi olla mitään muuta. 24/7 hell, ei se biisi, ku tää mielentila.

Osasin sanoa epäilyttävän ennalta, että se limanuljaska vielä koittaa raiskata Kallen salkkareissa, niin 'saw that coming'. Jos siis uudistua pitää, ja miettiä asioita, itseään välillä sieltä totutusta pois. Perinteistä. Löydän sisäisen lapseni ja leikinkin etten mä oliskaan supersankaritar, vaan että ihan monesta tykityksestä toennut profeetta ja kerronkin tässä ohimennen, että
Ikimuistoiset haikurunot sairaalan ikkunalaudalla. Done. Iankaikkinen lääkitys, vittu vetävät varmaan sitten kurkunkin auki, BLEED, bitch, BLEED! Punasolupussitoisensa jälkeen, sitä käppäilee biaatch-hypellä pitkin hautausmaita sukukirouksia arvuutellen, että ai vittu muuten, elämäonelämäonelämäon ihanaa. Ja sit on niitä kanerviakin mukana, ei pelkästään metsä-botnian katajia. Ups.

Njoo, ja onkin viimeistään aika taas siirtyä leikkimään ajastinta ja sammuttaa örkkein valot. Jos tänäyönä koittais nukkua. Näistä unihelveteistäkin ois kiva uida pois. Silti vaikee pistää mitään naamariin. Dilemma. 2010 december -kuvamieskin näyttää siltä, et sen voi hyvin pistää saunan pesään ja tovin päästä päästä saunajoogayöjuoksuihin. Hurjaa. Hullunkivaa olla kotona, aivan liian kivaa olla yksin ja sit vaan ajatella kaikkia muita. Vähän pöljää jopa. Yksin, yksin en muista koska olisin halunnut näin paljon olla. Oikeastihan siis taikatemppuja pitäis taas keksiä.

Mut ehkä ensin pitää selvitä näistä kaikista juhlista. <3

Kaikkea mäkin pelkään. Isoja koppakuoriaisia, omia ruokiani ja suklaatorakoitani. Ääniä. Laskeutuvia aluksia, etupäässä lentokoneita. Mokaamista. Kaikessa. Läskiä. Peilikuvia. Etupäässä valokuvia.

Naapurin nuoriso tulee kyliltä traktrolilla. Eksoottista. Kateuttakin pelkään. Että kadehtisin, enkä olisinkaan onnellinen kaikesta.
Syksy todellakin, tippuu lehdet puskista.
Mun pihaan on pesinyt kaivinkone. Ja kappas, kaivinkone kuskilla on kaksi irlistä. Liian iso pala kakkua, mut antaapahan toivoa.

Ei tämä paska ole ikuista. Lohdutuksen sana muillekin kun mulle. Syke nousee. Ja vuoden kultamitalisti sadetanssitkin sujuu. Että sitä rataa, sitä ihan ikiomaa.

Aaargh. Megapaskaa. Saatanaa.

Symbiootti 1.

Ja jos vaan, niin kaikkein mieluiten olisin siellä sylissä. Syleilyissä. Ihan lähellellä ja siinä liki sitä sykkivää.
Sydämiä siellä täällä vielä. Kun kerran vielä sykkiikin eikä ookkaan menetettyä mikään ja jos vaan.

Jospa kohta taas.

Lähtöä vaille valmista kauraa. Mutta sataa ja sataa. Ensin täytyy niittää. Ja lannottaa. Ja kaiken kerkee hyvin. Ja uusi kevät koittaa ja kaikki menee ihan yhtä hyvin kuin aina ja kääntyy kullaksi. Ja
mun kulta taas kääntyy minuun ja voin nostella perusteettomasti ihmisiä jalustoille ja kaivaa itselleni bunkkereita toinen toisensa jälkeen.

Joohan.

Ja ai vittu, miten mä pelkään, että aina mokaan kaiken.

Itsensävoittaminen on kyl elämisissä parhaimmasta päästä nautintoja.

Edellinen onkin taas vaihteeksi kadonnut ilmoille. Hyvä niin. Oon ollu niin katkera, kipeä, ja väsynyt, että hyi vittua.

Tähän aikaan kuusta sitä helposti kuoriutuu taas kantasoluistaan. Yritän olla tekemättä vaikutusta satiinipyjamoissani. Sauna puhdistaa, kuten aina jos vaan osaa. Nytkin kyllä. Synnyinkin taas. Kotosaunas. Aika rentomeno. Viinit uupus, ja lyhdyt ja seurat. Kenraaliharjoituksen harjoitus.

Nytkun kaikki on juurrutettu vain mereen, voidaankin keskittyä metsiin. Ja pinkkeihin koulutusliiveihin. Liian isoihin paloihin kakkua. Kuuntelin kommuunissa salaa suoraan alitajuntoihin kuusumun profeetta, enkä tiedä onko se jo niin sairasta, että pitäis häkin heilahtaa. Kaikkea jännitystä kerrassaan. Tekeekö mammero keittiöremontin ja puurot oikein. Onko porkkana tarpeeks raastettu ja nokkosten kuidut hakattu. Pennut nukkuu ja kasvaa, joku toivottavasti ihmisenäkin, mä vaan lihoan ja olen turvoksissa, väkinäisesti aamukahvia pirteästi. Tule! Hyvä! Ihana ransu.

Kehillä on käyty ja sörkasta on mahdollista löytää pois. Aurinko paistaa, kun sitä tahtoo vaan, location-location-location.
Hän armahtaa hetken paratiisillaan. Ja joka kerta sen kortin käytänkin.

