IRC-Galleria

Myrsky! My child, the wind that whispers! Ei se oo paha, se o puhuri ku puhuu.
No niintai näin. Ei tukka lähde päästä. Kirjaimellisestikaan. En sit harrasta naamioitumista muilta tai itseltäni.
Spirit of Fr(ench maid)ance :a kuvaamaan heti aamusta? Henkiset orgasmit siitä sitten.


http://www.satakunnankansa.fi/Satakunta/1194707621046/artikkeli/myrsky+katkaisi+kiinnitysvaijerit+laiva+karkasi+rauman+telakalta.html

http://www.youtube.com/watch?v=AZfbC_vfQn8&feature=related

Nojoo. Leikki sikseen, Stalinin "pikku prinsessa" on kuollut.
Kuolema kieltämättä haisee taas ilmoilla, maistuu suussa ja ikävä kyllä, tuntuu ytimissä. Siinä missä luita pakottaa, sydän lyö ja veri vielä virtaa. Monta kertaa monta asiaa luovuttaneena, sitä ennenpitkää tuntuu vielä oppivan, että kun sen viimeisen kerran, ihan kunnolla, oikeasti (edes), yrittää saattaa joku homma joskus jopa onnistua, alkaa tai vaivoin kehittyä. Itsekusetusta tai ei, mutta sisäinen lämpö lämmittää, ainakin paremmin kun märkä loimi ja muut kliseet yhteensä.

Sky Wilkuh - Pasi sta radis -treenit. Rankkaa on, snuff said - I d say. Mut lujempaa menee kun koskaan ja hulluus kukoistaa.

Jotain oikeasti (minulle) merkittävää on vakavasti ilmassa, enkä mä normaalisti ole normaali normaalisti, enkä oikeastaan edes ole juuri koskaan erityisen vakava, en siksi etten olisi, vaan kun en osaa sitäkään. En edes muistais olla vakavana, jos nyt sit. No mut kuitenkin. Asian kiertäminen on helpompaa kuin kakistelu. Jätesäkki on paljonkin dramaattisempi kuin paperipussi. No compromises.

Ennen pitkää me kaikki kuollaan kuitenkin. Siitä ollaan kai yhtä mieltä. Trier ja Minä. Vielä on monta asiaakin ratkomatta ja moneen asiaan syventymättä, monta ihmistä tunnustamatta ja kaikki on hyvästelemättä. Aikaa on, mutta mikään ei kestä loputtomiin. Ajatuksia ja logiikkaakin löytyy, mutta useimmiten käyttörobotti on niin sekaisin tai tiltissä keskenänsä ettei tarvittavia tiedostoja pysty avaamaan tai siirtämään. Joko ne on reva niin levällään, ettei edes halua pistää jakoon tai niin emolevyltäkin niin hukassa, ettei löydä manuaali tai automaattihaulla mitään järkeistettävää. Monimutkaisemmaksi, tyhjäsanaisemmaksi tai narsistisemmaksi en lie tästä muutu. Jos muutu koskaan mihinkään todella, mitä nyt kasvan valtavan vahvaksi kaikin puolin ja mania saa mut taas uskomaan jahveilun kantavaan voimaan(kin?!). No ei sentään, mitään edellisestä, mutta helppoa on tunne on kevyt vaikka pitäis ja mitä. Varsinkin jäsennellä, järjestää ja se oleellisin.

Päivät on menneet tutkiessa taas. Tarviis taas kiristää nyörejä. Ottaa itseä niskasta ja vielä skarpata niin paljon. Kun löytäis niitä sanoja joskus. Oikeisiin paikkoihin, oikeita sanoja, oikeille ihmisille. Multa jää aina kaikki sanomatta. Varsinkin se mitä piti. Ja ilmeisesti se edes jollekin muulle kuin itselle puhuminen olis kannattava veto. Mut hitto. Aino vai Keet?

Lopussa kiitos seisonee. Vähän vielä. Jospa tää (taas) tästä. Se kuuluisa valo siellä tunnelin päässä kieltämättä pilkottaa. Täytyy nyt paremmin kun koskaan ennen olla sokeutumatta jos se kirkkaus vaikka iskee, et näkiskin jotain, nyt kun on hyvä näkyvyys ja sitä kuitenkin taas ikävöis jos vasta kun tajuais ettei näe mitään. Eli samoja sanoja eripäin sanoen.

Tämä pahoillaan olo lienee korjautuva kun toimii niin, ettei koe tekevänsä kenellekään väärin, eli itseään loppuviimeksi vastaan sotien, joten sarvista harkää ja sanoista lauseita. Helppoa ei ehkä tule. Mut ehkä loikkaan kaapista vasta kun olen siihen valmis. (daa?-hymiö)-selviönä menkööt. Voimaa ja jaksamista vaan mun kanssa, vieläkun muistaisin pysyä positiivisena ja sen, mikä on oleellisinta.


Ehkä en oo seurannu madonnaakaan tarpeeksi kun sillä on näinkin yllättävää tuotantoa,


http://www.youtube.com/watch?v=iDbMHpE-0hc&feature=related

Ryhdytään tajuttomiksi, hunaja!


mitä vielä?
Saan kestitä ystäviäni vuohenimaitojuustolla ja omilla viimeillä?
Kiitos!

http://www.youtube.com/watch?v=6XbIuSLaCnk&feature=related

Turhaan tänne niitä piipaa-autoja lähetätte.

Hohhoijjaa. Oikeesti kuuntelin eilen munapystyssä Kurjuuden Kuningasta. Mul on selkeästi joku musiikkikriisi sisäisesti menossa.

Aivopierumaahan piti tulla oksentamaan mut kappas mun klassinen kultakalamaisen pitkä muistini ei enää muistakaan mitä olin sanomassa. Kai lieni tuohtumisen laskun. Dämit. Ja avasin tämän. Tästä tulee nyt kai kaikkien aikojen paskaa. Tuskin kyllä onnistun siinäkään. Sellainen tasaisen harmaa kuolleesta valunut paska, johon ruumiinpesijät on jo tottunut, kukaan ei halua tietää enempää ja siivotaan pikimmiten lattiakaivoon heti havaittaessa.

