IRC-Galleria

Lateksis

Lateksis

 

Blogi

« Uudemmat -

Kotirintama 1941–44Torstai 18.01.2018 12:13




Yli kolme vuotta kestäneestä jatkosodasta kaksi ja puoli vuotta vietettiin asemasotavaiheessa. Joulukuun 1941 ja kesäkuun 1944 välillä maamme itäpuolella sijainnut rintama ei juurikaan muuttunut, ja joukot keskittyivät parantamaan ja linnoittamaan asemiaan. Koko itärintamaa ajatellen tämä oli ainutlaatuista, sillä Laatokalta Kaukasukselle levittäytynyt Saksan ja Neuvostoliiton välinen päärintama ehti lainehtia tänä aikana suuria matkoja ensin itään ja sitten länteen. Vastaavasti tappiot olivat etelämpänä kymmeniä, ellei satoja kertoja suurempia kuin meikäläisrintamalla tällä välillä. Sisällissodassa tai talvisodassa ei ollut tällaista pitkää ”seesteistä” vaihetta, jona yhteiskunta olisi ehtinyt totuttautua sodan vallitseviin olosuhteisiin. Vaikka suomalaisten takaraivossa oli aina pelko pommituksista ja varsinkin rajanläheisillä harvaanasutuilla alueilla partisaani-iskuista, miehitys ja itsenäisyyden menetys vaikuttivat kaukaisilta uhilta. Olihan kansalla turvanaan Suomen oma miehitysvyöhyke, joka oli parhaimmillaan parisataa kilometriä leveä. Lisäksi armeijamme oli kasvatettu pohjoismaisittain ennennäkemättömän suureksi, yli puoleen miljoonaan mieheen.

Sota-aikana tuli käytännössä kaikille suomalaisille tutuksi elintarvikepula. Monessa yhteydessä ovat tuon ajan lapset muistelleet, että aina oli enemmän tai vähemmän nälkä. Ongelma oli luonnollisesti erityisen paha kaupungeissa, missä oli vähemmän mahdollisuuksia kasvattaa omaa ruokaansa tai kerätä sitä luonnosta. Mutta kyllä moni city-ihminenkin järjesti asuntoonsa oman sian, ja monesti tilaa löytyi myös tupakan viljelylle. Tee se itse -tyyli oli muutenkin vahvasti muodissa, joten moni väkersi omat perunajauhonsa, saippuansa, jopa kenkänsä. Eräänä taustasyynä oli lähes kaikkien maataloustuotteiden säännöstely, joka toteutettiin elintarvikekorttien avulla. Eri väestöryhmille oli omat korttinsa sen mukaan, kuinka paljon ravintoa henkilön katsottiin tarvitsevan. Pikkulapsille, konttorirotille ja raskaan sarjan duunareille oli kullekin omanlaisensa kortit. Periaatteena oli, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Elokuvalippuja ei muuten säännöstelty, mutta valikoima taisi rajoittua pitkälti B-luokan sotaleffoihin ynnä muuhun valtionpropagandaan. Ensimmäinen kortille mennyt tuote oli sokeri ja hyvänä kakkosena tuli kahvi. Kaikkihan me olemme nähneet tuosta ajasta kertovia elokuvia, joissa ihastellaan jos tarjolla on ehtaa kahvia korvikkeen sijasta. Lamppuöljyn puutteen seurauksena moni perhe kyhjötti pimeässä erityisesti maaseudulla. Tietysti samaan aikaan rehotti musta pörssi, jossa kukin pyrki maksimaaliseen voitontuottoon omat tarpeet huomioiden. Yksi tapa oli kerätä paljon tuotteita varastoon ja myydä ne kovalla hinnalla puutteen saavuttaessa huippunsa.

Koska työikäiset miehet olivat pääosin Karjalan taistelukentillä, naiset joutuivat tarttumaan sellaisiin töihin, joissa heitä oli harvoin nähty. Naisia oli ollut jo pitkään tehdastöissä, mutta sodan aikana heidän toimintakenttänsä laajeni mm. metalliteollisuuteen. Johtotehtävät pysyivät kuitenkin edelleen miesten käsissä, sillä heillä oli vaadittu koulutus ja kokemus. Muutenkaan suomalainen yhteiskunta ei ollut tuolloin vielä aivan kypsä naisjohtajille. Laissa oli jatkosodan aikana määrätty työvelvollisuus, joka ulottui pienten lasten äitejä lukuun ottamatta kaikkiin työkykyisiin suomalaisiin. Naisten kunnostautumiseen työrintamalla vaikutti siis muitakin tekijöitä kuin pyyteetön isänmaallinen into, jota myös toki löytyi. Naiset olivat myös kunnioitettavan kekseliäitä ruoanlaitossa minimaalisista raaka-aineista. Esimerkiksi ”lihapullia” tehtiin käristetyistä lanttu- ja sienikuutioista ja lisäkesalaatti saattoi muistuttaa enemmänkin karjan rehuannosta. Myös jälkiruoissa oli omat niksinsä, kun sokerista oli pulaa ja hunajaa ei ollut useimmilla ollenkaan. onneksi jonkinmoista siirappia sai keittämällä kuorittuja sokerijuurikkaita, ja tarvittaessa ruokia voitiin makeuttaa myös porkkanoilla, lantuilla, nauriilla tai imeltyneillä perunoilla. Tässä vinkkiä teille, jotka haluatte järjestää halvalla lapsen seuraavat synttärit!

Talvisota tunnetaan yleisesti koko Suomen kansan yhdistäneenä koitoksena, yhteiskuntaluokasta ja poliittisesta kannasta huolimatta. Jatkosodan aikana valtio halusi totta kai pitää tämän laajan isänmaallisen hengen pystyssä. Yhtenä nykypäivänäkin tuntuvana seurauksena oli ammattiyhdistysliikkeen nousu tasavertaiseksi neuvottelijaksi työmarkkinakysymyksissä. Lisäksi hallitus antoi tukensa kaikenlaiselle yhdistystoiminnalle, joka tähtäsi humanitääriseen apuun ja luokkarajojen häivyttämiseen. Näin pyrittiin hälventämään epäluuloa ja vastustusta, jota äärioikeistolaisen Saksan rinnalla käyty hyökkäyssota maailman johtavan kommunistisen maan alueelle aiheutti suomalaisessa vasemmistossa. Kaikki nämä sovittelutoimet eivät voineet tehdä tyhjäksi sitä vaikutusta, jonka aina vain pidentyvä ja yhä todennäköisemmin maamme tappioon johtava sota aiheutti. Tämä näkyi esimerkiksi kirjallisuudessa. Kun välirauhan aikana markkinoille saatiin paljon patrioottisia ja taisteluhenkisiä kirjoja, jatkosodan loppupuolella teksteistä heijastuivat yhä ristiriitaisemmat tunteet. Ja kotimaisen kirjallisuuden henki tuntui 1941–44 erityisen vaikuttavana, koska ulkomaisia kirjoja ja taidetta ei oikeastaan ollut saatavilla.

Maamme sisäpoliittinen kuvio näytti aika erilaiselta sodan lopussa kuin sen alussa. Äärinationalistinen puolue nimeltä Isänmaallinen Kansanliike (IKL) näytteli merkittävää osa Rangellin hallituksessa vuosina 1941–43. Sodan lopulla he joutuivat syrjäytetyksi oppositioon ja samalla alkoivat saada niskaansa tiukkaa kritiikkiä, kun heidän ajamansa politiikka lupaili suomalaisille yhä mustempaa tulevaisuutta. Syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen ehtojen nojalla perusteella IKL lakkautettiin lopullisesti. 1943 valittu niin sanottu toinen Risto Rytin hallitus valitsi pääministerikseen Edwin Linkomiehen ja otti tavoitteekseen Hitlerin leiristä ulosmurtautumisen ja rauhan Stalinin kanssa. Tuon hallituksen aikana Risto allekirjoitti Ryti-Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän sitoutui omissa nimissään siihen, ettei Suomi tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Muotoilu oli tarkoin mietitty siten, ettei sopimus velvoittanut Suomen valtiota olosuhteiden muuttuessa.

Mahdollisesti vähimmälle huomiolle Suomessa jäänyt jatkosodan ilmiö oli kotimainen vastarintaliike. Tämä on toki siinä mielessä ymmärrettävää, ettei sen laajuutta voida edes verrata fasististen hallintojen kotimaisiin vastustajiin Saksassa ja Italiassa. Monelle ulkomaalaiselle on varmasti vaikea käsittää, miten vallanpitäjät kohtasivat niin vähän aktiivista vastustusta maassa, joka oli 25 vuotta aiemmin jakautunut verisesti kahtia vasemmiston ja oikeiston kannattajiin. Meidän ”vastarintataistelijamme” olivatkin lähinnä todellisia kommunisteja vahvistettuina pienellä joukolla sosiaalidemokraatteja. Homma alkoi erinäisten lehtisten avulla käydyllä informaatiosodalla ja laajeni pikkuhiljaa sabotaaseiksi esimerkiksi suomalaisia sotilaskohteita, rautateitä sekä energiainfrastruktuuria vastaan. Salamurhia tai muita aseellisia hyökkäyksiä ihmisiä vastaan täällä ei harrastettu. Vastarinnan polttavin piste oli Tampere, jossa toimi puolitoista vuotta nuorista koottu ryhmä. Jostain syystä minulle tulee ensimmäisenä mieleen nykyinen äärikansallinen Suomen vastarintaliike, vaikka sen ideologia onkin melko päinvastainen. Jatkosodan vastarintaliike auttoi myös Neuvostoliitosta lähetettyjä desantteja, mikä on häiritsevä ajatus, kun samaan aikaan partisaanit tekivät rajan lähellä raakoja iskuja suomalaisia siviilejä vastaan.