Tarttis voida vähän paremmin ite. Sit ois kaikki hyvin. Oon ajatellu kahta vaan, ja tietysti lähinnä itseäni kun se sujuu multa niin näppärästi. Vähän oon muitakin ajatellut, tai lähinnä sitä yhtä vaan. Sen aikaa mitä nyt elämärunkuilta mitään päässä liikkuu.

Enkä mä pystykään tähän(kään) nyt. Ja sataa. Ja voi vittu kun sataa. Tai no. Niin. Litslät. Onneks huominen tulee aina ja sit kun ei tule, ei perinteisesti tarvi murehtia. Joo. Niin se itsekusetusmeni. Lavuaari. Sisälle tulee kohta vesi ja sit laitan seinän ja lattiat ja kaapit ja saunat ja kasvatan ja autan, ja morjens mikä multipasstaskexpert meikä taas onl. Asekausi on aina vähän vaarallista, voi tulla pikaratkasuja niskakipuihin hirvimettällä. Joo, oon kiltiste, enkä astu kyynkään päälle. <3

Että hohhoijaapas taas.

Voi unohtaa miten laminointimasiina toimii. Ei voi muistaa sitten onko järkevää ollenkaan työntää sitä teippipäällysteistä kovamuovia sinne laminointiin ja että sulaakohan tarra, miksi mä liittäisin sen niin, eikä pysty järjeilemään.
Unohtaa täysin keittää kahvinsa. Mittaa pulsseja ja muistuttaa kanssaolojoita juomaan vettä. You need to drink to survive.
Elän levillä, sen vähän mitä elän, tykitetään lifeä suoraan suoneen.
Vitaalit on kunnon. Kirjaimellisestin silti joku painaa rinnassa ja eritän puhdistautumisnesteitä poikkeuksellisen paljon. Ehkä se on pakuriöveriä tai sit vaan perinteinen The storm before the calm

"This beautiful feeling soars over the skies
Moving through my body out my mind
It rises up and floods my brain
This is fucking insane
This is fucking insane

(Am I still here? As one with the fear
Am I still alive? As one with the fear
Am I still here? As one with the fear
Am I still alive? As one with the fear
Am I still here? As one with the fear
Am I still alive? As one with the fear
Am I still here? As one with the fear
Am I still alive? I'm still fucking here"

Ennusteet pettää. Ja joskuskin on ohan hyvä sitten silleen. Nyt kun mä tiedän mitä pitäis olla tekemässä, ois siistii sitten olla tekemässä sitä. Vitun syksy. Ei ollu mitään kesää. Tai mitään oli. Mut ukontulihatutkin jäi keräämättä kun mä menin turhan far beyond my limits. No, onhan tätä aikaa tässä. Timo on 12 vuotta ollu missiollaan ja toivottavasti, kaikkien meidän vuoksi, breikkaa. En olekaan mitään niin paljon vähään aikaa turtumuksiltani toivonut. The Timo Mission läpimurto. Ja käyhän niin, se olis kyllä järkevintä.

Mut joo, sellaisista viis, tässä kunnossa tulevat loput viikkojen, ja selvitäänkö mitenkään sitten mistään, niin Lokakuu tulee.

Hörhöillä on lomaa, koska sekin on mahdollista, ja sitten hörhöt hörhöilee. Ja parantumattomana hörhönä, sitä hörhöilee hulluna, kun kerran niin voi tehdä.

En ole eläissäni nähnyt näin montaa 5 litran vesitonkkaa, enkä mä todellakaan halua nähdä maailmanloppuja. Salaa juon kaivosta vettä, ja vaikkei kukaan usko, siitä ei seuraa katastrofia. Ihmisillä onkin herkkä hipiä, ja muistuttettiin, että pehmeämpi kosketus ja iho kiittää.
Lähtee taas lapasesta kun unohtaa mitä piti muistaa. Mutta se ettei kaikki unohtuisikaan, että vaikka muistais miten pitäis olla ni ei unohtais.

Joskus, kuten taas, on mitä täydellisimpiä hetkiä kuvata psyykkistä anemiaa. Termitellen. Vois nähdä täydellisen pohjan saavuttaneen fyysisen depression. Kontrollofriikkinen ihminen vois koittaa pysyä keskiteiden skaurppeuksilla. Henkisesti manifestoin. Mania never seen. Ei mikään jakuza miamissa tyylinen, mutta ehkä jo vähän romahtelevat tulivuori kaavat. Samm"uvat jättiläiset, kuolevat suuret. Aurinko sisältäpäin, hegitetyt kaasut. -Before dawn it is off to the lava flow. Maniaa, pvc-housuja ja uhrilahjoja. Ja lisää vaan.

Deeds for demention.

Sisarukset on voitonmerkki, Maailman omistajat ja tosiomituiset pesee 100-0 kaiken. Ja oikein hyvä niin. Ei tämä voi niin vaikea olla selvitä. Letermannikin on. Että onnea vaan ja hyvää ravitsemusta, ni se siitä -tsemppimania.

Ja vesiorja juottaa Kupittaan lähteen vettä. Jotain vois jo hirvittää. Mä kestän vaan, kasvan ja toivottavasti sen tekee Elviskin ja leikkaukset menee jees, sit oltais pelastettu yks hupsu elämään ja maastojuoksu barf-sekoilut auttaa IRAnsusikoirat vahvistumaan.

Ja mitä kaikkea muuta. Ei mitään tähän hätään. I`ll be b(L)ack.

Tunnun palaavan tänne aina vasta tietyn viinimäärän jälkeen. Eikä se aina tai edes koskaan tunnu olevan hyvä ajatus. Joku on johonkin mustaan pikku notetoselfiin(kin) kirjoittanut ja toistelenkin sitä tässä, että:

Minun kansani asuu rauhan majoissa, turvallisissa asunnoissa, huolettomissa lepopaikoissa. Me pääsemme lepoon, Me --. Tulkaa, minun, Tekijäin, siunatut ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti.