Ainiin, sitä piti päivitellä, että toivottavasti sit on se maailmaloppu ihmiskunnan totaalinen loppu, en kestä sen pienen pojan ilmettä 18-vuotis päivillä, jossei tädillä olekaan varaa radio-ohjaimen sijaan antaa avaimia ferrariin. Tai voihan sittenkin olla radio-ohjattavia, jos vaikka autotkin jo silloin ois sähköisiä ja lennettäis pikkukoptereilla. Kuinka hieno ropelikapseli, mopoauto ilman renkaita. Ei tarttis talvisin aurata. Kallioon vaan lohkois seinän, siihen oven suruuruuru ei olis murtumia nilkoissa ja omegoja kallionleikkauksissa. Ei tarttis ohitella, vois mennä yli ja ali..jojojooo..Niin, ei ollut mun keksintö. Bruce Willis ja fifth elementhän ne sieltä läpipuskee. Jannee tulee ikävä.Aina kun vilahtaa VinDiesel tai Bruce Willis ni tietää, et on korkee aika mennä poriin tankkaamaan actionia beyond.
Tämä kestoikävä muuten liittyy siihen alkuperäiseen moskaan, mitä piti ulostaa.

Siispä niin.
Seurakunta kokoontu vasaraisten seurakuntatalolle, mohikaaneista toiseksi nuorin on taas vuoden viisaampi. Sannia katsellessa tulikin jälleen mieleen, miten sitä sitten kuitenkin se on kauheen söpöä se sellainen yhteenkuuluvuus ja ajatusket veristä ja geeneistä ja perinnöstä. Toisaalta taas, sitä miettii, et antais sellaisen megailun jatkumon, ei näillä vitun geeneillä. Jos multa kysytään, ni olis kyllä maailma parempi paikka, jos ei oltais täällä sotkemassa parempi geenisten kuvioita.
Ei tän pitäis olla näin vaikeaa. Pirun yltäkylläisyys saa kyllä vadin niin sekaisin, ettei sitä välttämättä eläessään edes tule miettineeksi, mihin aikansa käyttää. Ja miksi. Välillä koitaa kelailla, mut aika vähän tuntuu ainakin tästä lähipiiristä ihmiset panostavan ajatusta sille laadulle sen määräilyn sijasta.

Tekee tietysti mieli entisestään vaan paeta raikkaimille ilmanaloille. Jo asfaltilla kävely masentaa. Kotisairaanhoitajat kehuvat kilpaa mun huorimpia saapikoita ja mun on vieläkin vaikea tajuta, laskimokatetri ei satu kun sitä rönkkii. En mä kestä tätä paskaa. Oikeesti.
Miten tätä pitäis kestää. Olla vaan. Hoidella asioita. Ikäänkuin nauttia siitä mitä on. Mitämitämitä vittua. Nauttia. Siitä mitä on. En mä toimi niin. En mä vaan nauti, voi esittää, että nautin, jos en vaan yksinkertaisesti nauti. Sillon on tooooooooosi vaikea panostaa laatuun, kun ei näe edes pointtia. Huoh. Noh. Itsekästähän se tietysti on kun ei kelle osaa mitään antaa.
Tai osaa. Mitään. Mut vaikeammaksi se menee vaan. Tämä, niinkun kaikki. Enkä mä oikein tiedä miksi roikuttaa itseään löysässä hirressä. Ihan vaan, että lähtee vasta kun repeää tästä vitutuksesta.
Oikeasti on vaan ikävä onkaloon. Omaan kellariin.


Voi tietysti olla, että mulla vaan ei taas oo kaikki kotona ja oikeastaan on useampikin. Tämä täysin selittämätön jatkuva vitutus on pakosti jostain peräsin, enkä tietenkään jätä sitä selvittämättä, mutta vaikeaa se on. Jatkuvasti mä hämäännyn olettamaan itsestäni jotakin, mut joku meistä huijaa meitä. Kun ei mitään backoutteja kärsi ja oikeastaan muistaa kaikki hereilläoloaikaiset suuremmat eventit, jäin taas miettimään, että mitä tapahtuu siinä välissä, kun ihminen, joka pirskoaa mun intialaiset käsinmaalatut kahvikuppini tiskialtaaseen aiheuttaen sisäisen surutyöprosessin, huutaa Mulle, siis Minulle, seuraavana päivänä, että "hanki säkin vittu niitä rauhottavia jostain". Siis, mitä? Minä? Mä kyllä muistan joka kerran kun olen hermostunut tai menettänyt ns. hermoni. Ja flippauksetkin muistan pääpiirteittäin, mut jotain jää vielä näkemättä. Mä en ole muistaakseni vuosikausiin tuntenut ylipäänsä sen kummempia lämmön tai negan tunteita. Toki jotain, mut en mitään minkä takia tahtois jatkaa eloa. Kyllä sekin päätös vielä tuntuu ihan järkiperusteella menevän, eikä niinkään jonkun tai jonkunasian/aatteenplaaplaa, minkään ulkoisen tai tuntemuksen perusteella. Tai sit.

Mut en mä tarvi rauhottavia. Tossa kännit vetäessä tajusin, että vaikka kuinka jois lentävien hollantilaisten juomia, ei se mopo vaan totaalisesti karkaa, en saa vedettyä edes alkoholia niin paljon et hajoisin oksennuksesta ja konttaisin hamekorvilla exän oven taakse ruinaamaan sitä koiraa itselleni.