100 vuotta suomalaista tarinaa
Sotaa Savukoskella



Mieleeni on jäänyt elävästi eräs opettajan kommentti lukion historiantunnilta. Hän puhui Hitlerin Saksan tekemistä raakuuksista ja totesi samalla, että länsiliittoutuneet pommittivat tarkoituksella siviilejä Saksan kaupungeissa ja kaikki toisen maailmansodan osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin. Heti perään hän kuitenkin sanoi, että ehkä yksi maa oli poikkeus: No Suomipa tietysti! Että vaikka joitakin siviilejä saattoi tahattomasti kuolla pommituksissa, meidän maamme ei tarkoituksella vahingoittanut puolustuskyvyttömiä. Myöhemmin olen miettinyt, miksi tiettyjä inhimillisiltä vaikutuksiltaan suhteellisen vähäisiä asioita, kuten jääkäriliikettä tai Mäntsälän kapinaa, nostettiin niin vahvasti esiin koulun historianopetuksessa. Samaan aikaan tietyistä suureen joukkoon ihmisiä traagisesti vaikuttaneista tapahtumista ei mainittu ollenkaan. Vasta viime vuosina on tullut enemmän kirjoja ja dokumentteja niihin liittyen.

Jatkosodan luonne poikkesi talvisodasta siinä mielessä, että se kesti lähes 10 kertaa kauemmin ja siviiliväestö joutui sen jalkoihin aivan eri tavalla. Suomen hyökätessä 1941 venäläisten puolustuslinjat eivät kestäneet ollenkaan samalla tavalla kuin meikäläisten linjat 1939–1940, joten vajaat 100 000 ihmistä jäi miehityksen alle. Olisi mukava ajatella, että heille oli onni vapautua Stalinin hirmuvallasta, ja monelle varmasti olikin. Ikävä kyllä Suomen miehityshallinto oli ainakin alkuun varsin rasistinen. Kuten viime viikon blogista kävi ilmi, yli puolet etnisistä venäläisistä pakkosiirrettiin kodeistaan keskitysleireihin. Kun myöhemmin kaikille valkeni natsien keskitys-/tuhoamisleirien luonne, suomalaiset keskitysleirit brändättiin uusiksi termillä siirtoleirit.

Niin tai näin, tosiasia on että meidän Itä-Karjalaan pystyttämissämme leireissä kuoli 4000–7000 siviiliä nälkään ja tauteihin, luokkaa 15 % sinne suljetuista pääosin naisista, vanhuksista ja lapsista. Leirivanki kuoli noin viisi kertaa todennäköisemmin kuin vapaana miehitysalueella asuva, ja noin 10 kertaa todennäköisemmin kuin tuon ajan suomalaissiviili. Heillä teetettiin myös raskasta fyysistä työtä, joten tietyssä mielessä heitä kohdeltiin kuin orjia. Koska jopa 99 % leiriläisistä oli kirjattu ”epäkansallisiksi”, voidaan puhua suomalaisten toteuttamasta tai vähintään aloittamasta etnisestä puhdistuksesta. Virallisesti käytettiin ilmausta ”Suomen kansaan elimellisesti liittyvän ja rodullisesti puhtaan kantaväestön luominen Itä-Karjalaan”. Nykypäivänä tästä tulee kenelle tahansa ikäviä maailmanhistoriallisia mielleyhtymiä.

Vuoden 1942 kesällä valloitetun alueen leireillä kuoli 500–600 siviiliä kuukaudessa, paljon lapsia ja vanhuksia. Tämä oli suomalaismiehittäjän vastuulla, koska suurin osa kuolleista olisi säilynyt hengissä, jos heidän olisi annettu elää vapaana. Kesän jälkeen ruokatilanne ja muutkin olot paranivat, ja kahden viimeisen sotavuoden aikana keskitysleireillä kuoli yhteensä vain 500 ihmistä. Itse asiassa asiat leireillä paranivat sopivasti samoihin aikoihin, kun Saksan voitto itärintamalla alkoi näyttää epätodennäköisemmältä. Onhan ymmärrettävää, että kun alettiin pelätä Neuvostoliiton voittavan sodan, haluttiin muuttaa käytöstä vähiten venäläisiä suututtavaksi. Toki Suomen tavoitteena oli sodan alusta alkaen näyttää erityisesti länteen päin kansainvälisiä lakeja ja ihmisoikeuksia kunnioittavana maana. Ajatus mahdollisesta rauhanteosta Stalinin kanssa toi kuitenkin asiaan uutta vakavuutta.

Samaan aikaan kun Itä-Karjalan väestön koostumusta muokattiin keskitysleirien avulla, Neuvostoliiton partisaanit toimivat alueella samoin kuin itäisimmässä Suomessa. Muualla itärintamalla partisaanit toimivat pitkälti paikallisina vastarintataistelijoina, jotka saivat vahvaa tukea alueen väestöltä. Jatkosodan rintamalla sitä vastoin he tulivat muualta Neuvostoliitosta, eivätkä näin olleet todellinen vastarintaliike Suomen miehitykselle. Partisaanien tehtävä oli hyökätä sotilaskohteita vastaan rintaman selustassa, mutta varsinaisen Suomen alueella he kävivät pääosin siviilien kimppuun. Varsinkin pohjoisessa eli Kuusamossa ja Itä-Lapissa melko suuretkin joukot pääsivät liikkumaan salassa ja tuhoamaan kokonaisia pikkukyliä ikään ja sukupuoleen katsomatta. Näissä iskuissa tapettiin 181 suomalaissiviiliä, useimmat jälleen lapsia, naisia ja vanhuksia. Partisaanit raportoivat silti usein sotilasjohdolleen tuhonneensa merkittäviä suomalaisia tai saksalaisia sotilaskohteita, vaikka eivät olleet moista edes yrittäneet. Yksi karmeimmista tapauksista oli sodan loppuvaiheessa 7.7.1944 tapahtunut hyökkäys Seitajärven kylään Savukoskella, jossa venäläispartisaanit surmasivat 11 lasta ja naista. Mainittakoon, että Neuvostoliitto pommitti koko sodan ajan Suomen siviilikohteita sotilaskohteiden ohella ja surmasi näin 939 sivullista, yli puolet vuoden 1944 suurpommituksissa. Loukkaantuneita oli lähemmäs 3000.

Sotavankeja kuoli jatkosodan aikana huomattavasti enemmän kuin siviilejä. Sekä neuvostoliittolaisista että suomalaisista vangeista kuoli 30–40 %, mutta koska Suomi otti lähes 20-kertaisen määrän vihollissotilaita vangiksi Neuvostoliittoon verrattuna, kuolemistakin yli 90 % tapahtui meidän leireillämme. Armeijamme otti kaikkiaan 64 000 sotavankia, joista suurin piirtein 20 000 sai surmansa. Heistä vähintään 1000 ammuttiin, monessa tapauksessa kansainvälisten sopimusten vastaisesti. Monesti surma lavastettiin pakoyrityksen estämiseksi, vaikka todellinen syy saattoi olla vaikka, ettei naamataulu miellyttänyt. Rintamalla tapahtui jopa kymmenien vangittujen vihollissotilaiden joukkoteloituksia, tosin erittäin vähän muuhun itärintamaan verrattuna. Korkein oikeus käsitteli yhteensä noin 700 sotavangin surmaa ja tuomitsi niistä päälle 200 henkilöä. Eli suomalaiset ampuivat tuhatkunta vangitsemaansa, ja loput ehkä 19 000 kuolivat nälkään ja sairauksiin. Kaikista menehtyneistä 16 000 meni joulukuun 1941 ja syyskuun 1942 välisenä aikana. Tuolloin ruokaa ei annettu riittävästi, neuvostovankien vaatteet eivät sopineet kylmään talveen, asuinolot olivat surkeat ja terveydenhoidossa mentiin minimibudjetilla. Kuolleisuus laski rajusti samoihin aikoihin kuin Itä-Karjalan keskitysleireillä ja oletettavasti myös samoista syistä. Pakkotyö oli sotavangeilla vähintään yhtä raskasta kuin siviilileireillä, todennäköisesti raskaampaa ja ankarammilla rangaistuksilla kurittomuudesta.

Neuvostoliitto tosiaan sai otettua jatkosodan aikana noin 2300–3500 suomalaista sotavankia, riippuu ketä uskoo. Virallisten neuvostolähteiden mukaan sotilaita vangittiin 2377, joista 17 % eli suunnilleen 400 kuoli vankeusaikana. Sen sijaan viimeaikaiset suomalaistutkimukset ovat tulleet johtopäätökseen, jonka mukaan vangiksi jäi tuo 3500 miestä, joista viisi itse asiassa naisia. Koska parituhatta tuli takaisin, Stalinin vankeudessa olisi kuollut 1500 suomalaista eli noin 40 % kaikista. Syynä eroon voi olla, että neuvostoviranomaiset laskivat vain vankileirille selvinneet, ja tuhatkunta suomalaista sattui menehtymään jo matkalla. Varmasti tapahtui samanlaista kuin meidän leireillämme, eli miehiä ammuttiin jos naama ei sattunut miellyttämään. Sotavankien olot Uralin, Keski-Aasian ja Siperian leireillä olivat rajut yhtä lailla suomalaisille kuin romanialaisille, italialaisille tai japanilaisille. Monet palasivat aikanaan takaisin puolikuolleiksi laihtuneina.


Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

Lähtökohta Itä-Karjalan miehitykseenPerjantai 08.12.2017 15:33

Suomi äärimmillään



Mannerheim oli vuoden 1918 sisäisen taistelun alussa antanut myöhemmin kuuluisaksi tulleen Miekkavalan. Tarkemmin ottaen se oli valkoisen osapuolen joukoille suunnattu päiväkäsky, jossa maamme tulevaisuuden kannalta erityisen enteelliseksi muodostui tämä osuus:
”En pane miekkaani tuppeen ennen kuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomen kuin Vienan Karjalastakin...”

Siis Suomen virallisen armeijan komentaja puhui koko Karjalasta alueena, johon Suomen määräysvallan tulisi ulottua. Tällainen ei olisi tullut kyseeseenkään ollessamme Venäjän valtakunnan autonominen alue. Mannerheimilla oli kuitenkin myös muita vaikutteita kuin suomalainen kansallisuusaate. Karjalan ”vapauttaminen” herätti kansallisromanttista lämpöä kansan syvissä riveissä, mutta Mannerheimin sydäntä lähempänä saattoi olla Pietarin vapauttaminen kommunistikomennosta. Huom. kommunistikomennosta eikä venäläisvallasta. Marski oli saanut statuksensa palveltuaan tsaarin riveissä pitkään ja ansiokkaasti, vaikkei mielellään tätä korostanutkaan itsenäisessä Suomessa. Heimoaktivistit ja oikeistonationalistit eivät kuitenkaan unohtaneet tätä tai sitä, että sisällissodan jälkeen marskilta jäi lunastamatta lupaus Itä-Karjalan valtauksesta.

Homma meni kuitenkin uusiksi, kun vuoden 1941 hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi. Heinäkuun 11. päivä Mannerheim antoi Miekantuppipäiväkäskyn, jossa hän pääsi viittaamaan aiempaan Miekkavalaan. Käskyssä sanottiin muun muassa:
”Kaksikymmentäkolme vuotta ovat Viena ja Aunus odottaneet tämän lupauksen täyttymistä; puolitoista vuotta on Suomen Karjala kunniakkaan talvisodan jälkeen autiona odottanut aamun sarastusta. Karjalan vapaus ja suuri Suomi välkkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata.”

Monissa valtioissa kansan historiallisessa näköalassa on annettu erityinen rooli sille jaksolle, jolloin oma maa oli suurimmillaan. Ruotsissa tämä on 1600-luvun lopulla vallinnut suurvalta-aika eli ”Svenska Stormaktstiden”. Englantilaiset leikittelevät maailman suurimalla brittiläisellä imperiumilla, ja venäläiset muistelevat kaiholla milloin tsaarien keisarikuntaa isoimmillaan ja milloin kylmän sodan Neuvostoliittoa ynnä satelliitteja. Täällä harvemmin muistellaankaan sitä, milloin Suomi oli historiansa suurin. Jos näin tehdään, sillä viitataan usein ”ehjän Suomi-neidon” muodostaneisiin rajoihin ennen talvisotaa, kun molemmat kädet olivat tallella ja jalkakin pilkotti hameenhelmasta. Oikeastihan maamme hallitsi laajinta aluetta jatkosodan aikana, alueita joita edes suurvalta-ajan Ruotsi ei ollut valloittanut. Vuodet 1941-44 olivat muutenkin poikkeuksellisia historiassamme, sillä vain tuolloin Suomi oli itsenäisenä valtiona hyökännyt toiseen maahan ja miehittänyt sen alueita. Minkälaista maata Suomi siis miehitti? Aiemmin selvä enemmistö Itä-Karjalan väestöstä oli puhunut Karjalan kieltä, jota suomalainen ymmärsi jotenkuten, ainakin jos tuli Parikkalasta eikä Raumalta. Meikäläisten valtaamalla alueella oli ennen hyökkäystä asunut noin 300 000 ihmistä, mutta yli 200 000 heistä ehdittiin evakuoida enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Jäljelle jääneistä 85 000 ihmisestä aika lailla puolet oli karjalaisia ja puolet lähinnä etnisiä venäläisiä.

Suomalaisen miehityshallinnon tavoitteiden kannalta oli tähdellistä jakaa väestö ”kansallisiin” ja ”epäkansallisiin”. Ensin mainitut eli karjalaiset plus vepsäläiset, lyydiläiset ynnä muut tarpeeksi läheltä suomalaista liippaavat koettiin sopivaksi osaksi uutta suursuomalaista kansakuntaa. Venäläiset ja muut epäsuomalaiset taas olivat ylimääräisiä, jotka nähtiin parhaaksi siirtää muualle ennen kuin heistä tulisi ongelmia. Suomi ei tietenkään ollut mikään Natsi-Saksa, joten esimerkiksi ylimääräisen väestön kaasuttaminen kuoliaaksi ei tullut kysymykseen. Tästä huolimatta vallatulle alueelle perustettiin keskitysleirejä, joihin suljettiin jopa kolmannes paikallisista. Ratkaisevana seikkana voidaan pitää sitä, että ylivoimainen enemmistö leiriläisistä oli lähinnä etnisiä venäläisiä, vaikka koko väestöstä heitä oli vain puolet. Sotilasjohdon varsin yhteinen tavoite oli lopulta karkottaa nämä vangit rajojemme ulkopuolelle. Jos Hitler olisi voittanut sodan, vaihtoehtoja olisi ollut tasan kaksi: Ruotsi ja Saksan hallitsemat alueet. Ruotsalaisille ei olisi ollut mitään hyötyä kymmenistätuhansista venäläisistä maahanmuuttajista, mutta saksalaiset olisivat lisänneet heidät helposti orjatyövoimaansa. Maamme johto kyllä tunsi natsien hirmuvallan Neuvostoliiton siviilejä kohtaan, joten epäkansallisten luovuttaminen saksalaisille olisi ollut varsin moraaliton teko.

Pari kuukautta sodan alettua eli 29.8.1941 julkaistiin kyseenalaiselta kalskahtava kirja, Die Ostfrage Finnlands. Tämän Suomen Idänkysymys -teoksen oli kirjoittanut Satakunnan Eurajoella syntynyt Helsingin yliopiston professori Jarmari Jaakkola, ja siinä perusteltiin maamme historiallista oikeutusta Itä-Karjalaan ja Kuolan niemimaahan. Kirjan saksankielisestä nimestä voi jo päätellä paljon ja sitä kritisoitiin useissa länsimaissa. Myöhemmin samana vuonna opetusministeriö perusti Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan hoitamaan tieteellistä tutkimustyötä valloitetuilla seuduilla. Kivijalan työlle tarjosivat heimoaate ja Suur-Suomi -innostus, ja tutkimustulosten julkaisuun tuli pyytää lupa miehitysalueen sotilashallinnolta. Tavoitteena oli hankkia sekä luonnontieteilijöiltä että kansatieteilijöiltä vakuuttavat argumentit maamme laajentumiselle.

Propagandaa tehtiin myös alueen ”kansallista” väestöä silmällä pitäen. Suomalaisista rakennettiin kuvaa vapauttajina ja karjalaisia yritettiin loitontaa venäläisistä ”hajota ja hallitse” -politiikalla. Tästä voidaan tehdä rinnastus Neuvostoliiton toimiin sen ”vapauttaessa” itäistä Eurooppaa Hitlerin miehityksestä. Venäläisten ajatuskulun mukaan puolalaiset, tšekit, slovakit ja muut slaavit tuntevat ilman muuta yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Läntisillä slaaveilla oli kuitenkin historialliset katoliset perinteet, kuten karjalaisilla oli ortodoksiset. Neuvostoliitto toteutti sodan jälkeen saksalaisten karkotuksen hallitsemiltaan alueilta, Suomi olisi todennäköisesti voitettuaan toteuttanut venäläisten karkotuksen vallatulta alueelta. Taitaa ihmisluonto olla samanlainen vähän joka paikassa.


Koko vuoden saldo
100 vuotta suomalaista tarinaa

Operaatio Barbarossa ja SuomiMaanantai 23.10.2017 16:20

Barbarossa-hyökkäys



Kuten edellisessä luvussa mainittiin, Hitler oli jo pidempään suunnitellut massiivista hyökkäystä Neuvostoliittoon koodinimellä Barbarossa. Nimellä on kauas historiaan juontava taustansa, johon kukin voi halutessaan tutustua. Invaasioon oli varattu varsin ennennäkemätön voima, ja tästä Saksan itärintamasta muodostui tunnetun historian tuhoisin väkivaltajakso: Vuosina 1941 – 45 se nieli vähintään 30 miljoonan ihmisen hengen, joista yli 2/3 Neuvostoliiton kansalaisia. Suomessahan jatkosotaa harvemmin ajatellaan osana sotahistorian kuolettavinta rintamaa, vaikka tietysti vain reilu prosentti kuolemista tapahtui meidän rintamallamme. Kyseessä oli silti myös maamme historian suurin sota, koska siinä taisteli enemmän suomalaisia kuin missään muussa konfliktissa tähän päivään asti. Toki väkilukuun suhteutettuna moni aiempi sota oli ollut täällä paljon tuhoisampi, ykkösenä kenties vuosien 1700 – 1721 Suuri Pohjan sota. Tosiasiahan on, että Suomi on ainakin 1800-luvulta lähtien välttynyt sellaisilta valtavasti väestöä pienentäviltä sodilta, joiden uhreiksi useimmat muut itäisen Euroopan maat ovat joutuneet. Sisällissodan ja toisen maailmansodan on korostettu koskettaneen kaikkia suomalaisia, ja totta kai ne olivatkin suurta kärsimystä sen ajan ihmisille. Vuosien 1939 – 1945 sodassa kuoli noin 2,5 % väestöstämme, mutta Valko-Venäjällä kuolikin noin 25 % eli kymmenkertainen osuus ihmisistä! Ukrainassakin osuus oli yli 15 % kansasta. Voi vain kuvitella, kuinka rajusti trauma läpäisi sikäläisen yhteiskunnan.