Kaikki se murhe ja piina ja vainoharha, verestä notkuvat nenäliinat ja yölliset, kuun valon paljastamat punahehkuiset yskökset. Ballistiset ohjukset mikrokosmokseen tiettäväksi. Otin taas ja näin ja join ja absintti vei ja viini toi ja sienet söin ja sanoisin, että hyvin voin. Radio suomen tunteiden ilta pukee kuulijoiden tarinat säveliksi. Epäilen. Neil Armstrong on kuollut, sitä en epäile. Radio suomen lempparibiisi tuntuu oleva se missä kulkija juo kuunvaloa kajastavat keijun kyneleet. Pimeetä. Ja mua väitetään kipeeksi.

Eläminen unohtuu aina välillä kun on niin siistiä täällä armontäytteisessä yksinäisyydessä, etten tunnu kaipaavan kun vaan lisää niitä päiviä, että sais olla rauhassa. Eikä sekään sit kuulema mikään sosiaalisuuden kannalta kovin hieno piirre ole. JA ei olekaaan. Harvantuen tulee nähtyä niitä joita mielellään tai mielessään näkiskin. Mut päivät menee vaan. Luetut. Jos Geosta lukee, niin siihen asti että aurinko poksahtaa, jos omasta kalenterista ni ne loppu jo ja maijojenkin kalenterit loppuu kohta.

Seksiä on välillä ihan hullu ikävä, ehkä ainoa syy enää mennä kauppaan, ettei olis kotona kattomassa tai tekemässä epäheteroilua. Jotenkin tuntuu tämä täydellinen frigidiyskin nostavan sitä parhaan mahdollisen olon ja tilan tuntua, ettei oikeastaan tee mieli mennä kauppaankaan vaan suunnittelee kasvattavansa irlannisusikoiransa ja tattarinsa itse ja sitten mennä sinne auringonlaskumaille, jossa viinit ei enää kupli, tai poliisien kourat satunnaisia hippejä hamua.

Tekis mieli kuristaa ihmisiä ja saada ne tajuamaan oma parhaansa, tai edes aloittamaan sen ajattelu. So simple. Terveet ihmiset tekevät itsestään sairaita omaa tyhmyyttään. Alan epäillä pitääkö sitä sitten olla oikomassa. Ehkä sit just niin sen luonnonvalinnan kuuluu mennä. Ja hyväksyy kohtalonsa, että ennenpitkää ne terveet kuolevat perässä. Omaa kuolemaansa on turha juhlia tai suunnitella. Tehdä elämästään kovin suurta ja hyveellistä numeroa kun sinne mullanalle tai pitsauuneihinhan me ennenpitkää kaikki. Vaan ei. Tähdistä kertoivat, että jotain oleellista tässä elämänkaavassa kannatti muistaa ja senkin sanominen saa minut taas kuulostamaan niin hullulta, että on venäjän kopterit taas rajamaita rikkomassa ja ruotsalaiset ostamassa susia lentokoneenmoottoreita, eikä sota lopu koskaan. Eikä kukaan muka opi. Eikä mitään voi muuttaa.

Mut mä todellakin tiedän, mitä sydämeni haluaa. Rakkaus on helppoa kun reikäongelmistakin huolimatta jaksaa pumpata verta solukkoon. Oijoij. Sunnuntaiaamuna mä kaipaan sua koko viikon edestä. Radio suomi soi. Ja nyt me sammutaan kaikki. Saunan pesät, kissa, matelijat, susia metsästävät koirat, kuolemaa tekevä ihmispolo. Kaikki. Ja levon me saamme.

Armas loikkas viimetingassa arkkiin mukaan ja mahtuu hyvin kuvioihin. Kuninkain koira tai koirain kuningas. Elvis. <3

Kun en tarvinnutkaan enää mitään.

Luovuin kaikesta, kaikista.

Keltaisen siirapin kajossa, rakkauden sahramia ahmin. Kalleinta kaikesta, kulutin. Ilman luottoa, sokeasti rakastin.

Ja mitä. Menin rakastumaan taas, jossen muuten, en ihmiseen, moneen vampyyriin. Se kuunvaloinen hehku naamalla, syvänlammen väriset, pikimustat silmäniskut. Ime. Senkun imetkää mua vaan. Loputtomiin vereni teitä vahvistaa, itseeni kuolo loistaa. Veriarvot heikoimmillaan, leukosyytit korkeammalla kuin koskaan. Saan tosissani taistella tohtoreita vastaan. Mä soitan vaan, sivuutan kaiken oleellisen. Unohdan syödä, kunnes häränlihahimo yllättää. Mediumina, ihan tosissaan, enemmän raakana kuin kypsänä, antaa lihan tirskahtaa.

Tahdoin ottaa syliin kaikkein rakkaimman. Omistautua muutamalle vaan. Tunnustaa itseni taas, paljastaa kuinka paha olenkaan. Standing tall, on niin vaikea kommunikoida, ette pojat usko ; mua kuunnellaan. Mä en enää arvele, mä tiedän siitä, ja mitä kaikkea olisi sanottavaa. Syleihin otettavaa. Arpiin hiveltävää. Puhdasta rakkautta jakaa. Kutsun maat ja mannut, linnut iloksi laulan, pauloihin pahan käärin, syliini onnen saaliin. Ette uskokaan, miten hyvää rakastaa ja pahaa karkoittaa.

