Nimittäin. Nyt tuli pitkästä aikaa vastaan fantasiakirjallisuutta joka ei VITUTA minua yhtään.
Tuntuu että Tolkienin jälkeen ei ole omaperäistä fantasiaa juuri kirjoitettukaan, johtuen siitä että ihmisillä on typeriä käsityksiä siitä mitä fantasian "pitää" olla. Jopa rakastamani kirjoittajatoverit Weis ja Hickman ovat - surettaa myöntää - melko keskinkertaisia.
Tähän mennessä vain muutama kirjailija on onnistunut uimaan keskinkertaisuuden suon yläpuolelle. Neil Gaiman esimerkiksi kirjoittaa jotain ihan muuta, niin todellista fantasiaa että perusfantasian ystävät eivät luultavasti edes tykkää hänestä. Eoin Colferin tyyli on lähempänä tuttuja aineksia mutta kuitenkin tarpeeksi omaperäistä. Ja tietysti Sir Terry Pratchett joka toivottaa kaikki maailman kliseet ja kaavat tervetulleeksi, silppuaa ne muruksi ja sitten kasaa murusista ennennäkemättömiä ja mahtavia tarinoita. Loistoheppuja kaikki, mutta eivät yhdessäkään kirjoita tarpeeksi paljon tyydyttääkseen loputonta janoani, joten lisää on etsittävä.
Hetki sitten tutustuin Glen Cookiin, jonka Garrett P.I. sarja oli kuin reipas nyrkin isku päin perusfantasian kasvoja. Se muistutti rähjäiseen kieltolain amerikkaan sijoittuvaa rikostarinaa mutta vain fantasiaympäristössä.
Cookin karkea tyyli jätti kuitenkin janoamaan jotain hitusen nyrkillä tälläämistä hienovaraisempaa. En tiennyt tulisinko koskaan löytämään sitä.
Kunnes. Viimeksi kirjoja tilatessani ostin Dmitry Glukhovskyn Metro 2034:n ja Cookin The Black Company sarjan kolme ensimmäistä osaa, ja viime hetkellä päätin ujuttaa mukaan tuolloin vielä tuntemattoman J.C. Hinesin The Stepsister Schemen koska kuulin että siinä on tissejä. Onhan siinä, ja munaa myös. (nyt siirryin vertauskuvallisuuteen.)
Tämä kirja on nimittäin parasta fantasiaa jota olen lukenut hetkeen. Ja nyt kun pääsin vihdoin tämän blogikirjoituksen varsinaiseen pointtiin, huomaan etten osaa perustella sitä.
Kuten jo sanoin, tämä kirja ei vituta minua yhtään. Ei vituta siitä huolimatta että se on rakennettu hyvin tutuista palikoista. Fantasiamaailma on melko perinteinen, minkä lisäksi se pohjautuu myös hyvin vahvasti satuihin. (te nykynuoret lukijoiden joukossa ette varmaan tiedä mistä puhun. sadut olivat sellaisia juttuja joiden vesitettyjä versioita minun ikäpolvelleni kerrottiin kun olimme alakouluikäisiä.)
Mutta se ei haittaa, koska kerrankin kirjailija ei pidä minua, lukijaa, ihan vitun urpona. Juoni ei kulje tuttuja, odotettuja polkua vaan raivaa itse tiensä eteenpäin. Päähenkilöt eivät vaihteeksi ole typeriä, umpimielisiä paskapäitä joilla on typeriä ongelmia vain siksi että "konfliktia pitää olla", vaan he ovat älykkäitä, uskottavia ja tarpeeksi kivoja että en toivo heidän kuolevan.
Ja kirjan yleinen ote, niin perusfantasiaa kuin onkin, onnistuu jotenkin olemaan yhtä aikaa sadunomaisen optimistinen ja toisaalta myös rakastettavan kyyninen ja masentava, fantasian kliseitä taidokkaasti dekonstruktoiva. Yleensä fantasian saralla tulee vastaan joko ällömakeaa karkkia tai, harvemmin, kyynistä synkistelyä(Glen Cook), mutta on harvinaista nähdä molempia samassa paketissa. Toisin kuin salmiakkisuklaa, tämä toimii.
Ja miksi voi miksi en käytä näitä valvotun yön jälkeisiä maanisia kirjoituspuuskia siihen että yrittäisin itse kirjoittaa siedettävää fantasiaa, suoda edes hetken huomiota keskeneräisten novellien kirkuvalle pinolle, sen sijaan että maalaan aivoni irc-gallerian päiväkirjaan jossa tämä teksti luetaan kerran, kahdesti, ja sitten unohdetaan. En tiedä.
Mutta jos sain jonkun innostumaan jonkun mainitsemani kirjailijan tuotannosta, niin oli se sen arvoista.
ps. nuo Glukhovskyn Metro-kirjat olisivat ansainneet enemmänkin huomiota mutta en jaksanut tähän hätään. Vaahtoan niistä kuitenkin varmaan kunhan saan tuon jatko-osan luettua loppuun lähiaikoina. Moskovan metroon ydinsodan jälkeen sijoittuvaa kalseaa scifiä, molemmat julkaistu myös suomeksi, hop hop kirjastoon tai kirjakauppaan siitä.