Suuri hyökkäys Stalinin valtakuntaan alkoi 22.6.1941 kolmelta aamuyöllä. Tykistökeskitys ulottui koko rintaman leveydeltä Itämereltä Mustallemerelle ja sitä seurasi kolmen miljoonan saksalaissotilaan vyöry yli rajan. Saksalaiset pommikoneet lensivät myös Etelä-Suomen ilmatilan kautta iskeäkseen Leningradin seudulle. Palatessaan pommittajat laskeutuivat Kouvolan Uttiin tankkaamaan. Samaan aikaan suomalaiset sukellusveneet ja laivat auttoivat Hitlerin merivoimia rakentamaan miinoitetun vyöhykkeen omalta rannikoltamme aina Tallinnan edustalle. Näin Neuvostoliiton Itämeren laivasto pussitettiin Suomenlahden pohjukkaan, eikä se voinut osallistua taisteluihin muuten kuin puolustamalla Leningradia. Saman tien meikäläiset joukot miehittivät myös demilitarisoidun, siis sotilailta suljetun, Ahvenanmaan. Tiedä sitten mitä paikalliset ruotsinkieliset tykkäsivät asiasta. Varmaan Saksan tai Neuvostoliiton miehitys olisi ollut paljon epäsuositumpi. Ehkä Ruotsin toteuttama miehitys olisi ollut eniten mieleen, kuten sisällissodan aikana. Heti ekana hyökkäyspäivänä Hitler kertoi suomalaisten taistelevan hänen kanssaan, Suomi taas totesi pysyvänsä puolueettomana. Neuvostoliitto ei ollut vakuuttunut ja aloitti maamme kohteiden pommitukset. Tämä tuntui toden teolla 25.6, kun 460 venäläistä pommikonetta ja hävittäjää iski 19 suomalaisen lentokentän kimppuun aiheuttaen samalla leväperäisellä tähtäyksellään ikävän paljon tuhoa myös siviilikohteissa. Tämä antoi hallituksellemme sen odottaman syyn julistaa olevansa puolustuksellisessa sodassa.

On vaikea tietää varmasti, mitä kansamme enemmistö odotti uudelta sodalta. Varmasti useimmat pitivät talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamista hyvänä ja oikeutettuna tavoitteena. Lähinnä ne kommunistit, jotka olisivat mieluusti nähneet koko Suomen osana Neuvostoliittoa, eivät todennäköisesti allekirjoittaneet tätä. Mutta edellisessä luvussa käsitelty unelma Suur-Suomesta ei ollut mikään koko kansan yhteinen projekti, vaikka sillä oli varmasti enemmän kannatusta kuin vaikkapa 1920-luvulla. Myös se seikka, että tämä laajempi versio maastamme tultaisiin rakentamaan kansallissosialistisen Saksan eli pahamaineisen diktatuurin rinnalla, hillitsi monien innostusta. Toki täytyy ottaa huomioon, että ensimmäisestä maailmansodasta lähtien suomalaiset olivat suhtautuneet saksalaisiin myönteisemmin kuin useimmat Euroopan kansat. Tavallaanhan tämä on pätenyt meidän päiviimme asti. Täällä historialliset kokemukset Saksasta ovat pääosin myönteisiä, lukuun ottamatta Molotovin-Ribbentropin-sopimusta ja Lapin polttamista. He kouluttivat jääkäreitämme itsenäistymistä varten ja auttoivat valkoisia voittamaan sisällissodan. Jatkosodassa taistelimme yhdessä rintamassa, ja kun Neuvostoliitto käynnisti täällä pohjoisessa suurhyökkäyksen 1944, itsekin olemassaolostaan taisteleva Saksa lähetti meille valtavasti materiaalia ja muuta tukea, joiden avulla puna-armeijan eteneminen saatiin stopattua. Samalla aikavälillä muualla Euroopassa, varsinkin idässä, Saksa tunnettiin lähinnä alistavana ja tuhoavana voimana. Esimerkiksi Virossa ja Latviassa ei saksalaisia omien kokemusten vuoksi mielletty miksikään taistelutovereiksi.

Heinäkuun alussa vuonna 1941 Suomen armeija aloitti etelässä hyökkäyksen yli nykyisen rajan. Voima keskitettiin ensin Laatokan rannoille murtautumiseen ja tätä kautta venäläisten joukkojen eristämiseen Karjalankannakselle. Tämä Laatokan Karjala vapautettiin 25. heinäkuuta mennessä, jonka jälkeen hyökkäyksen painopiste keskitettiin Viipuria ja kannasta kohden. Neuvostoarmeija saarrettiin Viipuriin, ja siellä olleet sotilaat joutuivat pakenemaan meriteitse jättäen suuret määrät hyödyllistä sotakalustoa. Toinen syyskuuta mennessä kaikki talvisodassa menetetyt alueet oli vallattu takaisin. Kannaksen lohkolla merkittävä eteneminen vanhan rajan yli olisi johtanut rajuihin tappioihin, koska silloin olisi pitänyt mennä läpi varsinaisista Leningradin puolustusasemista. Niitä venäläiset olisivat puolustaneet ihan eri mentaliteetilla kuin puolitoista vuotta aiemmin valtaamiansa alueita.

Muilla lohkoilla ei ollut suuria kaupunkeja pysäyttämässä etenemistä, joten Laatokan pohjoispuolisella rintamalla suomalaiset jatkoivat ryntäystä pikavauhtia yli talvisotaa edeltäneen rajan. Syyskuun alussa joukot saavuttivat Rukajärven kylän puolimatkassa Kuhmosta kohti Vienanmerta, ja siihen myös jäätiin. Mm. Britannian Churchill antoi meille aika jäätäviä uhkauksia mitä tapahtuisi, jos Muurmannin rautatie katkaistaisiin. Etelämpänä marssittiin syyskuun puolivälin paikkeilla Syvärin ja Äänisen rannoille, jotka nähtiin myös hyviksi paikoiksi pystyttää asemat. 1.10.1941 armeijamme valtasi Petroskoin, ainoan merkittävän venäläiskaupungin joka koki sodan aikana suomalaismiehityksen. Hyökkäys pysäytettiin koko rintamalla joulukuun alussa. Suomi oli ottanut voimalla takaisin menetetyn Karjalan sekä lisäksi Unkarin verran Suomeen koskaan aiemmin kuulumatonta maata. Semmoinen joululahja sinä vuonna.


Siel on kaikki!
100 vuotta suomalaista tarinaa

…Ja kohti jatkosotaaKeskiviikko 04.10.2017 20:18

Maata sieltä ja täältä



Kuten edellisessä luvussa kävi ilmi, Suomi oli kesällä 1940 tilanteessa, jossa Ruotsi oli ainoa Neuvostoliitosta ja Saksasta itsenäinen maa lähimaillakaan rajojamme. Puola oli jaettu, Saksa oli miehittänyt Tanskan ja Norjan pian talvisodan päätyttyä, ja heti tämän jälkeen Baltian maat oli liitetty Neuvostoliittoon. Kumpikaan suurvalta ei sallinut Suomen ja Ruotsin yhtään lähentyvän toisiaan. Tämän seurauksena itse asiassa molemmat alkoivat kallistua enemmän Saksan suuntaan, vaikka Suomi veikin tämän paljon pidemmälle. Syyt eivät silti olleet samat. Ruotsi ensisijaisesti pelkäsi Saksaa ja uskoi Hitlerin hyökkäävän, jos hänen vaatimuksiinsa ei taivuttu. Suomelle taas ensisijaisena ajavana voimana oli Neuvostoliiton pelko, johon turvaa tuntui tuovan yhteistyö Natsi-Saksan kanssa. Toki Ruotsissa pelättiin myös Neuvostoliittoa, mutta se oli meren takana ja Saksa oli kiinni rajoissa. Meillä puolestaan oli täysin realistinen epäluottamus itänaapurin aikeita kohtaan. Ivan Zotov, Neuvostovaltion Helsingin-lähettiläs, kommentoi kiertelemättä virallisissa raporteissaan pitkin kesää ja syksyä, että Suomi pitäisi lopettaa ja liittää muuhun valtakuntaan.

Heinäkuun loppupuolella 1940 Saksan ulkoministerin edustaja Ludwig Weissauer kyseli Mannerheimilta ja Rytiltä Suomen asennetta mahdollisessa Neuvostoliiton ja Saksan välisessä sodassa. Tästä oli helppo päätellä, että dynamiikka Hitlerin ja Stalinin diktatuurien välillä oli muuttumassa. Elokuussa saksalaiset puolestaan ehdottivat salaisissa neuvotteluissa, että he saisivat käyttää Suomen maaperää Pohjois-Norjan joukkojensa huoltamisessa. Sopimus paljastui niin venäläisille kuin tavallisille suomalaisillekin vasta kun saksalaisten laivat ilmestyivät rannikollemme 21. syyskuuta. Yleisesti ottaen tämä otettiin kuitenkin kansalaisten parissa hyvin vastaan. Suomalaisten asenteeseen tietysti vaikutti se, että joukkojen lisäksi laivat toivat aseita, jotka eivät olleet kauttakulkumatkalla vaan tulivat armeijamme käyttöön. Sotilaita alkoi tulla maahamme Vaasan kautta, josta he matkasivat Pohjanmaan ja Lapin läpi Norjan perukoille. Esimerkiksi lomille lähteviä sotilaat pääsivät lähtemään Turun kautta kotimaahansa. Ruotsikin salli saksalaisjoukkojen kauttakulun Pohjois-Norjaan, mutta heitä piti jo painostaakin siihen, eivätkä ruotsalaiset kokeneet sitä mitenkään turvallisuutta tuovana. Mutta ruotsalaiset eivät olleetkaan joutuneet luovuttamaan maata kolmannelle osapuolelle, eikä heidän tarvinnut asuttaa uudelleen lähes puolta miljoonaa kotinsa menettänyttä kansalaistaan.