Odota, anna mun tarttua. Kaulasta veren valua. Lipaista, maistaa, veresi haistaa. Anna, anna mun maistaa. Pää melkein pinnan alla, kasvosi joukosta tunnistaa, sydämesi lyönnit pelkosi paljastaa. Saalistaja on täällä, et voi syyttömyyttäsi valjastaa, et hyvään, pelkällä katkeruudella, ikävällä ratsastaa. Oi, anna, anna mun tunnistaa, miten sisimpäsi sykkii, pahuuden minusta poistaa, vahvuuksien kasvaa.

Telepaatti toiselle, sosiopaattina muille. Anna mun tarratua. Ikävän purkautua, syvälle, sisemmälle tulla, mieleen asti poltaa. Verkkokalvoilta heijastua. Kaikesta luovu, maasta olet tullut, maaksi olet tuleva. Ihmisenä elävä, biomassana kuoleva, sieluna syntyvä, rakkautena kulkeva. Mitä tahdot saavuttaa, vain sen menettäneenä. Liian kaukaista, liian hyvää unta, et koskaan kosketa, pelkkinä sanoina viliset minulta. Soitan, etkä kuule, soitan yli soiden, etkä puilta metsän huminaa kuule. Ja vaikka tulisit, en voisi jatkaa näin, en ole nytkään, enkä sitkään, koskaan, selvinpäin.

Lisää viiniä, virrat huutaa, vesistä ravut,hauet kampelat. Unohda lohi, pauhaava virta, tykkäät enemmän kun sydämmessäs on pirta. Loputon säe, yhteinen päätös, ajatus, teot on yhteinen säätö.

Sekavaa, eikä sittenkään. Avautukoon vain, ovet, ikkunain alla silmät loistaa. Kuule, laulausi laulan, omani viattoman. Et tunnista sointua sen, synkkä on mieli, murha mielessä syrjään hakeutuen. En anna enää vertani maistaa, lihaani pannulla paistaa. Katso, on otsa niin kirkastunut sen, sormet nopeammat kuin hampaat vampyyrien. Ette koskaan kiinni saa, nopeita sukeltamaan. Huomasin, on pohjamudissa tahmea taivaltaa. Yöllä ylös kun katson, en koskaan sua täytenä nähdä saa.

Vielä tunne se, hetki mennyt, eilinen. Suhun tarrauduin kiinni kuin olisit yksi oljenkorsista viimeinen, elonkerjuulla pauhaan, vain rakkauta vaatien.

Vaan mitä sain, oli muuta kuin pyysin. Tanssiin tähtien, hetken lämmössä loikoilla sain. Olin viimeinen sen, verenimijä viikinkimäisen, herra Erickin tiesi ikänsäedestä, ettei kukaan voisi kampata, voimillansa- kuten bill jo teki sen. Nosta tähtiin mut Jei, katseen katoavan näin, sairaalasänky ja äiti niin katkera, otti omaksi, muttei älyä jakoja. Anna anteeksi, antakaa. Vavoiksi valusi, pohjilla elämän luovutin. Viekää pois, heikko ruumini kadota vois, mieleni puhtaani valoon, jos sois. Suuri aurinko - se paneli, joka päättää mein päivistä, anelin. Antakaa anteeksi, suuri suosio soi, virittäkää virtenne, viel sielunne soi. Isänne tähden, antakaa anteeksi, ilman lupaanne emme valoa tois. Antaa anteeksi. Kuolema sois, viel veremme virtaava ois, oi, anna anteeksi pyhä jos ois, kerran silmiesi palata sois.

Koskematta tuolla puolen, hymyilen -koskemattomuuden tuolla puolen. Virneeni kadotkoon pois. Hyväilysi vastaanottaa haluaisin, täältäkin ,onnelasta pois. Tule, tarraudu minuun kiinni, kansikuvana kiiltoon, anteeksi nyt vai, sen omia haluaisin. Eläämääni tarrautuisin. En mitään kumempaa kaivata vois. Sana sieltä, sana täältä, ilman sinua tunnun katoavan maan päältä. Bittien haalistua bottien varjoon. Anna anteeksi, jäällä, meidät taisin itse kadottaa täältä. Onnelan syvästä hekumasta, kesänlopun tuntumasta. Kaivaiduin alle hirsien, näen yli ajan, paikan, kaiken sen epäoleellisen. Olet mitä haluan yöt läpeensä uneksien, eikä minkään sovi tulla, esteeksi, hidasteeksi, ainkaikkisen.

Viimeksi kirjottaessani tahdoin lähelle ja liki. Kuolema kuuli minut taas. Haistoi kookoksen katoksen alla. Euran infopisteen edessä. Kahdeksatta tuntia autossa tuijottamassa lokkien kansoittamaa peltoa. Vituttaa niin ettei veri kierrä, ahdistaa niin ettei suonet kestä. Virtaus purkautuu harmaaseen solukkoon, kovettuu kerätäkseen paineen uudestaan. Enemmän, kutsu kudosnesteet, korjaa itsesi. Hätäleikkauksesta Tyksistä herätessä ei osaa ihminen enää puhua, omaiset käyttäytyy omituisesti. Käsi ei nouse, eikä kukaan kerro mitä kävi. Myittekö ajatukseni? Ostiko joku hypotalamuksen? Kieltämättä alkaa tuntua siltä, että osastonhoitajakin on skientologi, kertoo että tämä tästä vielä. Miten? Jos tämä tästä, niin miten sitten? Kun ei tunne mitään, ois kiva tietää miten sitten tehdään. Odotellaan vaan. Kaikki muutkin odottelevat vaan, tuntoaistin paluuta. Että joku kertois miten. Ettei tarttis olla tekevinään millon mitäkin kun tietäis mitä milloinkin tehdä.
Luonto kertoo, pakollinen osastollejoutuvien liike, osoitus omasta tahdosta, repiä irti nenämahaletkutkin. Nieleminen onneksi taas luonaa, muttei hoitajan tarvitsisi runkata koko yövuoroa.