Ahdistaa kun on ollut ajatuksissaan parikin viikkoa, eikä käy edes mielessä ne eloonjäämisen kannalta ratkaisevimmat toiset ihmiset. Äiti juuri muistutti, miten sitä harmittaa kun en koskaan soittele tai ole edes kiinnostunut kertomaan mitä minulle kuuluu, saati kysele kenenkään kuulumisia, lähettele terveisiä, kerro että välitän tai että että oisin edes ikävöinyt. En mä osaa. En mä tahallani kenenkään mieltä pahoita. Varsinkaan noin kierosti. Aika sadistia. Varsinkaan jos pitää feikata.
Ja kyllähän mä ikävöin. Ei se siitä ole kiinni, ehkä musta ei vaan riitä kaikille?
Se ei vaan tähän ympäristöön istu. En mä jaksa lörpötellä koko iltaa, mun paras hetki kestää sulkimesta riippuen. Niksnaks, se on siinä. Täysin korvaamatonta ja saan hypistellä sitä uudestaan ja uudestaan. Kai mä olen niin vammainen. Missä se solidaarisuus ja ymmärtäväisyys nyt on? Kysyn ma vaan.

No joo, samaa paskaa päivästä toiseen.
Että lujaa menee, kaikki suunnitelmat ja kurssit muuttaneena, nähdään kai joskus vielä.

Ohooooih! Elämä kieltämättä tuntuu elämältä kun kompuroi ja sattuu vitusti polveen. Sarjasamme käsittämättömiä kirosanakäytäntöjä. Mistä lähtien vitut on sattunu? saati vittu ollut määritelmänä kuvaava mitään ponnekkaampana. Mut kompuroidessa sattuu siis. Ja vaikka rapatessa roiskuis ei välttämättä mikään keskenoleva muutu valmiimmaksi. Tärkehimpiä havaintoja. Niinpä niin, ja mistä lähdettiinkään. Jossain aamunkoinhämärissä menin taas virheliikehtimään viihteen ja tämän kaiken shaisse-maailman syvinpiin labyrintin alamaailmoihin niinniin löysin itseni semi-raivopäissäni keittiöstä unohtelemasta aamukahvin keittämisen kun kihisin anssi-kullervo -raivoissani ja turhauduin jälleen omaan pinnallisuuteeni. Mitä siitä sitten, jos ei kukaan tajua mistään. Se ikä meni jo, joten enköhän taas pääse tästä yli.
Niin, joten kun syyllistyy pinnallisiin paskuuksiin, löytää itsensä nöyryyttämästä itseään omakeinoisena rangaistuksena ja synninpäästönä. Eli liikaa aikaa kaiken valmiiksi tekemiseltä kuluu tähän aivomoskan suodattamiseen.
Kamala suunnitteluvirhe systeemissä, kun tätä tauhkaa syntyy ja kiertää niin järjettömiä määriä. Ei ole väärin sanottua, että maailma hukkuu paskaan, vaikka kuolinsyiksi ei kirjatakkaan hukkumaa nesteeseen. Jannen tahattomasti sattuntut hukkuminen, josta vakuutus ei maksa menehtymisen sattuessa.

Ja miksi kukaan loukaantuu, jos ei mene siunaustilaisuuteen, mut menee muistotilaisuuteen? Ei sellaisesta voi loukkaantua. Tai voi. Mutten käsitä miten. Ja miksi ihmeessä hautajaisissa tarjotaan aina kala////keittoa tai ainakin voileipäkakkua. Ei ole koskaan missään tacoja. Mietinkin tossa, et mua muistellessa ois varmaan sit hyvä mussutella vaikka gojimarjoja tuoreena. Tai mustikoita. Jos nyt joku moka käy, ni liian aikaisissa muistojuhlissa, jotka äiti joutuu järkkäämään tulee pakon edes tarjota ..... banaania,Piña Colada (Ainesosat:4 cl valkoista rommia (esimerkiksi Bacardi),2 cl kookosmaitoa,8 cl ananasmehua,jäämurskaa) jaja ja melonia- ankeeta. Äiti ratkoo kuitenki. Ihme olioita nekin. Eivaanvoi...
Iänikuisia räkäpalloja.

Kipurajoilla.

Maailmoja mullistava uutinen, tai pikemminkin havainto oli taas sama apatia. Uuden rakkauden ottaminen tuntopiiriin on helpompaa ja hauskempaa kun vanhan rakkaan luovuttaminen tunto ja uudet-muistot -piireistä. Onnen lähteillä Geo-lehdestä. Kukaan ei ole oikeassa, kaikki on väärässä. Vastapuolella palloa lyö Kaikki on oikeassa, kukaan ei ole väärässä. Joku piste on kaikessa ja kaikki konkreettinen on todistettavissa. Loppu on asioita, joita on tai ei ole. Kaikki on tarpeellista sanoa ja tietää. Kaikesta voi valehdella ja ihan mistä tahansa on hyvä vaieta. Meteliä on jos joku kuulee, muttei meteli ole kaikille sama, eikä joku kuule milloinkaan. Se oikea on hakusessa kaikilta, varsinkin joilta on itsensäkin hakusessa, on onnellista polygamiaa ja yksinäisiä peräkamarien tyttöjä. Kaikkea saa ja rahalla pääsee.

Lokakuu (tarkistin kalenterista) nussii puista lehdet. Havupuut nouseekin arvoon arvaamattomaan. Enkä vieläkään erota metsää puiltani, kahvini on liian kuumaa ja tupakka turpuaa. Vara-avain ihminen sanoi, että kuulostan G.B.:ltä. Tiedä sitten itkeäkkö vaiko nauraa, vaikka naurattihanhan sekin kaksiteräinen miekka. Onneksen näytä. Karjalainen kitaroija krapulaisena on G.B -jos multa kysytään. Muttei kysytty. Ilmiselvää.
Kun kaikki on hetken kohdallaan ja ihan viturallaan kuuluu seläntakaa mölinää ja naks. Brutukseinhan vaan. Ja kiitos siitäkin joululahja-aamutakista, mikä on näppärästi musta, hupullinen, ei ole koskaan enne häirinny se selän teksti, mut nyt sekin rasti on kirjattava ylös. Hetkellä, kun on lukkojentakana takapihalla aamutakissa, se diva teksti on vähän ehkä... too much.. klo 13. No kaikesta tietenkin selviää. Onneks en kerenny sinne suihkuun ni tukka teki kenties naapureihin suuremman vaikutuksen. Ei pääse pahasti syrjäytymään kun on koiria. Jee, kiva homma.