Hitlerin kiinnostus Suomen Lappiin johtui sotataloudellisista ja sotilasstrategisista syistä. Petsamosta löytyivät suuret nikkelivarannot, jotka Saksan sotateollisuus koki itselleen elintärkeäksi. Petsamo oli myös käytännössä ainoa alue, josta oli mahdollista käynnistää menestyksellinen maahyökkäys Murmanskiin. Laajemmin ajateltuna saksalaisten tarkoitus oli Pohjoismaiden sisällyttäminen omaan talousalueeseensa. Kun Norja ja Tanska oli vallattu, ei tälle suunnitelmalle ollut enää uhkaa lännestä käsin. Ruotsi oli tätä kautta myös selvästi suljettu nimenomaan Saksan etupiiriin, mutta Suomipa kuului Neuvostoliiton kanssa tehdyn hyökkäämättömyyssopimuksen mukaan Stalinin valtapiiriin. Kun venäläiset tajusivat, millainen merkitys Petsamon malmilla oli Saksan sodankäyntikykyyn, he alkoivat vaatia kaivoksen toimilupaa itselleen. Koska tästä ei tullut mitään, Neuvostoliitto laittoi stopin viennilleen Suomeen, ja Saksasta tuli meille käytännössä ainoa kauppakumppani. Ainakin minulle tästä tulee mieleen maamme tilanne Ukrainan kriisin alettua 2014. Tuolloin EU:n ja Venäjän keskinäiset pakotteet romahduttivat kauppaamme itänaapurin kanssa, ja muistaakseni jossain vaiheessa uutisoitiin, että nimenomaan Saksa oli noussut Venäjän ohi Suomen tärkeimpänä kauppakumppanina. Erona on toki se, että pari vuotta sitten kriisin syyt olivat jossain ihan muualla, eikä meillä ollut taustalla juuri käytyä sotaa. Eikä mikään koalitio suunnitellut hyökkäystä Venäjälle, vaikka Putin mielellään näkikin asian toisin.

Pieni joukko suomalaisia upseereja sai 20.5.1941 saksalaisilta kutsun miettimään yhdessä tuumin Operaatio Barbarossan suuntaviivoja. Kyseessä oli koodinimi hyökkäykselle Neuvostoliittoon, Barbarossa itse oli keskiajalla vaikuttanut saksalainen ruhtinas, joka mm. johti ristiretkeläisarmeijan Lähi-Itään ja hukkui siellä. Näissä vuoden 1941 neuvotteluissa sovittiin esimerkiksi Hitlerin sotilaiden hyökkäyksestä Itä-Lapin asemista kohti Muurmannin rataa sekä Suomen armeijan mobilisoinnista vihollisuuksien alla. Erityisen huomionarvoista tässä on, että vain pieni määrä maamme sotilaallista ja poliittista johtoa teki ratkaisevat päätökset, ja suurin osa hallituksesta ei oikein tiennyt missä mennään. 9. kesäkuuta hallitukselle sitten ilmoitettiin reserviläisten mobilisaation alkavan kiristyneiden suhteiden vuoksi. Tästä voi päätellä, että johtavat hahmot selvästi pelkäsivät asettaa suunnitelmat avoimen keskustelun piiriin, koska kotimaisen vastarinnan suuruutta oli vaikea ennakoida.

Talvisodassa menetettyjen alueiden saaminen takaisin oli tärkeä syy matkalla jatkosotaan, erityisesti maansa menettäneille viipurilaisille ja muille karjalaisille. Oli kuitenkin myös muita syitä, jotka juonsivat juurensa paljon kauemmas taaksepäin. Näistä merkittävimpiä olivat Suur-Suomi -aate ja heimokansa-aate. Jälkimmäisessä ajatuksena oli sukulaiskieliä puhuvien itämerensuomalaisten kansojen yhdistäminen. Näitä olivat virolaisten ja karjalaisten lisäksi mm. vepsäläiset ja lyydiläiset. Tämä ajatus oli herännyt kansallisromantiikan mukana 1800-luvulla samaan tahtiin kuin suomalainen identiteetti oli itsessään vakiintunut. Aiemmin ortodoksisia karjalaisia oli pidetty varsin vähän venäläisistä eroavina vihollisina. Luterilaiset suomalaiset olivat haukkuneet heitä ryssiksi ja he puolestaan luterilaisia ruotseiksi. Suur-Suomi nojasi sekä kansallisromanttisiin että reaalipoliittisiin argumentteihin. Reaalipoliittisia olivat, että maata on helpompi puolustaa, kun rajat sijaitsevat suhteellisen kapeilla kannaksilla. Samalla saataisiin Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan runsaat luonnonvarat kotimaiseen käyttöön. Sodan syttyessä Suomessa vallitsi joka tapauksessa monenlaisia käsityksiä siitä, kuinka kauas rajat olikaan tarkoitus työntää.


Tähän mennessä tapahtunutta
100 vuotta suomalaista tarinaa

Elettiin sitä talvisodankin jälkeenTorstai 14.09.2017 17:19




Tai no, kuka eli ja kuka ei… Kun sota päättyi maaliskuussa 1940, oli Suomi vähintään yhtä yksin kuin ennen vihollisuuksia. Vähän uskallettiin pohtia puolustusliittoa Ruotsin ja Norjan kanssa, mutta Molotov ilmoitti välittömästi tällaisen hankkeen olevan rauhansopimuksen vastainen ja Neuvostoliitolle vihamielinen. Suomen hallituksen sitten auttanut muu kuin nostaa sotilasmenojen osuus lähes puoleen valtion kokonaismenoista. Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuonna 2016 vastaava osuus oli 5,3 % eli vajaa kolme miljardia euroa. Itärajan lisäksi silmällä jouduttiin pitämään Hankoa, jonne Stalin oli sijoittanut noin 30 000 puna-armeijan miestä. Mehän olimme menettäneet tärkeimmät puolustuslinjat, ennen kaikkea Mannerheim-linjan, uuden rajan taakse. Tämän vuoksi päätettiin rakentaa 1200 km pitkä Salpalinja koko uuden rajan pituudelta. Sen vahvimmat osiot sijoitettiin Suomenlahden ja Saimaan väliin, ja itse olen käynyt siellä monesti kävelyllä ajaessani Lappeenrantaan. Kyllä ne bunkkerit on jykeviä!

Nykypäivän näkökulmasta voi tuntua radikaalilta, että elokuussa 1940 mietittiin tosissaan valtioliiton muodostamista Suomen ja Ruotsin välille. Varsinkin perussuomalaisten kannattajille voisi moinen sulauttaminen olla vaikea niellä, mutta 77 vuotta sitten tämä tuntui ihan hyvältä idealta turvata suomalainen yhteiskuntajärjestys. Ruotsin ulkoministeri ”Günther” sitten täsmensi, että niin Neuvostoliiton kuin Saksankin siunaus liitolle tarvitaan. Eihän sitä tullut kummaltakaan, yllätys yllätys! Osaltaan pohjoismaisesta yhteishengestä kertoo myös se, että Saksan hyökätessä Norjaan meillä muodostettiin mm. Mannerheimin myötävaikutuksella vapaaehtoinen ambulanssiyksikkö, joka auttoi norjalaisia taistelussa Hitlerin joukkoja vastaan. Mutta kun Saksa oli vallannut Norjan ja Tanskan, ja venäläiset olivat miehittäneet Viron, Latvian ja Liettuan, Natsi-Saksa oli ainoa merkittävä Neuvostoliiton vastavoima, johon pystyimme luomaan yhteyden. Pohjoismainen veljeyskin alkoi melko nopeasti rapistua.

Katkera ja verinen sota oli päättynyt vain kaksi kuukautta aiemmin, kun toukokuussa jo perustettiin ”Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura”. Hankkeen täytäntöönpanosta vastasivat kotimaiset kommunistit, mutta takana oli tietysti Neuvostoliiton halu päästä ohjailemaan suomalaista yhteiskuntaelämää. Loppuvuodesta 1940 Kyösti Kallio lopetti presidenttinä, ja joulukuussa hänen seuraajakseen valittiin Risto Ryti. Ystävällinen Neuvostoliitto helpotti valintaa toimittamalla listan, jossa kerrottiin epätoivottavat henkilöt pressaksi. Siitä löytyivät mm. Mannerheim ja Väinö Tanner. Jännä juttu, että myöhemmin sotasyyllisyysoikeudenkäyntien pääsyytettynä ollut Ryti kelpasi vielä tässä vaiheessa idän punaiselle karhulle. Suomen idänpolitiikka oli kuitenkin kokemassa rajun muutoksen seuraavien kuukausien aikana, jota enteili ”rauhan ja ystävyyden seuran” lakkauttaminen joulukuussa.