Auttakaa-ajatus kaikuu neurologianosastolla. Mutta huutoja on niin montaa, etten tiedä mihin rynnätä. En saa kuvasta otetta.

Se ettei vereni kelpaa enää edes itselleni on pienimpiä murheista. Helpottavaa. Tuuli mumisee suhinasta manausta, en tajua miten senkin voi olla kuulematta. Isoäidin päiväkäsy. Uidaan niin kauas kun jaksetaan. Kylmä tarttukoon suoniin ja vetäköön ahti biomassaa sisuksiinsa. EI! VITTU! EI! Vitut. Kuolema on kun mikäkin ruskeasilmäinen turkkilainen vahvoilla käsivarsillaan. Ja ihan hillittömät pallit. Pokkaa löytyy, ainakin. Kehtaa puhua niin kovaa, ettei kuule missään mitään hyvää, halaa ja peittää allensa kaiken sen metsien huolettomuuden, maalaismaisemien yllätyksen. Älä jaa kortteja vielä. Gagalla on naama pokerilla ja koko homma taitaa olla kusetusta.

Tuli kesä hyytävä talven jälkeen. Piti loimottaa arska. Patsastella paisteissa. Hukkua hyväilyihin. Rakastaa kaikkia. En osannu. Ei pysty kärtsäämään lihaa. Istuin juhannuksessa ja päätin itsekseni, että hyvinhän tässä käy. Otetaan elämää kädestä ja vähän tanssitaan. Aikaakin kerran on. Ja ei ole. Ja juur siks tuntuu, että pitäis vaan jorailla. Tanssi on hidasta, rytmitöntä vellomista auringon pilkusta toiseen. Yhtä purkausta, päivien kaasukaaos valtateillä. Aika on ainoa joka etenee. Kuolemaantuomitut hilluvat kalteriensa takana. Autokauppiailta uusitaan aidat. Hetki täyttä vapautta onkin vain tyhjiö ennen täyttymystä. Fasismi-fanius on suurinta muotia. Itkettää koko ihmisrotu.

Etenen kissapedoilla, ajan idiootin jaguaaria ja ihmittelen, miksi se on sininen mustan sijaan, miksi pantterin mopo on violetti -mustan sijaan. Miten haukanpesän murkinat on yhtä luonnottoman luokatonta paskaa kuin aakkosparkin sämpylät. Korputkin piti teidän nostattaa hiivalla. Ja vähän sen jälkeen, huomattiin, että evoluutiolle annettiin turbokyytiä. Yksisoluisista hiivasienistä kehittyi kahdessa kuukaudessa monisoluisia ryppäitä. Eli hyppäys yksisoluisista monisoluisiin eliöihin onkin saattanut tapahtua paljon oletettua nopeammin, ehkä vain 60 päivässä. Mitä vittua me nyt tehdään? Ollaan oltu väärän oletuksen valossa koko kehityshistoria. Menee monta sukupolvea, ennenkuin uusi tieto muuttuu itsestäänselväksi oletusteoriaksi ja miljardin vuoden päästä, silloisessa vegasissa, joka nykyäänkin on, mutta siirryttyään mannerlaattoineen brasilian sisäosiin. Joku levillä näkönsä parantanut vara-jeesus näkee ennenaikojen jokien kauniit loppumetrit. Suistot luolamaalauksien seinällä on ainakin miljarivuotta vanhoja, eikä se olekaan ajanjaksoja säikeissä. Nigerian suisto oli joskus olemassa. Tonavan suisto helli rakastavaisia joka haaroissa. En voi antaa vielä periksikään. Kun en voi.

Ehkä ei mun mieleen ole tarpeeksi haaroja kähmiä. Ei tule musta suistoa, ei kuuluisaa suurta katoavaa jokea. Tai sit ei oo oikeita maaperiä. Valun kallioilta meriin kun en tahdo tarrautua vääriin juuriin.

Tein vihdoin sen mikä olis pitänyt ymmärtää jo aikaisemmin. Tarrautuminen välitilaan on aivan liian helppoa. Uudet projektit niin kunnianhimoisia, että ehkä nyt se perse sit ei enää kestä. Mutta pakkohan tässä on jotain taas viritellä. Loppuiäksi projekteja kävi miten kävi. Navigointi löytyy omasta päästä, enkä usein ole sortunut hotellien uusiin testamentteihin. Ehkä läpällä. Näköjään kotijääkaappiinkin voi ostaa ruokatarvikkeita, ja näin, parhaimmissa skenaarioissa, että kaiken voisi tehdä itse. Jos ei mitään muuta kerran voi omia, niin omin itseni sitten. Enää ei kelpaa mikään. Ei ole kelvannutkaan, mutta lähellä käytiin. Hesen luukulla mietin pitkään. Mut se on niin väärin, et ei.

Skannattu kansakunta. Miljardipopulaatio tallentuneena iiristietokantaan. Hiitti on niin valtava, että on pakko kaivertaa korkeimmat apuun jäähdytyksen takaamiseksi, ettei koko paska leviä käteen. Unelmoin siitäkin joskus, että pääsis muuttamaan Intiaan. Se on jotenkin kaukaista se. Jo. Vähän enää tekee mieli edes matkata sinne. Jotenkin, olisin halunnut matkata Intiaan 1700-luvulla. Mut ei Finnairista ole siihenkään. Mekaanikotkin on pakistanilaisia, joille palkka on vain plussaa siitä ettei henki lähde. Osa osaa todella olla tyytyväisiä vähään ja se vanha viisaus raha menee rahan luo lienee ahneen keksimä oikeutus varastaa kaikilta muiltakin hengitettävä happi. Että sodat olis ratkottavissa. Edelleenkään naiveinkaan minusta ei näe sotimista vaihtoehtona, mutta minulle kaikki rakkaat tuntuu antaneen äänensä järjen valossa ja johtoon onkin valikoitunut WW3:n suuret valiokunnat.
Istun vieläkin väärissä hoveissa ja koitain osoittaa Afganistanin Iranin naapurimaaksi. Ja Naton olevan munaton instanssi tekemään mitään radikaalia rauhanajan saamiseksi maanpäälle. Kuihtukoon, siinä missä suomen rikosseuraamuslaitos ontuu näkymättömänä kummituksena entisajan oikeuslaitoksen toimeenpanijana,oikeudessa itsesään panee ihan uudet lait. Ja paha yksin on tuomari ja lautakunta.

