IRC-Galleria

Lateksis

Lateksis

 
Sotaa Savukoskella



Mieleeni on jäänyt elävästi eräs opettajan kommentti lukion historiantunnilta. Hän puhui Hitlerin Saksan tekemistä raakuuksista ja totesi samalla, että länsiliittoutuneet pommittivat tarkoituksella siviilejä Saksan kaupungeissa ja kaikki toisen maailmansodan osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin. Heti perään hän kuitenkin sanoi, että ehkä yksi maa oli poikkeus: No Suomipa tietysti! Että vaikka joitakin siviilejä saattoi tahattomasti kuolla pommituksissa, meidän maamme ei tarkoituksella vahingoittanut puolustuskyvyttömiä. Myöhemmin olen miettinyt, miksi tiettyjä inhimillisiltä vaikutuksiltaan suhteellisen vähäisiä asioita, kuten jääkäriliikettä tai Mäntsälän kapinaa, nostettiin niin vahvasti esiin koulun historianopetuksessa. Samaan aikaan tietyistä suureen joukkoon ihmisiä traagisesti vaikuttaneista tapahtumista ei mainittu ollenkaan. Vasta viime vuosina on tullut enemmän kirjoja ja dokumentteja niihin liittyen.

Jatkosodan luonne poikkesi talvisodasta siinä mielessä, että se kesti lähes 10 kertaa kauemmin ja siviiliväestö joutui sen jalkoihin aivan eri tavalla. Suomen hyökätessä 1941 venäläisten puolustuslinjat eivät kestäneet ollenkaan samalla tavalla kuin meikäläisten linjat 1939–1940, joten vajaat 100 000 ihmistä jäi miehityksen alle. Olisi mukava ajatella, että heille oli onni vapautua Stalinin hirmuvallasta, ja monelle varmasti olikin. Ikävä kyllä Suomen miehityshallinto oli ainakin alkuun varsin rasistinen. Kuten viime viikon blogista kävi ilmi, yli puolet etnisistä venäläisistä pakkosiirrettiin kodeistaan keskitysleireihin. Kun myöhemmin kaikille valkeni natsien keskitys-/tuhoamisleirien luonne, suomalaiset keskitysleirit brändättiin uusiksi termillä siirtoleirit.

Niin tai näin, tosiasia on että meidän Itä-Karjalaan pystyttämissämme leireissä kuoli 4000–7000 siviiliä nälkään ja tauteihin, luokkaa 15 % sinne suljetuista pääosin naisista, vanhuksista ja lapsista. Leirivanki kuoli noin viisi kertaa todennäköisemmin kuin vapaana miehitysalueella asuva, ja noin 10 kertaa todennäköisemmin kuin tuon ajan suomalaissiviili. Heillä teetettiin myös raskasta fyysistä työtä, joten tietyssä mielessä heitä kohdeltiin kuin orjia. Koska jopa 99 % leiriläisistä oli kirjattu ”epäkansallisiksi”, voidaan puhua suomalaisten toteuttamasta tai vähintään aloittamasta etnisestä puhdistuksesta. Virallisesti käytettiin ilmausta ”Suomen kansaan elimellisesti liittyvän ja rodullisesti puhtaan kantaväestön luominen Itä-Karjalaan”. Nykypäivänä tästä tulee kenelle tahansa ikäviä maailmanhistoriallisia mielleyhtymiä.

Vuoden 1942 kesällä valloitetun alueen leireillä kuoli 500–600 siviiliä kuukaudessa, paljon lapsia ja vanhuksia. Tämä oli suomalaismiehittäjän vastuulla, koska suurin osa kuolleista olisi säilynyt hengissä, jos heidän olisi annettu elää vapaana. Kesän jälkeen ruokatilanne ja muutkin olot paranivat, ja kahden viimeisen sotavuoden aikana keskitysleireillä kuoli yhteensä vain 500 ihmistä. Itse asiassa asiat leireillä paranivat sopivasti samoihin aikoihin, kun Saksan voitto itärintamalla alkoi näyttää epätodennäköisemmältä. Onhan ymmärrettävää, että kun alettiin pelätä Neuvostoliiton voittavan sodan, haluttiin muuttaa käytöstä vähiten venäläisiä suututtavaksi. Toki Suomen tavoitteena oli sodan alusta alkaen näyttää erityisesti länteen päin kansainvälisiä lakeja ja ihmisoikeuksia kunnioittavana maana. Ajatus mahdollisesta rauhanteosta Stalinin kanssa toi kuitenkin asiaan uutta vakavuutta.