Kuten edellisessä luvulla mainittiin, noin 420 000 evakkoa joutui talvisodan jälkeen jättämään kotinsa lähinnä Laatokan lähistöllä oleville alueille, jotka Suomi luovutti. Evakot olivat suurelta enemmistöltä Suomen heimoihin kuuluvia karjalaisia, eivät siis ortodoksisia itäkarjalaisia. Jälkimmäiset muodostavat nimittäin oman kansansa, eikä heidän kielensä lukeudu suomalaismurteisiin. Tällä seikalla oli huomattava merkitys jatkosodan aikana, kuten myöhemmin käy ilmi. Muualle maahamme siirtyneitä evakkoja tuettiin tehokkaasti esim. asunnon hankkimisessa. Käytännössä muiden suomalaisten piti luovuttaa omaisuuttaan siirtoväen asuttamiseksi, ja kaikki eivät tietenkään tehneet tätä mielellään. Tuohon aikaan suomalaiset olivat vielä huomattavan vähän sekoittuneet keskenään, ja kulttuurierot maan eri osien välillä olivat suuria erityisesti idän ja lännen välillä. Osa siirtolaisista oli ortodokseja ja vielä pienempi osa varsinaista karjalan kieltä puhuneita ihmisiä aivan itäisimmästä Suomesta. Joka puolella maata oli pulaa lähes kaikesta, ja yhtäkkiä sekin piti jakaa tällaisten satojen kilometrien päästä tulleiden ”vääräuskoisten” kanssa, joiden puheesta ei edes saanut selvää. Ymmärrettävästi kaikkien ”koti, uskonto ja isänmaa” -ihanne ei tähän taipunut.

Siirtolaishaastetta yritettiin ratkaista pika-asutuslailla, jolloin heille olisi jaettu maata tasaisesta suunnilleen samoilta leveysasteilta, joilta he olivat lähteneet. Viipurilaista ei siis heitetty Sodankylään eikä Sallasta paennutta Poriin. Kuitenkin erityisesti ruotsinkielisten alueiden väestö vastusti lakiesitystä, koska heidän mielestään karjalaisten työntyminen heidän alueilleen olisi pakkosuomalaistamista. Tämän pelättiin ärsyttävän myös Ruotsia, joten lopulta siirtoväki jaettiin niin, ettei se muuttanut paikallisia kielisuhteita. Joka tapauksessa suunniteltiin 40 000 uuden tilan perustamista, mitä varten piti saada jostain 330 000 hehtaaria maata. Tästä maasta yksityiset maanviljelijät joutuivat antamaan puolet, loput tuli valtiolta, seurakunnilta, kunnilta ja yhtiöiltä. Asian merkityksen voi ymmärtää pienen ajatusleikin avulla. Oletetaan että Lappi pitää luovuttaa Norjalle ja asukkaiden tulee lähteä evakkoon. Sinulla on perheesi kanssa neljän huoneen omakotitalo Nurmijärvellä. Äkkiä hallitukselta tulee käsky, että kaksi huonetta pitää luovuttaa lappilaisen perheen asuttavaksi. Miltä tuntuisi? Miltä tuntuisi lappilaisista? Tunnelma voisi kärsiä.


'Da community:
100 vuotta suomalaista tarinaa
Karjalaisten evakko



Tammi-helmikuun vaihteessa 1940 tilanne Suomen itärintamalla oli sellainen, jota kovin moni tuskin osasi kuvitella. Useimmathan eivät uskoneet edes minkään rintaman muodostuvan, vaan punajoukkojen vyöryvän pysähtymättä yli koko maamme. Neuvostoliiton johtajat olivat tietysti toivoneet kommunistisen kansanrintaman muodostuvan tukemaan Otto Wille Kuusisen ”laillista” hallitusta. Sen sijaan lähes koko kansan tukema porvarillisen Suomen pieni ja erittäin puutteellisesti varustettu armeija oli pysäyttänyt Stalinin joukkojen etenemisen koko matkalla Karjalankannakselta Pohjois-Lappiin. Eräät sitkeimmistä puolustustaisteluista käytiin Laatokan pohjoispuolisen Karjalan seuduilla. Tälle alueelle suomalaiset keskittivät kaksi divisioonaa johtajinaan Lauri Tiainen ja Hannu Hannuksela. Miehiä yli kokonaisuudessaan noin 30 000 ja heitä vastassa venäläisillä kolminkertainen ylivoima, aseistuksessa heidän ylivoimansa oli selvästi murskaavampi. Joensuuhun rakkaat naapurit suunnittelivat marssivansa ehkä noin viikossa, mutta näillä seuduin syntyikin kuuluisa ilmaus ”Kollaa kestää”. No Kollaan taistelu ainakin kesti, nimittäin yli kolme kuukautta 7. joulukuuta alkaen aina sodan loppuun 13. maaliskuuta asti. Tuossa paikassa siis otettiin yhteen käytännössä koko sodan ajan.

Monestikaan emme tule ajatelleeksi, etteivät suomalaisjoukot tyytyneet pelkästään staattiseen puolustukseen sodan aikana, vaan aloitteelliset komentajamme johtivat myös onnistuneita vastahyökkäyksiä. Välillä neuvostojoukot olivat pakotettuja vetäytymään siihen suuntaan, josta olivat tulleetkin. Eräs tällainen hyökkäys toteutettiin 23. joulukuuta, olisiko tässä ollut ajatus jakaa hieman joulumieltä ateistiselle itänaapurille! Venäläiset eivät kuitenkaan vastaanottaneet lahjaa, vaan suomalaisten eteneminen lyötiin takaisin vielä ennen jouluaattoa. Kumpikin armeija sentään malttoi hiljentyä Uudenvuoden viettoon. Kamppailu jatkui paikoillaan tammi-helmikuun ajan, mutta maaliskuussa punajoukot hyökkäsivät rajummin kuin koskaan. 12. päivään mennessä he olivat saaneet uhkaavan murron varsinaisen linjan läpi. Onneksi seuraava aamu toi kärsimyksiä kokeneille miehille tiedon rauhansopimuksesta. Pelkästään maaliskuun kahden ensimmäisen viikon aikana Kollaan taistelun arvioidaan maksaneen 1300 suomalaisen ja 6700 neuvostosotilaan hengen.

Merkittävä ero joukkojen välillä oli, että neuvostoliittolaiset pystyivät raskaine kalustoineen etenemään vain teitä pitkin, mutta taitavina hiihtäjinä suomalaiset kykenivät liikkumaan kaikenlaisessa maastossa. Niinpä puna-armeija pyrki taistelun lomassa ajoittain rakentamaan omia teitä hyökkäystä varten. Meikäläiset tietysti taas hyökkäilivät näiden tietyömaiden kimppuun aina kun mahdollista. Ainakin mulle tästä tulee jotenkin mieleen Pohjois-Amerikan intiaanisodat, joissa ratsuin kulkevat intiaanisoturit hyökkäilevät alkeellisia teitä eteneviä uudisasukkaiden karavaaneja vastaan. Tavallaan surullista, ettei Amerikan alkuperäisasukkaiden vastarinta eurooppalaisia maahantunkeutujia vastaan ollut yhtä menestyksekästä kuin Suomen puolustustaistelu toisessa maailmansodassa. Tietyssä mielessä Venäjällä asuvat suomalais-ugrilaiset kansat ovat kokeneet saman kohtalon kuin intiaaniväestöt.

Moskovan rauhansopimus tuli täytäntöön aamupäivästä alkaen 13.3.1940, kun talvisota oli kestänyt 105 päivää. Neuvostoliitto koki luonnollisesti nöyryyttävänä, että se joutui tällaisten taistelujen jälkeen tekemään sopimuksen maan kanssa, joka piti vallata kokonaan parissa viikossa minimaalisin tappioin. Tosiasia oli kuitenkin se, että valtava määrä heidän sotilaitaan oli kaatunut mutta vain muutama prosentti Suomen pinta-alasta oli saatu vallattua. Nykyisten arvioiden mukaan kuolleiden neuvostosotilaiden määrä sijoittuu välille 126 000 – 168 000. Suomi menetti noin 26 000 sotilasta ja 1000 siviiliä. Siviilit kuolivat lähinnä ilmapommituksissa, koska lähes kaikki rajan lähistöllä asuvat ehtivät paeta ennen kuin vihollinen tuli paikalle. Näin ollen talvisodasta tuli vahvasti sotilaiden konflikti, koska naisten, lasten ja vanhusten ei juuri tarvinnut todistaa väkivaltaa. Tämä on hyvä muistaa, koska Puolan esimerkki antaa kuvan pahimmasta vaihtoehdosta. Vain kuukauden vieneen Puolan valloituksen aikana muutama kuukausi aikaisemmin noin 150 000 – 200 000 siviiliä menehtyi sotatoimissa. Vaikka suurin osa menee Natsi-Saksan vastuulle, myös Neuvostoliitto surmasi hyökkäyksen aikana tuhansia siviilejä. Pari kuukautta talvisodan päättymisen jälkeen venäläiset murhasivat Katynissa noin 22 000 vangiksi ottamaansa puolalaista upseeria ja muuta johtajaa. Tämä on hyytävä esimerkki siitä, mitä meillekin olisi voinut tapahtua, jos urhea puolustus olisi romahtanut.

Koska sodan hinta oli Neuvostoliitolle niin kova inhimillisesti, materiaalisesti ja moraalisesti, eivät heidän johtajansa tyytyneet asevoimin valtaamaansa alueeseen. Suomelta otettiin lopulta 10 % alueestaan ja noin 420 000 evakkoa, 12 % silloisesta väestöstä, joutui jättämään kotinsa uuden itärajan taakse. Menetetty alue oli pinta-alaltaan melkein nykyisen Pohjois-Pohjanmaan maakunnan kokoinen. Sitten tärkeä kohta: rauhansopimus ei edellyttänyt meitä tyhjentämään luovutettavaa aluetta, mutta käytännössä kukaan ei ollut valmis ryhtymään neuvostokansalaiseksi. Evakuointi oli myös siinä mielessä inhimillinen menestys, että hyvin harva kuoli muuton yhteydessä. Vertailukohdaksi voidaan ottaa maailmansotaan liittynyt suurin muuttoliike, eli saksalaisten massakarkotus itäisestä Euroopasta sodan lopulla ja sen päätyttyä. Häädön koki noin 12 miljoonaa ihmistä, joista vähintään puoli miljoonaa kuoli. Joidenkin arvioiden mukaan surmansa sai jopa yli kaksi miljoonaa pakolaista. Tässä näkyi tietysti se, ettei saksalaisten siirtoa järjestänyt heidän oma hallintonsa, vaan heille vihamieliset kansat. Talvisodan ja sen jälkiseuraukset voi tiivistää näin: suomalaiset kärsivät ja joutuivat allekirjoittamaan kohtuuttoman kovan rauhansopimuksen, mutta monessakin suhteessa olisi voinut käydä paljon huonommin.