Hyvä yksin on Voima ja Kunnia.

Jos taas keräis aikojen teemalle sopivasti kimpsunsa ja kampsunsa ja muutais johonkin toisaalle, enemmän yksin, isommalle tontille. Mahtumaan viljelemään tomaattini rauhassa. Syömään suklaitani syysöissä. Keittämään teeni talvi-iltoina. Kunnostamaan hirsivanhustani, ja itseäni, uuteen loistoon tai viimeiseen paloon.



Uuden kodin pihamaalta. <3

kirjoitinkin jo viikko sitten. Murusta piti päästää irti sinä yönä. Kaulapannan lisäksi näköjään se tekstikin on kadonnut. Hyvä niin. En muista siitä muuta kuin, etten tahtois päästää irti. Ku oon tämne. Mnää.

Herkistyn nykyään niin helpolla. Tai aina oon ollu helposti hellyyntyvä. Vahvakin vaan ku joku näkee. Voimaeläinten määrä laskee, enkä jaksais nousta suosta. Toisena päivänä haluaisin maata yksin pimeydessä ja seitsemäntenä patsastella paratiiseissa parhaiden kanssa. Sen siitä saa kun antaa brutuksen valita kohtalonsa. Olla onneton ja nähdä elon kuolevan ympäriltä. Sekavaa. olen vieläkin matkalla, pelkästään parempaan. Nukun jo niin paljon, etten muista mikä oli unta ja mikä totta. Joku sääli mua unessa tai todellisuudessa,ehkä molemissa, kohtaloani, mitä kaikkea, mitä en itse edes enää muista, on joutunut sivusta katselemaan, miten puoli maailmaa onkaan pumpulissa. Helpoissa veloissa sielujensa helvetillisessä vankilassa. Mulla lienee pää eniten pumpulissa tai pyhässä skumpassa. Pahaa oloa ei enää olekaan. On vaan infernaalista tuskaa tai parasta. Oma valintahan se on. Siinä mielessä olivat kai oikeassa, että olen pahanilmanlintu. Aina paikalla kun poistutaan ruumista. Ja minä itse elämäni diktaattorina maan vankina. Morisette laulais näöstä ironian uuden karaokehitin. Itsensä surkuttelu ei onnistu kunnolla, pakko vaan antaa senkin olla.

Olen jo alkanut epäilemään ettei vahvuusnaamioni pidäkään kun perheestä voivotellaan suurella äänellä.
Sama perhe juhlii äitienpäivää päivän etukäteen ja mulla on suruaika, saatana. Mut ei, mä käyn hakemassa Alvinin ja pikkuoravat. Karkkeja tasapäisyyksien palkinnonjaossa ja peitän kasvoiltani sen, että meteli saa synpapsit paukkumaan. Mohikaanikin ilmaantui paikalle näyttämään suurille, että vesimeloni on herkuista parhain. Ja että kävely ilman tukea onnistuu. Hyvä täti! Hyvin on lapset ja aikuiset aivosullottu pumpulipulloon,enkä mahda itselleni mitään. Välillä istun iltapäivänauringon paahtaessa aivosuoniani ennennäkemättömän laajentuneiksi ja toivon kaiken lapsille ja ympärillä oleville jaossa olevan pahan itselleni. Ettei kenenkään muun tarttis. Ettei ne muistais, miltä tuntuu kun sattuu. Täti unohti unissaankin kivuttoman olotilan. Ettei niille tulis pipejä pään osuessa sohvapöydännurkkaan, että olis omista elinvuosistani pois pienimpien itkut. Ihan kun voisin loputtomiin varjella. Enkä voi. Vähiten itseäni.

Joku varajeesus-syndrooma vanhoilla päivilläni.
Jakaa hedelmästä heikoimille ja veden viiniksi rentouttamaan. Omat kipuni musteeksi iholle, piikit arvista läpi ja koru sisään. Hämään eniten omaa peilikuvaani. Kadonneet pakkomielteet ja usvanmetsän karkulaisiksi nimetyt aatteet. Vähän päälle pakanalliset vaatteet. Aikakoneella taaksepäinmentyä mentäis päin mäntyä. Kuuntelisivat mitä sanon, eivätkä koittaisi tulkita. Inhimillinen tulkinta tuntuu aina kärsivän rikkinäisen puhelimen särö-efektistä, joka saa sanoman sisällön muuttamaan muotoaan. Eli ei nokkosta jalkakylpyyn, vaan vereksi suoniin. Punasoiluiksi elämää kantamaan. Omatkin on vielä poimimatta.
Ihmisapinat oppivat parhaiten matkimalla. Oma kantapää verestämällä. Ei voi kolmijalkainen kettu mustana orina nelistää.