Kohmeloisen ampiaisen aikoihin, itseasiassa täsmälleen, tiesin taas kaiken.
Kai tämä on sitä, kun puhutaan elämän vilisevän silmissä. Elän brucen bussissa, eikä mun katsoja tiedä olevansa screamin sivuroolissa kuolijana. Niin, että mitäkö kuuluu? Pitäis taas tiliä tedä, toimia ihmisenä, inhimillisenä, edes itselleen.

Kaipaisin kosketusta, syliä ja rusketusta. Tekis mieli vaan levätä ja lämmetä. I8gorkin söi. <3 Halua ja olla elossa ja enemmän, vaikken muka ehkä ehdi koskaan. Kouraisevatpa vieläkin.Luapuminen on jotenkin karmivan raapaisevaa. Taikurina onneks taas tommosista pääsee nopeasti yli omaan maahansa takaisin eksyilemään. Ei mikään talonalle piilotettu ole välttämättä taakse jätetty.

-jälkeen lukeneena alkaa tulla sen tason paskaa, että eiköhän tämä riitä taas. Loppu tietysti arkistossa.
Maailmanloppukapseliin punnertamaan! <3 Osaan mä kai sittenkin tän leikin vielä.
On niin touhukasta ja täyteläisen kurjaa paskaa, ettei riitä aika taas josko syyssiivo ja priorisointi alkaa taas?

Se söi ja kuvasinkin kun joi. Hyvä meikä

Elokuu jäi kirjaamatta, vaikka olemassa on ja oli. Syyskuukin oli lähellä mennä näpeistä. Joku vääntää mun kelloa kulkemaan lujempaa. Viikko olis aikaa pelastaa syyskuu kyiltä. Kassitkin jo tässäiässä oppinut pakkaamaan ja tyhjentämään niin, että vakiosetit on kassissa, ja pesuun menevät menevät pesuun. Pärjää hyvin 2 kassisetillä. Taas mietin sitäkin, josko kuitenkin sisämaahan siirtyisin, tai logistisesti parempaan paikkaan. Mut ehkä tosiaan kaikki täälläpäin on ja mä voin harhaisessa vapaudessani loikkia vihreämmille nurmikoille, ei sieltä missä se aita on matalin, vaan rima korkein alittaa.

Elämä yksistäänkin on silmiähivelevän pöyristyttävää, vaan jatkuvasti pöyristyneenä kuoleman väsyy. Joku addiktio on havaittavissa tähän elämänylläpidon ihmeelliseen maailmaan, väki lisääntyy ja aika vähenee. Ne kun väittää, että mulla ois tulevaisuuden suunnittelemissa vammoja, ei voi olla nyt saamatta erään asteista lupausta siitä, että jälleen olisin yrittävinäni parhaani. Sannille 12-vuotis synttärilahjaksi kasvatuksessa elämää itseään. Että siinä tulevaisuuden suunnitelma, tytön ollessa vasta 7(?). Peräti 4-5 vuotta siis. Huoh. Ei ihan 10-vuotissuunnitelmaa sentään. Huihai.

Pitäis välillä nukkua, mut jotenkin tahtoisin tämänkin kattavasti saattaa loppuun, tai edes alkuun. Kaikki se, mistä piti aloittaa taas katosi kahvitippumishetkessä. Eli jos ei ole odottava, ei kovin pitkä aika. Luotettavista luotettavimman ja oleellisen tutkimuksen valossa, pienetkin muistihäiriöt lyhentävät elinikää. Olenkohan mä ehtinyt syntyä ennen kuolemaani ollenkaan kun lähes kaikkea harrastan ilomielin, joista se ikä lyhenee. Tässäiässä, tai tuossaiässä, kuka puhuu ja kelle -riippuvaisesti, ehtii vielä sillekin naureskella.
Ja mitä tulee mun munuaisiin, ne on kai rikkisitten. Siks ei mikään toimi. Tohtori sanoa, ja näytti ristillä merkittyä päivämäärää 6kk päähän jos ei varaosia löydy. Se on se kauppa, missä menen hukkaan ja ihastelenkin vaan kuulema-nostalgisia, ennen syntymääni tehtyjä, aitoja alkuperäisosia avaamattomissa alkuperäispaketeissaan. Siitä se sitten lähti. Se ihmis_ kunnan mopo lapasesta. Ei ois pitänyt mopoja tehdä ei. Evoluutioteoreetikot on oikeasti sadisteja luonteeltaan. Ei mitään romantiikkaa. Kuivana kakkoseen ja mahtuumahtuu on kuuluisia sanontoja. Vaikkei wikipediasta lue.

Sietääkseen monenlaista olosuhdetta ihminen kuitenkin kääntyy sisäänsä hallitakseen ulkoisiakin tulevia tiloja ja välittyviä tiloja. Mestareina pidetään taipuvaisia joogeja ja muita jugurtteja.
Joten, miten toimii toimikas minä? Kävelee kampissa ja tulee henkisesti joogistisen ihmisen kamppaamaksi. I got suprised. Vaikka noihin pitäis aina osata olla yllättymättä, kylläpäs hykährellen taas loikin ruohonjuuren oven ohi kohti presidenttiä. Eikai vähempää koskaan. Kuvaavampaa kuin moni tai edes minä etukäteen osais kuvitella. Hyvässä tai pahassa kelkka on kääntynyt kyllä sinne elämänpuolelle, kaikessa konkreettisuudessaan. Se tunnistettava, kuuluisa, hukassa oleva, seinissä piilotteleva, lapuille ilmestyvä, kuvista puuttuva, spiritti, intohimo ja rakkaus on niin päätähuimaavan mukaansatempaava, hurrikaanimainen vuosisade, ettei siihen imauduttuaan kykene haluamaan mitään muuta. Jano ja sammummisen viileys on traptsi, jonka päällä keekoilusta voi joko ottaa ilon irti, tai kynsin hampain roikkua kiinni, vain välttääkseen pudotuksen. Siel on verkko tai ei, useimmiten ei.

