IRC-Galleria

OODI JOILLEKIN

Pidän ihmisistä jotka ovat riisuneet varmistimen.
Jotka eivät voisi harkitakaan pyöräilykypärää,
tai satulan vuoraamista muovipussilla.
Pidän ihmisistä jotka etenevät päin punaista
jos mistään ei tule autoja
vaikka ne muut ihmiset näkevätkin.
Ja joskus vaikka autoja tuleekin.
En koskaan lähetä tai välitä terveisiä, entäs sinä?
Pitäisinköhän sinusta, ja pitäisitköhän sinä minusta.
Minä pidän ihmisistä joille ei tulisi mieleenkään sanoa jollekin
voisiko tämä joku päivä lähteä vaikka kahville tai jotain.
Pidän ihmisistä jotka sanovat jotain mitä oikeasti haluavat sanoa.
”Ihailen persettäsi” tai ”Panisin sinua mielelläni”.
Turha höpinä vähemmäksi, vaikka se tarkoittaisikin
että iso osa ajasta menee sängyssä yksin katon tuijotteluun.
Kuka haluaisikaan orgasmin perustuvan huijaukselle.
Evoluutio ehkä, mutta en minä, tai ne joita arvostan.
"Tule syliini tänään juomaan viinaa"
voisi olla niiden kansallislaulu,
ihmiset joista pidän.
Jotka eivät puhu puhumisen vaan sanottavan takia.
Jotka eivät laimenna puhettaan turhilla laimeilla täytesanoilla
(tavallaan, periaatteessa, käytännössä, ylipäätään, itse asiassa).
Mutta kirosanat on eri asia, nehän ilmaisevat tunnetta, tahtoa, tulta, paloa (paitsi esimerkiksi hitto tai pahus, ne ilmaisevat nörttiyttä ja nössöyttä – Harry Potter ei koskaan sanoisi että perkeleen vittu tai saatanan paska).
Pidän ihmisistä, joiden puhelimessa ei ole jotakuta naisen etunimeä ja sen perässä ICE, vaan ihan rehellisesti, että ÄITI/Äiti/äiti.
En pidä ihmisistä, joiden puhelimessa ei ole ihan vaan rehellisesti ÄITI/Äiti/äiti, vaan jonkun naisen etunimi ja sen perässä ICE.
Arvostan ihmisiä, jotka ovat rohkeita,
osaavat ja haluavat heittäytyä,
ottavat riskejä, eivät tee kaikkea varman päälle.
En tarkoita että etupäässä haluaisin naisen,
joka on tullut raiskatuksi tusinan kertaa.
Mutta en myöskään naista, joka käyttää
Huuto.netissä järjestään hintavarausta,
tai ei uskalla laittaa edes kymmentä euroa tuntemattoman tilille.
Tykkään ihmisistä, jotka ovat vähän sellaisia kuin minä
(mutta eivät liikaa, silloin kadehdin).
Ihmiset joista pidän ja joita arvostan ja kunnioitan,
ne ovat niitä minun makuun olevia ihmisiä.
Ne jotka eivät näe syytä pitää syyssadetta loitolla sateenvarjolla.
Jotka hullun lailla ovat
alttiita maailman villipuraisuille.
Jotka tietävät sen, ettei tunne mitään
olevan pahin tunne näkymättömän vaaleanpunaisen lampaan valeasussa.
Jotka pää edellä heittäytyvät elämysten jätetynnyriin
etsimään sitä jonkun hylkäämää nuken morsiuspukua,
vaikka vain siksi, että ääni korvalehdessä
käski tehdä niin.


MUSTAHERUKAT

Kuuman paahtuvan Toyotan takapenkillä
muovasin kuukautisilta tuoksuvasta
nyrkistäni ratin josta lorottelin
mummolan takapihalta kittanaan kertakäyttömukiin
kerättyjä mustaherukoita
puolentoista litran kokispulloon.
Se tuli nopeasti kuin unessa
ihan kukkuralleen ja jäin katselemaan
oikealle auvoisia peltoja ja pilviä.
Päätin tekeväni marjoista liköörin,
johon säilön kesän muistot ja lämmön,
josta syksyn mittaan,
talvenkin tullen, saisin
aina sisääni pilkahduksen kesää.

Syksyn juuri ja juuri alettua,
lipitän Duralex-lasista
keskellä päivää eräässä universumin
kerrostalossa keinuvan nojatuolin sylistä käsin
rubiininpunaista nestettä,
joka lilluu valtoimenaan täynnä
auringon hymyileviä huulia.
Katselen Herz aus glas -dvd:tä;
Baijerilaisessa metsässä Herzogin hypnotisoima mies
seuraa hankiin muodostunutta polkua
korkeiden mäntyjen lomassa.
Taidan tykätä tästä hullusta ja kauniista elokuvasta.
Kallistan lasiani.
Tunnen olevani kokonaisen maailman huipulla.
Vähitellen menee kaikki.
Nussin kielelläni viimeiset tihkuvat lirut pullon suusta.
Kesää ja juomaa ei enää ole, elokuvanautinto ohi.
Vain kourallinen marjoja pakastimen perällä
haljenneen Tupperware-astian takanurkassa.

http://www.youtube.com/watch?v=cdppAgbQbH4&t=79m25s