IRC-Galleria

Sitä ei uskokaan kuinka nopeasti elämä kuluu. Ja kun se loppuu, ei siinäkään enää usko auta.
No, sitä tässä on tullut fundeerattua... Siis miten tästä eteenpäin. Oletuksena olisi että tekisin jotakin hyödyllistä. Siis työtä tai opiskelua. Mieluiten työtä, siitähän saa valtiokin oman osansa. Tai oikeastaanhan se saa osansa kaikesta mitä kulutan, ALV:n muodossa (Ent. lvv), joten se että elän ja ostelen roinaa on sitten kait ihan tarpeeksi?
Siis, turhauttaa ylipäätänsä olla jossakin gategoriassa, luokiteltuna. Oikeestihan olen aivan luokaton esitys, siis olen! Onnistuin jotenkin vempuilemaan koulujärjestelmästä läpi, YO:ksi asti. Ja sitten päätin tehdä töitä, tai oikeastaan ajauduin yrittäjäksi. Se oli hienoa aikaa, ei jäänyt edes hirveen paljon velkoja siitä. Ei, ja jotenkin sain asunnon hommattua. Ei tosin aivan ikiomaa, mutta omistusosuus kasvaa koko ajan... Toki vaihtaisin milloin tahansa koko omaisuuteni hirsimökkiin ja kivääriin jossakin vitun-hevon-kairassa. Ja kun sais kaikki tiedot pyyhittyä vittuun, niin kuin siinä 'Jäniksen vuosi' kirjassa/elokuvassa. Jokaisella on paikkansa, jokaisella on tehtävänsä... Just joo. Kuka sen määrittelee, ja millä oikeudella? Kaikki ihmiset on samanarvosia? No ei tasan ole. Toiset on arvoisempia, muttei saman. Loppujen lopuksi olen tosi vähään tyytyväinen. Ja se on vähän se. Palanen rakkautta ja pilkahdus onnea. Se on pitkään ollut jossakin aivan muualla. Minä olen ne asiat onnistunut poistamaan elämästäni. Siis, onhan se tasaista nyt, kaikki. Niin kuin aavikolla on tasaista, ja kuollutta. Joskus eräs minulla rakas ihminen sanoi; Kun vaan saan olla seurassasi, niin kaikki on hyvin... Ja minulle se ei silloin riittänyt, en tajunnut sitä että rakkautta voi olla, tai joku voi luulla että sitä on. Ehkä se ei ollut sitä, vaan omistushalua. Joka tapauksessa en ottanut riskiä ja karkotin hänet, tavalla, jos toisellakin, läheltäni. En sano missä, milloin ja miten. Ei sillä ole merkitystä. Merkitys on jo poissa. Se on jo toisen ihmisen merkitys, minun muistoni. Ja aivan tajunnan virtaahan tämä taas on. Pikkuisen ehkä katkeraa. Voisin nyt jo antaa rakkaudelle tilaa. Sydämeni on kasvanut jo sen verran että se jaksaa kantaa muutakin kuin omat murheensa, jopa toisen ihmisenkin.
Ja en tiedä, jos niin on, taidan pystyä kohtaamaan tämän kaiken aivan yksinkin. En pelkää enää. Se on paljon se, olenhan täällä, tunnen, elän, hengitän. En jaksa ottaa paineita mistään erikseen. Kyllä se elämä niitä paineita kasaa muutenkin. Onhan minusta jo jäänyt ikuinen jälki tänne bittiavaruuteen. Ehkä joku joskus sen löytää. Ohi kiitävänä välähdyksenä, tajuten ettei tarvi olla yksin. Vaan, jos näin kävisi, tuntea oikeaa yhteyttä johonkin toiseen ihmiseen.
Lahjakkuus, mitä se on? Kuka sen määrittelee? Itsestäni olen onnistunut riisumaan kaiken sen kuvitteellisen kuonan pois. Ei ole lahjakkuutta, on vain elämä ja sen kokeminen.
Ja se jatkuva yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne. Kaipuu johonkin jota ei ole.