Niin siks. Soul,sex&Intimacy - Soul, Sex, Bliss - Soul,Sex,Ecstacy -Soul,Sex,Magic ja S,S,S =Wohoo!

Koko tämän poppoon muuttaminen (taas) on niin hirvittävän perseestä, et se on kertalaaki ja sit on enää viimeinen matka. . etelän matka, ei mikään via dolorosa vielä. Vaikka voishan sitäkin tässä samalla jeesustella, miten siistiä, että on niin ihana ja kiva, et on kaikkea ihanaa saanu pidettyä elämässä mukana, vaikken osaa läsnäolla. Pikku-Antti osasi kirjoittaa tädin nimen. Mummon keittiössä, Apu-lehden yläkulmaan. En varmaan unohda siskoni ilmettä koskaan. Poika osaa kirjoittaa, muttei äitinsä nimeä. Kieroa. Jos tämä esimerkki eläminen antais sille siskollekin jotain hyvää. Yhtään kritisoimatta, lapset on kuitenkin tahtotila ja mahdollisuus, ei mikään pakollinen tapa selvitä tai elää. No mut joo, uskoihan se Sannikin tädin mielipiteellä olevan niin suuri vaikutus, että pyysi suoraan keskustellessa, josko sanoisin äidilleen, että hän haluais pikkusiskon. Mikäs siinä. Pentutehtailija Siskosein ei suostunu. Höh.
Kyllähän niitä kestää kun eivät ole omia,mut ovat "omia".

Aurinkokin paistais, eilen vielä satoi. Voi olla ettei sekään hetki hukkaanmennyt. Pimeällähän mä oikeastaan tykkään ajaa. lehmän värisiä hevosia pelolla ilman aitaa. Oli pakko pysähtyä.
Joltain jälkeenjäänyt levy pyörii autossa. Ei ole mitään muutakaan. Yöllistä ajoa rantaa, on parempi sit koittaa ottaa äitille hyvä merinen mustavalkokuva uuden keittiön välitilaa koristamaan. Enenkuulematonta, että äiti olisi erikseen halunnut edes katsoa yhtään tekemiäni valokuva-aiheisia taidepläjäyksiä. Työtarjouksista haastavin. Muutenhan tilanne on hieno. Tänä vuonna on onni omilla teillään ja näytetään kulkevan samoja ojanphjia.

Kalenterin kolme viimeistä sivua. Sisällä sykki. Ja pimeä tähti soi, kloroformin tuoksuja ja niitä kauan sitten sidottuja mustelmia vailla vielä vain.

"Paluu todellisuuteen. Ennen Horisontit säkenöi ja sammaleet eli.

Nyt on silmissä sydäntäsärkevän ihanat kotikulmien koivut. Tutut vieraat lapset kitisemässä kadulla, sama inhimillistämällä kasvatettu rotikkakin kuonokopassaan. Tätäkö se todellisuus nyt sit taas onkin. Itsestäänselvyyksien näyttämö, jossa mun nyt sit kuuluis vetäistä se kuuluisa elämä-show.

Mutta eikai se nyt voi olla väärin, jos tehdäänkin niin, että sammaleet eläis vielä tässäkin todellisuudessa, ekosysteeminkin kannalta tosi jees juttu. Ja mitä siellä todellisuudessa olikaan. Sittenkin salaa täällä rivitalokarsinassa mukaelän. Säkenöi horisontit kotonakin. Okei, ei se edes puustolta näy -sontti - mut täällähän sen voi kattoa vaikka youtubesta. Jee. Tääl on vääränlainen kalliokin, laatoitus suorastaan. On se vaan hienoa käydä saaressa. Takasin tullessa ymmärtää aina uudestaan ja uudestaan ne kaikki asiat mitkä suorastaan odottaa ja huutaa oikasijaansa.

Kai siksikin siinä kalliolla, katse ulapalla, on ihan kauhean hyvä olla, voi tehdä taikoja. Näkee vaan kaiken sen hyvän, ihanan ja kauniin. Mikään ei kolkota alitajunnasta, ei ole syytä nyt kun nauttia. Olla itsekäs ja mustavalkoinen. Olla mä. Mä, kallio ja Ulappa. Oli melkei meri ja mä kun se tuntu niin kohtalolta liittyä siihen.
Sateen tekemiä lammikoita kalliolla. Saaren sammalten järvetä. Tyytyäkkö elämänsä uimaan lammikolla kalliolla vai syventyä meren syliin karin lailla.

Mä niin helposti synkistelen kaiken pilalle. Vakuutan itselleni, aina yhtä varmasti, miten kaikki lopulta päättyy vähintään maailmanloppuun.
Viimeyönä (en siis tiedä yötä) juttelin jumalille. Tässä iässä voi vielä kekkuloida kallioita pitkin kun kerran voin kirjoittaa irc-gallria mukablogia. Taas yksi todellisuus lisää.

Ihaninta kaikessa tietysti olen minä itse.
Todellisuus, josta siirryin tähän markkinataloudellisesti hyväksyttävään todellisuuteen. Se mun omapää -juttuni, johon taas muistin panostaa toimi ja toimii. Loistavaa. En ihan toivoton. Vaikka siihen sisäiseen bingbong onneen taas pääsin käsiksi, ja todettiin jumalten kirjoihin, että alkaa psyykkeen osalta olla tässä.

Siinä ukkospuuskan repiessä laavupressua nuotion päälle sitä tuleekin yks kaks onnelliseksi siitä, että onkin juuri siinä, jaloissa, tiellä, ei edes erikoisen hyödyllinen.

Toisesta kamerasta loppu akku ja vidoekamerasta linssi-systeemi paskana. Mun pitää vaan muistaa. No, vaikea se on uskoa, että näin mukavia elämä-hetkiä onnellisen ois kovin helppo edes unohtaa.
Jos vielä näen ajan kun aika kultaa muistot, ja sen verkkokalvoille auringonpolttaman hetkenkin vielä saisin itselläni pitää, niin norjalaiset möröt voi mun puolesta räjäyttää vaikka sitten sen Louvren, eikä mun universumista katoa mitään tärkeää.