Jokainen sentti minusta kaipaa kosketusta. Pehmentävää energiaa, olla sulaa vahaa. Kenempä ei. Mutta kevään hiirenkorvien muuttuessa rottapalaksi lasikuutioon sitä tuntee kasvanutta halua olla lähellä ja liki. Omia aikaa ja lihaa. Herkutella hurmiolla. Ottaa osaa kaupantekoon. Rakkaus ja henki, kaikki on myytävänä. Kissan silmän kaltainen, ruumiista poistunut nukkuessaan. Lasipallon tuiskeessa jonkun muun kirjahylyllä. Hermoilee kun palaa. Suurimmat liekit merenrantojen kallioilla. Olla koko heinäkuu tuuliajolla. Taiteilijanlomalla. Jonkun muun ajasta pois, itse auringonvalo varaten.
Oma valinta, jälleen vaan.

En osaa jättää mummiakaan muiden murheeksi, vaikka tiedän sen olevan väistämätöntä. Nyt jo kaduttaa. Mä tiedän miten tää menee. Ja olen tainnut vaan pahentaa asioita. Tai mikä nyt ikinä on parempi ja kelle. Yhteiskunnallisesti ois ollu varmaan hienoa tukea jo vuosikausia hyvää suhdetta lääketeollisuuteen, kohta siihen on tartuttava, jos en meinaa itseäni tässä samalla uhrata. Tekis niin mieli.
Itsestään tässä on kunkin tosin vastattava. Sairauksien vitsauksista huolimatta jaksettava, parannuttava, kestettävä. Ja hyvinhän se menee. Paremmin. Mäkin syön hiirenkorvia. Juon uutejuomiani. Uskon itseäni. Menen muksumassiin koroissani, naureskelen nahoissani ja palelen sisuksissani. Pidän huolta heikoimmistani, itsestäni varsinkin, rakastan estottomasti. Anna kaikille luvan nauttia elämästä ja unohtaa velvollisuutensa. Olla välittämättä materiasta. Ostan sen saatanan mustan pantterin, vaikkei olis varaakaan, enkä jaksa sitä edes enää kantaa. Olisin itsekin sen valinnut sieltä kaiken muovipaskan keskeltä, ylähyllyltä. Syötän italialaista vähä-lisäaineista jäätelöä isänmaankunnioittamisen hengessä, soluissa on tulevaisuus, dna:sta historiAnoppi. Ei kukaan halua kuunnella, niin sanotusti, mutta nöyrtyä voimalinjoiksi haukan kohtaloksi.

Annan kaikille luvan ottaa ystävä syliinsä, nauttia olostaan ja lähteä aamuun käsikädessä. Pidetään nyyttikestit, mä ja meikä, laihaa verta tarjolla, jokainen vie palan mennessään. Kun annan. Rauhanneuvottelut maailmassa epäonnistuvat. Oravat tekevät hittibiisejä elokuvissa, pelastauduttuamme saarelle sen tulivuori purkautukoon. Löytyköön uudet horisontit, kulkeutukoon eliölajit. Ilman rakkautta ei ole elämää ja pelkällä pahalla viljelemme kuolemaa. Oma valinta.

Aurinko laskee jo, enkä ollut hereilläkään vielä. Tekis mieli mitä vaan, vaan ei taida visio kantaa. Taaskaan. Energia loppuu lattianrajaan. Tahto takaraivolle. Syyt vähenee ja suojatit kasvaa. Omilta viisaudenlehdiltä loppuu luettava, enkä vaan vieläkään yllä ylivertaiseen ninjaan- hyvin kauaskin siitä, vaikka hämärissä parhaiten näenkin. Uusia oppeja löytämään Kosketuksenkaipuusta eroon ja tiedän ettei enää ole syytä onnea jaella. Ajatuksia lukea tai iltoihin helpottua.
Elämän voitto on liplatusten laulusta omaäänensä kuulla.
Olla yhtä kaikki, vihdoin vaaleanpunaisena vesihöyrynä kasvoiksi ilmestyä. Siveetön punerrus kiihkoilijan poskipäillä. Mielensä raukeus kantasolujensa seinämillä. Kuolemankulttianarkisti, anna elämän aamun koittaa, auringon laskeutua suohon, tulla valoksi risukasoihin. Tuleksi tupiin, menetettyjen puiden hehkuun. Palaviksi hiiliksi fakiirin päkijäin alle, koroksi korkeimmaksi nenänvartta katsetta lasketella. Tekijäksi työhön, pitäväksi tuleen lämmön, näkeväksi yöhön.
Karvat langaksi nuttuun, lapasista lähteviksi.

Opin käyttämään note-a. Tarviis taas back-upata. En pysty siihen. En edes pystynyt muistamaan tätäkään taaskaan ja alkeellisimmatkin asiat näyttävät olevan yhtä kivisellä tiellä lintotornista itään. Saan vihdoin ne kanat. Tai kanalankin oikein. Niinku silläkään nyt enää olis väliä. Mut mä leikin niin hetken, että olis. Ei oo niin ankeeta sillon. Hetkittäin.

Suunnittelin suurella vaivalla kiven, vain saadakseni sähköpostia ettei se ole saatavilla satakuntaan. Suosittelivat muuta toimijaa. Pitäkööt vittu tunkkinsa. Pelimies ois siihen mailiin laittanu, et jos hinnasta sovitaan -- ei. Ei mulle edes toimiteta. Alkosta sai onneks viinejä. Kuten voi kaikesta päätellä. Kuka voi ja kuka ei. Onnistuin olemaan taas ankka, tai kännissä jopa vähän, ja tässä ic-galleriassa ei oo ees alkolukkoa. Onneks. Ois menny itsekritiikkimittarinoten kautta unholaan. Enkä mä nyt ihan kaikkia päiviä tahtois unohtaakkaan. Tätäkään.