Samaan aikaan kun Itä-Karjalan väestön koostumusta muokattiin keskitysleirien avulla, Neuvostoliiton partisaanit toimivat alueella samoin kuin itäisimmässä Suomessa. Muualla itärintamalla partisaanit toimivat pitkälti paikallisina vastarintataistelijoina, jotka saivat vahvaa tukea alueen väestöltä. Jatkosodan rintamalla sitä vastoin he tulivat muualta Neuvostoliitosta, eivätkä näin olleet todellinen vastarintaliike Suomen miehitykselle. Partisaanien tehtävä oli hyökätä sotilaskohteita vastaan rintaman selustassa, mutta varsinaisen Suomen alueella he kävivät pääosin siviilien kimppuun. Varsinkin pohjoisessa eli Kuusamossa ja Itä-Lapissa melko suuretkin joukot pääsivät liikkumaan salassa ja tuhoamaan kokonaisia pikkukyliä ikään ja sukupuoleen katsomatta. Näissä iskuissa tapettiin 181 suomalaissiviiliä, useimmat jälleen lapsia, naisia ja vanhuksia. Partisaanit raportoivat silti usein sotilasjohdolleen tuhonneensa merkittäviä suomalaisia tai saksalaisia sotilaskohteita, vaikka eivät olleet moista edes yrittäneet. Yksi karmeimmista tapauksista oli sodan loppuvaiheessa 7.7.1944 tapahtunut hyökkäys Seitajärven kylään Savukoskella, jossa venäläispartisaanit surmasivat 11 lasta ja naista. Mainittakoon, että Neuvostoliitto pommitti koko sodan ajan Suomen siviilikohteita sotilaskohteiden ohella ja surmasi näin 939 sivullista, yli puolet vuoden 1944 suurpommituksissa. Loukkaantuneita oli lähemmäs 3000.

Sotavankeja kuoli jatkosodan aikana huomattavasti enemmän kuin siviilejä. Sekä neuvostoliittolaisista että suomalaisista vangeista kuoli 30–40 %, mutta koska Suomi otti lähes 20-kertaisen määrän vihollissotilaita vangiksi Neuvostoliittoon verrattuna, kuolemistakin yli 90 % tapahtui meidän leireillämme. Armeijamme otti kaikkiaan 64 000 sotavankia, joista suurin piirtein 20 000 sai surmansa. Heistä vähintään 1000 ammuttiin, monessa tapauksessa kansainvälisten sopimusten vastaisesti. Monesti surma lavastettiin pakoyrityksen estämiseksi, vaikka todellinen syy saattoi olla vaikka, ettei naamataulu miellyttänyt. Rintamalla tapahtui jopa kymmenien vangittujen vihollissotilaiden joukkoteloituksia, tosin erittäin vähän muuhun itärintamaan verrattuna. Korkein oikeus käsitteli yhteensä noin 700 sotavangin surmaa ja tuomitsi niistä päälle 200 henkilöä. Eli suomalaiset ampuivat tuhatkunta vangitsemaansa, ja loput ehkä 19 000 kuolivat nälkään ja sairauksiin. Kaikista menehtyneistä 16 000 meni joulukuun 1941 ja syyskuun 1942 välisenä aikana. Tuolloin ruokaa ei annettu riittävästi, neuvostovankien vaatteet eivät sopineet kylmään talveen, asuinolot olivat surkeat ja terveydenhoidossa mentiin minimibudjetilla. Kuolleisuus laski rajusti samoihin aikoihin kuin Itä-Karjalan keskitysleireillä ja oletettavasti myös samoista syistä. Pakkotyö oli sotavangeilla vähintään yhtä raskasta kuin siviilileireillä, todennäköisesti raskaampaa ja ankarammilla rangaistuksilla kurittomuudesta.

Neuvostoliitto tosiaan sai otettua jatkosodan aikana noin 2300–3500 suomalaista sotavankia, riippuu ketä uskoo. Virallisten neuvostolähteiden mukaan sotilaita vangittiin 2377, joista 17 % eli suunnilleen 400 kuoli vankeusaikana. Sen sijaan viimeaikaiset suomalaistutkimukset ovat tulleet johtopäätökseen, jonka mukaan vangiksi jäi tuo 3500 miestä, joista viisi itse asiassa naisia. Koska parituhatta tuli takaisin, Stalinin vankeudessa olisi kuollut 1500 suomalaista eli noin 40 % kaikista. Syynä eroon voi olla, että neuvostoviranomaiset laskivat vain vankileirille selvinneet, ja tuhatkunta suomalaista sattui menehtymään jo matkalla. Varmasti tapahtui samanlaista kuin meidän leireillämme, eli miehiä ammuttiin jos naama ei sattunut miellyttämään. Sotavankien olot Uralin, Keski-Aasian ja Siperian leireillä olivat rajut yhtä lailla suomalaisille kuin romanialaisille, italialaisille tai japanilaisille. Monet palasivat aikanaan takaisin puolikuolleiksi laihtuneina.


Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.