Että joo. Krapula. Kunto on paska. Tosi yllättävän paska, mut jee, taas uin."

Sekavaa ja ei kyl. Hiekkaa, makkaraa, ralleja, miehiä ja meikää, ihan hyvä keskiviikoksi. <3

Herätä ja huomata koko elämä samassa pullossa. Yleensäkin pulloissa. Vanhoja kummituksia ja uusia aaveita. Kun current 93 It's Time, Only time.

Kokea kaikki samaan aikaan, eikä mitään tunnetta koskaan jälkeen. Hankala tarrautua siihen kaikkein arvokkaimpaan, kun ei sitä enää olekaan. Tai ole koskaan ollutkaan. Tai tule koskaan enää olemaan. Miten mä muistan, että joskus olis helppoa pidellä tunteitakin. Mikä sitten teki tunteesta materiattoman. Olisko tunteesta antimateriaksi, polttoaineeksi avaruusrakettiin?
Ainainen halu vielä palata tai unohtaa. Ikuinen ristiriita muistella ja paeta muistojaan. Ei oikein osaa päättää eläiskö menneisyydessä vai tulevaisuudessa. Nykyhetkikin ois houkutteleva, jos ei aina huomais hereillä ollessan sen kaiken ihanuuden ohella sitä kaikkea mustaa substanssia, minkä varjolla pienetkin asiat on ihania. Kai kaikkea tarvitaan. Krapulassa vaan ei jaksais kanniskella lasteja. Vaikka lastit lentäessään on ikimuistoisia.

Ois näppärintä kun kummitukset sais kahlittua kellareihin, vois käydä rohkeina aikoina kohtaamassa niitäkin, ilman pelkoa ilmestymisistä väärin paikkoihin vääriin aikoihin. Tietty, kummituksista pääsis eroon kun lakkais jatkuvasti etsimästä niitä varjoista ja pimeyksistä. Lakkais etsimästä jatkuvasti ennusmerkkien oraakkelimaisia enne-ennustuksia. Jatkuva tarve tietää tuleva osatakseen varautua, kuitenkin nauttia eniten kaikesta, johon ei ollut osannut varautua. Ja vaikka aina kuinka varautuis, ei koskaan osannut tarpeeksi varautua. Ajatellut olenkin, onko se varautuminen enää minulle mitenkään pakollista. Joku inhimillisyyden alhaisin tunne epävarmuus lie sitten ainoa tarrautumisen arvoinen tunnetila mun päässä. Joskus vielä pääsen sinne narsismin puhtaimpaan muotoon, en enää hymyile niille kaikille tuntemattomille,en enää tuhlaa aikaani epätoivon nostamaan haikeaan kaipuuseen tai unelmien toteutumattoman taivaan alla pasko. Voi vaan valita onko päähenkilö tyhjissä kansissa, tyhjille sivuille, onko se se kosketinsoitin, jota kukaan ei osaa soittaa. Neekeri-suvaitsevaisuus-nukke natsiperheessä.

Tekis mieli tehdä paljonkin kaiken sen eteen, mitä etuoikeutena olen saanut. Jotenkin silti tuntuukin siltä, että juuri niin sen kuulu tulla, mun luo, automaagisesti oventaakse kaikkien sananlaskujen painajaispoikkeus, lottovoittaja ilman kuponkia.
Saa koskea jokseenkin kimmoisaan lihaan ja fantasioida itsensä hyvinkin kylläiseksi. Kaikesta muusta puhumattakaan, ja varsinkin niin.
On vaan niin pirun siistiä. Ja pirun perseestä. Juuri se tila, missä mun on paras kamppailla. Ehkä saan eniten aikaiseksi näin. Nytkin muistin koko galtsun ja kirjoitan. Tästä tietysti kova tsemppi ulos. Loppuu tämä katatoninen hyväolon hämärä.

Silti kyllä, onnellisuutta lienee sekin, että on hienoja muistikuvia kauppajonoissa mieleen tulvivaksi. Niistä iänikuisista mustista lyhytelokuvista jos jo pääsis sinne kukkaiskedolle leijumaan.

Ilmeisesti olen kuitenkin kestettävissä. Tai aika hyvältä näyttää. Jos vielä viimeisinä epätoivon ajatuksina opettelis itse sietämään itseään vois joskus antaa jotakin jollekin. Edes itselleen.

http://www.youtube.com/watch?v=1oXOWXlXT3s&feature=related

Muistatko vielä niitä pieniä parvessa hengailevia itikoita, joita pyöräilylenkin jälkeen on nenä, suu, siis koko nielu täynnä. Et voi polkea hiljempaa, ei hanuria myyten hyödytä, mut on niin heikko hapenotto -on ihan välttämätön pakko huohottaa suu auki alamäkeen. Juuri niitä.

Ihania elonpäiviä. Joku pyörälenkkikin on psykologisesti aika optimistin toimintaa. Siks en kai Forkkelin uutuuden viehätyksen muututtua kumppanuudeksi ole saanut aikaiseksi mennä, hanuaria hyödyttäen, alamäkiin huohottamaan. Poljen aina tolla, mihin saa näppärästi käsilaukun koriin, missä ei ole kuin ne kolme vaihdetta, mitä jyrkempi alamäki sen tiukempi viileä ilma fiilistely. Jos lähtee kehittämään hanuria, on todennäköisesti tulevaisuudensuunnitelmia, loogisen päättelyn jaksauma ja terveyteensä panostamista. Siis ihan kaikkea sitä mihin tietysti elon aikana ois ihmisen tervettäkin panostaa ajatusta ja tointa. Pyörälenkissähän treenautuu hanuri, alakroppa, joten melkoinen optimisti saa olla, että treenaa itsensä kuoliaaksi ensin pyörällä ja sitten vielä yläkropan erikseen, määäädnesssss. Sellainenkin mussa asuu. Jos kolmijakoinen riittäisi, yhdelle elämälle. Se laiska, eimitäänaikaansaava, juoppo vois vaikka delata. Kuolla. Kylhän niitä sillee kupsahtelee, jakautuneen mielen eriytyneet persoonat. Näissä keksityissä päänsisäisissä asukkaissa on se hyvä puoli, että niitä voi synnyttää siinä missä tappaa.