Ihana yhteisömme
100 vuotta suomalaista tarinaa

Talvisodan henki: mitä, miksi, paljonko?Sunnuntai 23.07.2017 17:56

Näillä se tankki pysähtyy



Kuten edellisessä jaksossa kävi selväksi, noin 170 miljoonan asukkaan Neuvostoliiton hyökkäys 3,7 miljoonan asukkaan Suomen kimppuun ei lähtenyt käyntiin ollenkaan niin hyvin kuin bolsevikkijohto ja suurin osa maailman muistakin johtajista odotti. Oliko tästä syyttäminen/kiittäminen suomalaisia vai neuvostoliittolaisia, päälliköitä vai tavallisia rivimiehiä? Vähän kaikkia näistä, todennäköisesti kuitenkin vähiten itänaapurin rivimiehiä. Suurimmat tekijät olivat Stalinin aiempien vuosien vainoharhaisuus, sekä sotaan lähdettäessä neuvostojohtajien ylimielisyys suomalaisia kohtaan ja piittaamattomuus omien joukkojen suhteen. Diktaattorien ikuisuusongelma on, että pätevimmät alaiset eivät yleensä ole niitä kaikkein vaarattomimpia omaa valta-asemaa ajatellen. He ajattelevat paljon, missä on aina riski että päähän juolahtaa sopimattomia ajatuksia, mikä taas voi johtaa haastavaan käytökseen. Mikäli he tietävät oman pätevyytensä, heillä on ikävä taipumus kunnianhimoon. Tilanne on tämä myös armeijassa, joten asian tiedostava Stalin päätti säästää uskollisimmilta vaikuttavat upseerit ammattiosaamisen kustannuksella. Hyvin merkittävä osuus parhaista komentajista siis teloitettiin.

Neuvostoliiton hyökkäystä johtivat siis upseerit, jotka olivat taipuvaisia mielistelemään poliittisia johtajia ja uskoivat sotilaidensa massavaikutukseen enemmän kuin esimerkiksi tehokkaaseen työnjakoon eri aselajien välillä. Talvisodassa tämä strateginen laiskuus kostautui ensimmäisen kerran, Puolan valtauksessa ja Kiinan rajalla japanilaisia vastaan se vaikutti vielä toimivan. Mutta tarkastellaanpa sitten suomalaisia ja meikäläistä armeijaa. Paljon puhutaan talvisodan hengestä ja talvisodan ihmeestä, mutta olihan talvisodan henki oikeastaan sinällään ihme. Sisällissodasta oli noin 22 vuotta, ja vain muutama vuosi takaperin pinnalla olivat Lapuan liike ja Mäntsälän kapina. Kaikesta huolimatta vasemmisto, oikeisto ja kansalaissodan molempien osapuolten veteraanien lapset yhdistyivät puolustamaan tätä tasavaltaa, joka ei ennen joulukuuta 1917 koskaan ollut itsenäinen valtio. Sodan tuloksena syntyikin ainakin hetkellisesti yhtenäisempi suomalainen kansa kuin milloinkaan aiemmin historiassa. Tämän mahdollisti se, että maamme vasemmisto oli menettänyt pääosin uskonsa Neuvostoliiton ideologiseen puhtauteen, kun se solmi hyökkäämättömyyssopimuksen äärioikeistolaisen Saksan kanssa ja ne hyökkäsivät aseveljinä Puolaan. Lisäksi monet suomalaiset kommunistit olivat pitäneet esikuvinaan niitä Neuvosto-Venäjällä johtoasemissa olevia suomalaisia, jotka katosivat Stalinin puhdistuksissa.

Suomen suuret puolustusvoitot alkoivat oikeastaan siitä, kun oltiin ensin vetäydytty 5. joulukuuta päätaisteluasemiin Mannerheim-linjalle, joka kulki keskeltä Karjalankannasta. Taipaleen taistelussa Laatokan rannalla eräs puna-armeijan hyökkäys jätti vain tunnissa tuhat kuollutta neuvostosotilasta jäälle. Lähempänä Suomenlahtea linja oli vielä rakennettu vielä vahvemmaksi, Summassa oli 41 vahvistettua betonibunkkeria, joita vastaan venäläiset joutuivat hyökkäämään. Heidän tykistönsä ampui mielikuvituksettomasti pitkiä ja laajoja keskityksiä vaivautumatta tiedustelemaan vihollisen asemia, minkä pohjalta olisi voitu suunnitella tulivalmistelut mm. yhdessä ilmavoimien kanssa. Samoin jalkaväki ja panssarivaunut pelasivat ikään kuin omaa matsiaan ja etenivät erillisinä massoina. Jalkaväki menehtyi konekiväärituleen piikkilankaesteiden lomassa, eikä pystynyt näin suojaamaan panssareita lähitaistelussa. Vaunut pääsivät kyllä suomalaisten puolustuslinjojen sisään, mutta lähelle päässeet sotilaat tuhosivat ne Molotovin cocktaileilla, kasapanoksilla ja vaikkapa telaketjuihin työnnetyillä sorkkaraudoilla. Tyypillisestihän panssarivaunun miehistö pelkää eniten tilannetta, jossa sisään lentää polttopullo eikä pääse ulos.

Todennäköisesti sodan kuuluisin ja koko sen symboliksi nostettu taistelu käytiin pohjoisempana Suomussalmen alueella. Siellä kaksi punadivisioonaa sai tehtäväksi edetä villin suomalaisluonnon läpi Ouluun ja katkaista maa kahtia, jonka jälkeen Lapin valloitus kävisi sutjakkaasti. Tähän Kainuun hyökkäykseen neuvostovaltio keskitti kaksi divisioonaa eli yhteensä luokkaa 50 000 taistelijaa, joita vastaan Suomelta liikeni vain noin 11 000 miestä. Hurjasta alivoimasta huolimatta onnistuimme pysäyttämään pieniä maalaisteitä edenneet armeijat ja katkaisemaan myös niiden paluureitin. Vaikka suuri osa marssineista venäläisistä/ukrainalaisista pääsi lopulta pakenemaan, vähintään 20 000 kohtasi loppunsa erityisesti Raatteen tiellä tammikuun ensipäivinä. Suomalaisia kuoli vain reilu 700, eli kaatunutta suomalaista kohti menehtyi noin 30 vastapuolen pelaajaa.

Menestyksestämme tässä taistelussa tuli niin klassinen osa talvisodan ihmettä, että sitä on usein siteerattu ulkomaisissa sotilasakatemioissa esimerkkinä siitä, mitä hyvin johdetut ja innovatiiviset joukot voivat saavuttaa ylivoimaistakin vihollista vastaan. Tällaiset taistelut olivat kultaa kotimaisen propagandan tuotannossa, jota vielä osaltaan helpotti punamultayhteistyö. Kaikki lailliset puolueethan olivat yhteisrintamassa talvisodassa, eikä kirkon rooliakaan sovi unohtaa. Neuvostoliitto oli lähtökohtaisesti uskonnonvastainen valtio, Suomi taas paljon vakavammin luterilainen kuin nykyään. Tämä antoi niitä kuuluisia uskonsodan säväyksiä, joiden voimaan voi aina luottaa.

Täällä on kaikki
100 vuotta suomalaista tarinaa
Tulta ja jäätä



Kaikki alkoi Mainilan tulituksesta, mutta kuka ampui? 26.11.1939 Neuvostoliiton raja-asema Mainilassa noin 40 kilometrin päässä Leningradista joutui tykistökeskityksen kohteeksi. Neuvostoliiton mukaan kyseessä oli ilman muuta suomalaisten aggressio, jossa kuoli neljä rajavartijaa. Sekä suomalaiset että venäläiset historioitsijat ovat myöhemmin todenneet ampujien olleen NKVD-miehiä Venäjän puolelta rajaa. Syynä oli puhtaasti oikeuttaa Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen rikkominen. Molotov vaati suomalaisilta anteeksipyyntöä ja että vetäisimme joukkomme parikymmentä kilometriä rajalta, meistä tämä taas ei tuntunut reilulta, vaan ehdotimme asian tutkimista yhteisvoimin. Molotov ja muu johto kokivat tämän vastauksen röyhkeän vihamieliseksi, katkaisivat diplomaattisuhteet 28.11 ja kahden päivän päästä joukot vyöryivät rajan yli.