Tarkoitus lieni hehkuttaa, että vähän lämpeni, mut ehdin kylmetä, ni siitä polttavimmasta hetkestä ehti kadota hehku jo. Tyypillistä mulle ja mun kynttilöille, hehkua loppuun. Molemmista päistä. Maassa maan tavalla. Auton ovi käy ja mä pelkään paljastuvani juopoks. Kai sitä ihminen nyt suruunsa. Kaikille tuleville suruille oon ottanu. Juhlinnan merkeissä tietenkin. Ja niin alas on vajottu, että Raymos maistuu niin hyvältä, että oikein kikatuttaa vieläkin. Piti taas nähdä kaikenmoisia vanhojakin tuttuja, mut itselleni tyypilliseen tapaan, pakenin pitämään omaa kivaa ja omat pileet. Vähän taas ehkä tassusta oli lähdössä. JA en kestä.

Kyllä sitä tulee miettineeksi kenen ihossa elääkään. Jotain menee tosi pieleen ja väärin. Jatkuvasti. Kyllä ihmisen nyt itseään pitäisi kestää. Mä en vaan. Ja kaikki päätyy kaikkien kidutukseen, kuolemaan ja kadotukseen. Kivat näyt kesää vasten. Vois vaikka mielikuvitella auringon ja meren, lokit kalastavan ulapalla poutapilvenvarjosta. Suolaveden ja auringon kuivattama sammal piilottaa katalan laboranttinsa ja tikun tirskauttama veripisara muistuttaa kaikesta pahasta. Sikisi pyhästä hengestä.

Nyt juhlitaan tulevia jättikurpitsoita. Sirkus Finlandian kiertuetta. Sitäkin, että 10 vuotta voi kulkea, täysin suotta. Joko karkaisin Marokkoon jalkavaimoks. The first lady. Van Damme kuvaa nykyään ihan muualla. Jolie menee naimisiin. Lasketaan liput puolitankoon. Myöhästyin junasta, suunnitelmat kuoli.

Loppuelämäni kliseinen ensimmäinen päivä, enkä mä suostu tähän. Ei mua riepotella sinne ja tänne. Eikä uskotella, että parempi niin. Mun on paras näin. Pieni jännitys tekee ihmiselle ihan hyvää. Ei mun ruumis ole mikään heittopussi. Ja testilaboratorio. Katotaan miten käy. Mä katson miten käy. Ja mä tiedän miten käy. Ei mulle käy mikä vaan. Välillä toki muistan itsekuseskella, mut ei enää julkisesti niin. Ku siitä saa sakkoa. Yhteiskunnalle pitäis voida antaa joku uhkasakko pahoinvoinnin aiheuttamisesta. Jos väittää olevansa hyvinvointi valtio, voin kertoa miten voin hyvin. Nyt en voi. Enkä edess silti nujerru. Väitän. Voimaeläinten määrä on ihan järkyttävä.

Taas siinä pisteessä, että nyt jos koskaan voin tehdäkin mitä vaan. Tekijän kannalta mukavaa. Kaikki on ihan hyvin kun muistan mikä auttaa ja mikä pahentaa. Itsemääräämisoikeuteni luovutin yliminälle etten sotke elämäämme enempää olemalla oma itseni. Keräännyin kun elohope kannustamalla. Uudestaan ja uudestaan. Teletapin ihmemaa. Ra2 myytiin huutokaupasta ja tuhkimolla kengistä kohta kipeä paikka. Lisää vaan kaikkea, mulle varsinkin. Ei kai tätäkään ikuisuuksia, mut toivottavasti pidempiä jaksoja.

Olennaiset taas unohtu. Eikä siinä. Itseltäni mä kaiken riistän. Ja hyvä niin. Tietynlainen minimalismi kaikessa paitsi ihan kaikessa on vaan sopivinta. Juomisenkin lopetan heti huomenna. Ja tässä kuussa poljen hanurin taas kuntoon. Uuden vuosineljänneksen lupauksia.

Huomenna, tai siis tarkemmin 5 tunnin päästä pitäis pysytellä tarakalla. Heiluttaa kakaroille ja päästää pikku-antti oikean moottoripyörän taa. Äiti tarjoaa simat ja munkit ihmisjoukossa ja siitä vaan täytyy kieltäytyä. En kestä simoja ja munkkeja. Illan kavaljeeri tuo mosrey ja cardibac takaavat sen, että jossen en nyt toimi saattaa olla etten tarakan lisäksi ole edes hereillä vaadittavassa ajassa. Nahkasortsit on hukassa ja valkoisissa sukissa jäätävä silmäpako. Sokeat jalat vie. Tai tulee suunnitelmiin muutos. Pysyttelen pantterina pystyssä, nukun hetken ja teen puolet siitä mitä lupasin. Ja varsinkin sen hanurin.

Oikeasti viimeinen lasi, tupakka. Kuolema pois radiosta soimasta. Haluan vaan sitä yhtä mitä näillä kikkailuilla ei koskaan voi saada. Ja kikkailen vaan kun on niin kiva kikkalaikkin vaan. Ei tarvi ajatella. Ei tuntea. Ei nähdä, eikä kokea. Mä olen lomalla sun luomuksesta ja palaan ajoissa.

Täytyy keräillä punasoluja. Kasaanvaan vaikkei kartukkaan. Parannan itseni pahasta. En itke koskaan rahasta, enkä toisten veloista. Palkkansa saa koko kansakunta.olin mä sitä mieltä tai en. Polttakaa vaan kun ette saippuakaan osaa valmistaa. Mullon on jonkun muun muistoja päässä, jonkun toisen ajatukset tulevasta säästä.

Voitin koko elämän, enemmän, itseni. Ja kun vieruspaikkakin täyttyis, kyltyis sekin puoli minusta.