Sit kusetan itseäni, laiskottelen, en saa mitään aikaan ja juon jostain ulkopuolisesta syystä. Joku suorastaan piikittää muhun alkoholia ja poraan lonkat auki, pitkän sänkylevon aikaansaamiseksi. Tai sit. Voisin päättää ikuisen itseni vihaamisen ja vain hyväksyä sekin fakta, että ihmisyys on minussa, että ne ovat, vaikka blokkaan ja koitan salaa itseltänikin irtautua moisista epäterveistä ja epähyödyllisistä mielentiloista. Vois hiustenrullailun sijaan sijaistoiminnaksi keksiä vaikka 3 pahimman energian kanavoimisen johonkin mitä saisi edes itsekseen myöhemmin nauraa. Pistänkö taas itseni lupaamaan itselleni jotakin, ihan vain pettääkseni itseni ja jälleen kiertämään tätä itsepaska ikuista noidankehää.
Kai se menee itsensä sietämisessä samalla tavalla kuin sen rakkauspuolen kanssa. Ehkä siinä on jutunjuurta siinäkin, että olen itsekeskeinen kusipäinen paska. Oonkin, ja se se mua vituttaakin, vaikka oonkin just siks niin ihana. Mut ei sekään mikään ratkaisu voi olla että vihaan itseäni ja rakastan muita. Eikä se nytkään niin mustavalkoista ole, että rakastaisin vain itseäni ja vihaisin muita. Ei täysin itseensä rakastuneenkäpertyneelle tule tekstiviestejä vuosien takaiselta kummitukselta, että "Ikävä sun seuraa. Tekee mieli pilluakin.". Herttasta. Ei "Moi! ....", ei, ei "Moikka! Miten menee?...". Ei. Ei mulle edes tarvi puhua niinkun ihmiselle puhutaan. Tai ainakin itse useimmiten tervehdin, varsinkin jos mitään yhteyttä ei ole pidetty 2,5 vuoteen. Ehkä mä sit vaan oon jotenkin ajelehtinut ajassa ja kuvittelin, ettei mitään yhteyttä koskaan ollutkaan tai sit vaan en huomaa sitä yhteyttä.
Mullakin kyllä ois ikävä mun seuraa, sitä iloista, nokkelaa nauravaa tyttö, jota ei huolet paina, eikä ikävä jäystä. Pillukin menis.

Sitä paitsi, ihan täysin mulkku ihminen ei ole täti, jonka sylissä maagisesti osaa tarttua tavaroihin, tai kai hiuksiin lähinnä, jee! uusi taito, apinan pentu kehittyy nopeasti. Palkkioksi käännös urakan selvittämiseksi, pienin mohikaaneista osaa jo itse päättää mihin suuntaan kattelee. Aika menee nopeasti. 64 cm:n nahkatakki, karvavuorella eksy lännentielle. Nyt molemmilla junnu mohareilla on nahkatakit talveksi. Ajattelin isommalle tilata mini-ajopuvun nahasta, se kun siitä pärräilystä on melkein yhtä innostunut kun tätinsäkin. Ehkä joululahjaksi?

Vaikea silti koskaan kuvitella omaa lasta. Kyllä se vaan on jotenkin absurdi ajatus. Samanlainen melkovarmaolo kun siitä työurittelusta. Mariska laulaa, että hetken kestää elämä ja sekin päivä päivältä siistimpää. <3

Kaikkee menikin jo ohi ja menee. Katos kalenteria, ei ollenkaan hullumpaa huomista, tai muutakaan. Onkohan musta syntymässä sittenkin se ihana optimisti, loikin kedolla auringossa ja kuvittelen ettei niitä mustia aukkoja ole kun varjoissa, olen hyberHumanMachine, en tarvitse unta, vaellan öisin. Ei kerpele, joku new plan, ei se käy. Herätessäkin pitää erikseen ajatella, että "nouse jaloille, älä siiville, et oikeesti pysy ilmassa, sattuu!" ennenkuin varsinaisesti nostaa päätä tyynystä.

Eikä muuten vesilasia yöpöydälle, Leo(n) on oppinut että mami herää kun sen naamalle kaataa vedet.

http://www.youtube.com/watch?v=rQJasESEh44

Ukkosten äärillä.

Sain raivattua, en tietenkään mitään valmiiksi asti, mutta raivattua. Täällä kaiken paskan keskellä oli tällänen asunto. Ihan liian vähän säilytystilaa tai liikaa säilytyksessä. Jomminkumminpäin.

Viikko on päättää kumiveneilyyn. Jos saan siihen ilmat, epäilen sitäkin. Seuran laatu on yhtä kohdallaan kun tässä viimeaikoina on ollutkin. Ajatus tosi Anteron ja Jannen turku iltamista kummittelee. Uuteen kalenteriin on sellainenkin hyvä suunnitella. Suunnitelmia.
Syksyksikin on suunnitelmia <3 ja kevääksikin. Ehkä näen vielä ensikevään, ehkä.

Yhtäkkiä ihmisiä tulvii elämään, vaikka kuinka luumuilisin piiloissa. Tarvinnee alkaa tosissaan suunnittelemaan sitä Koliutumista syssymmällä, alkaa nämä asfaltit tulla silmistä ja korvista. Muutun vielä kiveksi täällä suurkaupunkein hulinassa.

Jos tänäiltana näkis mistä strmbrngr on tehty. Tai flcenterin ennusteet ^^
Avaruuskaupunkeihin.

Miten ulkona maailma tuntuukin paljon suuremmalta kuin sisällä. Vitullinen dilemma. Ruohonleikkurin mukaansatempaava surina. Suoranainen fress-air-transsi. Ihanainen aurinko ja kumpupilvistö. Ei paremmin vois olla, eikä toisaalta huonomminkaan.
Lähes täydellistä.