Miehiä tähän alkuperäiseen hyökkäykseen oli varattu 450 000, mikä tarkoitti lähes kaksinkertaista ylivoimaa suomalaisiin nähden. Meikäläiset odottivat itänaapurin keskittävän joukkonsa Karjalankannakselle, jolloin Laatokan pohjoispuolella päästäisiin helpolla. Neuvostojohto valitsi kuitenkin leveän hyökkäyksen strategian, jolloin koko rajaa piti puolustaa tosissaan. Helsinkiä pommitettiin välittömästi, ja täysin varautumattomia kaupunkilaisia kuoli enemmän kuin talvi- ja jatkosodan myöhemmissä ilmahyökkäyksissä, noin 90 ihmistä. Myös 16 muuta paikkakuntaa sai osansa ”Molotovin leipäkoreista”, kuten venäläisten pommeja alettiin pilkallisesti kutsua. Herra oli nimittäin pokkana väittänyt, ettei Neuvostoliitto pudottanut pommeja vaan leipää ”nääntyvälle Suomen kansalle”. Moni varmaan ihmetteli, että onpas rajan takana tulista leipää! Vähän samanlaiselta huulenheitolta varmaan tuntui, kun Stalin perusti nukkehallituksen nimeltä ”Suomen demokraattinen tasavalta”, jonka johtoon pääsi maastamme sisällissodan jälkeen paennut Otto Wille Kuusinen. Tämä valtiovalta kuulemma edusti oikeasti suomalaista työväestöä, joka luonnollisesti nousisi suureen kapinaan porvarillista pakkovaltaa vastaan. Parikymmentä vuotta aiemmin käydyn sisällissodan valossa tämä ei tuntunut yhtä kaukaa haetulta kuin me nykyihmiset luulisimme.

Neuvostoversio Suomen demokraattisesta tasavallasta oli niin jännä pala maamme historiassa, että tarkastellaan sitä yhteisöllisyyden nimissä tässä lähemmin. Kuusisen lisäksi sen hallituksen muodosti joukko täältä paenneita suomalaiskommunisteja sekä muita soveliaita neuvostokansalaisia, ja Neuvostoliiton lisäksi sen tunnusti jopa Mongolia ja Tuvan tasavalta. Ensimmäisenä päivänään hallitus lupasi vuokrata Hangon, antaa kannakselta maata ja myydä pari kohdetta Stalinin hallinnolle. Melkoisia kauppoja: Saatte tuon poukaman vuokralle, mutta teidän pitää ensin valloittaa se noilta toisilta! Se oli varmaan pikku printillä siellä paperin kulmassa. Kuusisen hallinnon suunnitelmana oli heti Helsinkiin saavuttuaan ottaa sisälleen kansan etua ajattelevia edustajia eri puolueista. Puna-armeija uskoi pääsevänsä Helsinkiin noin kahdessa viikossa, jolloin sota olisi käytännössä ohi. Maanteitse matkaa rajalta oli 360 km, eli marssitahti olisi about 25 km päivässä. Kyllä tällaisen vauhdin pitäminen suurella joukolla on ihan realistista, kunhan ei tarvitse pysähtyä missään vaiheessa taistelemaan. Eihän homma taaskaan mennyt niin kuin propagandaelokuvissa…

Nimensä mukaisesti sodan vallitsevana elementtinä oli kunnon talvi. Karjalankannaksella taisteluita käytiin suunnilleen Turun korkeudella, ja sielläkin pakkasta oli pahimmillaan nelisenkymmentä astetta. Pohjoisempana päästiin luokkaan -45 C. Näissä oloissa opitut keinot suojautua kylmyydeltä olivat kaiken A ja O, varsinkin suomalaisilla joista monelle ei riittänyt valtion univormua. Eipä siinä muuta kuin parhaat talvipalttoot kotoa mukaan ja armeijan tunnus siihen kylkeen. Vastapuolella olleet venäläiset, ukrainalaiset ja keskiaasialaiset joukot järkeilivät, että turha tuhlata valkoista maastoutumisväriä, kun sota jää kuitenkin pieneksi kahakaksi. Tämä kostautui nopeasti ankarina tappioina, kun Laatokan lähialueilla käytiin joulukuussa suuria mottitaisteluita. Mottitaktiikkaan kuului, että etenevät neuvostojoukot pysäytetään ja niiden yhteys selustaan katkaistaan. Tämän jälkeen keskitytään pilkkomaan suuri saarrettu ryhmittymä pienempiin osiin, jotka pystytään yksitellen tuhoamaan. Taktiikalla oli yhteys suomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin, jossa metsään jätettiin polttopuukasoja eli ”motteja” odottamaan lopullista korjaamista. Tällaisilla arjesta tutuilla termeillä sodassa varmaan pyrittiin herättämään perinteistä talkoohenkeä, ja kyllähän se toimi.

Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

Suomi tiellä talvisotaanMaanantai 26.06.2017 16:37

Rajanvetoa 1939



Elokuun 23. päivä 1939 Stalinin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, joka on maiden ulkoministerien mukaan tunnettu nimellä Molotov–Ribbentrop-sopimus. Hyökkäämättömyyssopimus sinänsähän on ihan jees, parasta olisi jos kaikki maailman maat solmisivat yhden ison hyökkäämättömyyssopimuksen. Tai siinä olisi se huono puoli, että tietyt diktaattorit kuvittelisivat voivansa tehdä mitä tahansa ilman että kukaan puuttuisi asiaan. Vähän niin kuin nuo kaksi hirmuhallitsijaa uskoivat pystyvänsä mihin vain mainitun keskinäisen sopimuksensa turvin. Mutta varsinaisesti he sopivat Koillis-Euroopan jaosta omiin etupiireihinsä. On se mukava, kun pienillekin maille annetaan mahdollisuus päästä kunnon piireihin. Suomelle, Virolle, Latvialle, Liettualle, itäiselle Puolalle ja nykyiselle Moldovalle se tarkoitti “mahdollisuutta” liittyä suureen sosialisten kansojen perheeseen. Läntiselle Puolalle se taas tarkoitti orjuutta arjalaisen germaanirodun palveluksessa. Itse asiassa Liettua oli alunperin nimetty Saksan etupiiriin, mutta se vaihdettiin lisäalueeseen Puolassa.

Vaikka Suomi ja Neuvostoliitto olivat solmineet Tarton rauhan vuonna 1920, välit olivat jääneet kireiksi. Syynä olivat molemmissa maissa raivonneiden sisällissotien päinvastaiset tulokset. Suomessa valkoiset olivat voittaneet ja suuri joukko punaisia suomalaisia oli paennut Venäjälle, jossa taas punaiset voittivat jokunen vuosi myöhemmin ja jopa kymmeniätuhansia venäläisiä ja karjalaisia pakeni Suomen puolelle. Suomessa oli sodan aikana surmattu vähintään satoja venäläisiä etnisissä puhdistuksissa, kun taas Stalinin 30-luvun kansallisissa vainoissa tapettiin kymmeniätuhansia suomalaissiirtolaisia ja inkerinsuomalaisia. Aiemmilta vuosikymmeniltä oli siis kertynyt paljon kansallista katkeruutta varsinkin Suomen puolella. Neuvostoliitossa arvelutti erityisesti se, että raja oli vain noin 30 kilometrin päässä Leningradista. Nykyiseltä rajaltamme on Pietariin matkaa suunnilleen 200 km, ja Helsingistä muuten aika sama. Suomi tajusi asiaan liittyvät riskit ja pyrki rakentamaan puolustusyhteistyötä muiden Pohjoismaiden, erityisesti Ruotsin kanssa. Tällä suunnalla ei ollut kuitenkaan valmiutta sitoutua taistelemaan Suomen puolesta. Konfliktin lähestyessä maamme oli siis tilanteessa, jossa konkreettisen avun saantiin miltään suunnalta ei ollut takeita.

Talvisotaan johtaneessa kehityksessä meille suomalaisille oli ominaista kansallinen yhtenäisyys ja taipumattomuus tekemään kompromisseja Neuvostoliiton kanssa. Oma osansa oli tietysti siinä ärtymyksessä, jota Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton ylimielinen ja häikäilemätön käytös pienempiä maita kohtaan aiheutti. Samalla täytyy antaa tunnustusta myös niille sisäpoliittisille ja taloudellisille toimenpiteille, joilla suomalaista yhteisöllisyyttä oli määrätietoisesti eheytetty vuoden 1918 sodan jälkeen ja erityisesti 30-luvulla. Ja kieltämättä suomalainen ja venäläinen kulttuuri olivat olleet varsin erilaisia kautta historian. Ollessaan osa Venäjän imperiumia Suomen suuriruhtinaskunta oli omaleimainen ja hallinnollisesti varsin erillinen alue emämaasta. Osana Ruotsin valtakuntaa asemamme oli hyvin erilainen, alueemme oli täysin integroitu osa kokonaisuutta, ja tämä asetelma kesti monta kertaa kauemmin kuin Venäjän vallan aika.

Vuoden 1939 alussa Suomi ja Ruotsi suunnittelivat Ahvenanmaan linnoittamista. Neuvostoliitto ei aikonut sallia tällaista ainakaan ilmaiseksi, joten he halusivat vastineeksi Suomenlahden ulkosaaret, eli Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaren ja Seiskarin, vuokralle 30 vuodeksi. Myöhemmin vaatimusta pehmennettiin lupaamalla maallemme nykyisen Pohjois-Karjalan kupeessa olevien Repolan ja Porajärven osia tässä vaihtokaupassa. Meidän puolella rajaa oltiin kuitenkin suhteellisen tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Saman vuoden lokakuussa Suomen edustajat kutsuttiin Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä". Paasikiven johtama valtuuskunta sai huomata, että idän linja oli tiukentunut. Esimerkiksi rajan pinnasta olisi luovutettava pienehköjä alueita ja Hanko antaa 30 vuodeksi vuokralle. Pöydän toisella puolella istuivat Stalin ja Molotov omissa persoonissaan. Sekä Suomen yleinen mielipide että eduskunta eivät voineet hyväksyä Neuvostoliiton vaatimusten laajuutta, ja hallituksemme tarjosi vain suunnilleen nykyistä Helsingin maapinta-alaa vastaavaa aluetta Karjalankannakselta. 10.10.1939 täällä aloitettiin ylimääräiset kertausharjoitukset, ja neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta. Kolmen viikon päästä alkoi sota.

Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa
« Uudemmat -