Pääskyt lentääkin matalalla. Eikä muuten auringon eteen vellova lautta ole mikään kovin -stö enää. Lapsi parahtaa kadulla itkuun, sitä sattus. Naapurin sisko tienaa ensilauantaina kympin siitä, että se ajaa sen 3 neilön nurmikon. Mun mielestä pilvistä näky feeniks, mikä hajoaa kun pilvet liikkuu eikä silmä enää hahmota. Onkohan sade jo sun päällä?
Lauttakin hajoaa kun se tulee päälle, ei tarviikkaan siirtyä sisälle.

Ei mitään liiku päässä, ihana apatia.

Alkaa kai taas lähtemään lapasesta mun elostelut. Ensimmäinen "loma"päivä ja mä lupauduin heti töihin huomiseksi. Auringonoton kannalta sen itselleni valehtelin.
Joo-o. Kyllä mä vaan edelleen haluan niin yltäkylläisen-vastenmielisen-överisti kaikkea, että teen töitä aina kun siihen on helponoloinen vaihtoehto.
Suhteellisen laiskaa siis joo.

Mut mitä mä saan siihen tilalle? Mä voin kikkailla.
Toteuttaa mun pienet, säälittävät, epätuottavat,turhamaiset,päihdyttävät, ja moraalia rappeuttavat, vitun visioni. Jee .
Ja kas kummaa, mun on ihan kauheen hyvä näin.

Ei ole kovin fiksua kosia naista, jonka tietää sellaiseksi, ettei koskaan naisi ketään. Ihmistä, jota ei saa elvyttää. Ruumis on vielä lahjoittamatta sille kannibaalihelmelle. Pilaa vähän fiiliksiä.
Mut hei, ei se mitään. Näen vielä, vaikkakin uudessa valossa.
Jos muistaisin. Enkä olis perusnegatiiviskatkera pienistäkin inhimillisyyden osoituksista. Yliminä egoilee.

Eikai kukaan koskaan missään voi olla mun tismalleen sentilleen ja täsmälleen sellainen kuin yliminän täydellisin fantasia. En ole ole itsekään. Paskimpia.

Pitkä paatos taas. Mut pitää jollain lailla kelata johdot rullalle. Antaa olla vaan. En mä saa Japania luopumaan valaanpyynnistä tai Marokkoa luopumaan Länsi-Saharan miehityksestä. Mä en koskaan ois herkkua sanoa "en saa"-mut, sitä täydellistä minää. Ikuisuus on kyl todentotta pitkä aika jos aina vaan vituttaa.

Tarvii syödä pinaattia. Oli niin hurjan hienoa kiduttaa itseään ja nauttia salaa kaikesta, että kai tämä männynalle käpertyminen on suht luonnollista.

Jotain opin taas taivaalta ja käsistä, että joo, siihen päähän - päähän - täytyy taas paneutua.

Uimaan ja Ukkosta <3

Kääk! Was the thought.

Mitä mulle tapahtuu. Jes! Siistii kun kaikki on niin siistii! Mä syön jotain näkymättömiä menttaalipillereitä ja olen jossain ikuisessa maniatripissä. Vittu vielä enemmän jees! Kohta on taas posket krrrrampissa kun kaikki on niin helvetin hienosti. Kesän ekat hyttysmyrkkysortumiset ja kappas, migreeni.
Ne sanoo, että kesä kuivaa minkä kastelee, okei, ehdin leikkimään maitovalasta ennenkun alko satamaan, chek, kuivauduin pyyhkeeseen, sateesta kuivuminen nyt jäi sit epäselväks. Nyt toivoo vaan tässä aamuyönhämärässä, että kesäyö kuivais nopeammin sen minkä kasvattikin, mut eheiheihei. Ei. Pakko kai mun vaan on kestää.

Aamulla tarvis olla taas menossa, ilmeisesti nukkua ei tarvi. Kuselle kustaviin, eikun kylään. Kustaviin. On sekin, ihan ilmiselvä porvarimökkikunta. Hieno mennä sinne taas meikäläisenä. Olla se _The_ minipossumarkkinoillu. Täytyy taas överisti skarpata. Vedän valkoset pellavahousut. Toimii sateessa sukulaismiesten viihdytykseen. Vomit.



Oikeastaan, mitä mä halusin muistaa taas ulottu sinne paljon kauemmas. Tivolille asti.



Jos mulla ei olis niin hienoja tyyppejä mun elämässä, ni ehkä mun elämä ei olis näin hienoa, toisaalta tai ja myöskin, jossen mä olis näin pirun ihanannanannaa ei kukaan hieno tyyppi tykkäiskään musta, eikä nekään musta ois niin hienoja ni me kuulutaan kaikki niinku ikäänkuin yhteen. Ketkä me? Hahaa! Ikävä kyllä, mä kyllä olen niin vammainen, että tää mun koko jengi taitaa hengailla mun päässä ja me ollaan fyysisesti yksi. Mut se mitä me yksin tehdään kivojen röllien, mörököllien ja 18-vuotiatten tyttöjen kanssa on ihan hirmu kivaa. Jos vois olla somempi, ni sitä näkyä nahkasortseissa porinSoman terassilla punttisukkien taivaassa ei kai mun sieluni kyklooppi taaskaan unohda. Jos enempää ois väärässä paikassa, taas väärään aikaan, mut kuitenkin aina niin täydellisen siinä, niinkuin pitää, en mä taas ois ollu niin kuutamolla, etten ois tajunnu, ettei heinäkuu kestäkään muista kuukausista poiketen 7 viikkoa putkeen ja että vaikka mä uskottelen itselleni, että vietän kesälomaa, mut silti teen mukatöitäni, niin ei mun pälli riitä kalenterissa elelyyn. J

a se kaikkein oleellisin jää taas tältäkin kesältä, jos mä en nyt skarppaa.

Illan opetus. Elä älä ole ja ja öö.. niin, se oli verta ja lihaa. Tänään en edes purru ketään, tai itseäni. Edistystä. Noi. Moi. Tyhjentämään kassit. Hyvin sä vedät.