IRC-Galleria

Ulkona on syksy, vaikka nyt pitäisi olla huhtikuu ja kevät, lumet ovat jo kertaalleen sulaneet, satoivat sitten takaisin ja sulivat jo melkein uudestaan. Maa on täynnä syksyisiä kuolleita vaahteranlehtiä, joita kukaan ei ole haravoinut pois, ja jotka muistuttavat yhä venähtäneestä syksystä ja lyhyestä, kuolleesta talvesta, jota kukaan ei tiedä olleenkaan. Viinimarjapensaat ovat menneisyyden haamuja, tummia ja täynnä varjoja, niiden vääntyneet alumiinikehikot irvistelevät ruosteisina vankiloina katkeilleiden oksien alla, ja puut huojuvat tuulessa, taipuvat häilyviksi kuviksi, ja oksat sojottavat tyhjyyteen halkoen kummallisen sinistä ja pilvetöntä taivasta.

Itkuinen, aikoinaan isän kanssa äidin vaatimuksesta punaiseksi maalattu leikkimökki seisoo yhä paikoillaan, ovi on kadonnut, lentänyt kai tuulen mukana saranoiltaan ja toimitettu sen jälkeen polttopuuksi, ikkuna on hajonnut ja sirpaleet ovat maanneet vuosikausia maassa kenenkään korjaamatta niitä pois. Lommonien tynnyri makaa puoliksi hiekkalaatikossa, jonka hiekka on vähä vähältä nosteltu leikkikaivurilla sen ajan lahottamien laitojen ulkopuolelle, ja keltaisen kaivurin kauha makaa unohtuneena puoliksi lumella, puoliksi viimekesäisellä nurmella. Routaiseen maahan on joskus kaivettu kuoppa, jota joku on kutsunut möhköfanttiansaksi, ja myöhemmin siihen piti istuttaa mansikoita, jotka kuolivat ennen kuin ehtivät maahan saakka, ja sen jälkeen sen ympärille piti tuleman kukkapenkki, jota kukaan ei koskaan tehnyt. Nyt kuopan pohjalla lojuu ränsistynyt lentopallo ja haalistunut punainen legovene, eikä kukaan enää muista eikä kaipaa niitä.

Ja ilta muuttuu tummaksi ja melkein mustaksi, mutta taivas on yhä sininen, eikä missään näy kuuta eikä ainoatakaan tähteä, ja vain puiden yhä huojuvat varjot erottuvat mustasta massasta, eikä kukaan enää muista unohdettuja leikkikaluja, joita ei voi nähdä, eikä niitä kerätä koskaan pois. Minä painan otsani likaiseen ikkunaan, jota jostakin kaukaisesta ja kummallisesta syystä en koskaan ole siistinyt, ja se vääristää maan ja puut ja kaiken, sen tahrat tanssivat silmissäni unohdettuina ja yksinäisinä, ne yrittävät huutaa minulle käheällä äänellään voikukista, joita kesäisin kasvoi ikkunan alla, ja joista minä taiteilin kruunuja itselleni, ja kesäilloista, kun ilma oli viileä ja olisi pitänyt jo juosta nukkumaan, mutta maa oli yhä lämmin, ja minä tanssin seppeleet päässäni karkuun äitiä.

Minä hyppään ikkunasta, se viiltää haavoja käsiini ja kylkiini, mutta en välitä niistä. Minä juoksen vanhan nurmen ja likaisen lumen ylitse, ja lumi tuntuu kummallisen kuumalta, eikä lainkaan kutita paljaita jalkapohjiani. Minä käperryn keräksi sotkuisen leikkimökin varjojen täyttämään nurkkaan, ja pölyiset seinät kohoavat jonnekin korkeuksiinsa, eivätkä ne lopu koskaan. Liu’utan kättäni karhealla puulla, etsin tuttuja oksanreikiä, mutta en enää löydä niitä, koetan tunnistaa, mutta eksyn. Mökki on täytetty varjoilla ja kummituksilla, siellä lojuu vieraita leluja ja uusia tarinoita, enkä minä enää kuulu sinne. Makaan selälläni halkeilevalla lattialla ja toivon vain, että voisin tippua sen lävitse, tippua sen alla olevien kivien lävitse, maan lävitse, kalloperän lävitse, vajota alimpaan helvettiin, ja jäädä sinne. Lihakseni puutuvat, en tunne enää niitä, en kuule tuulen huminaa ontoissa laudoissa, en maalin hiljaista rapistumista, en näe ulkona tanssivia keijuja, en pimeyden luolistaan houkuttelemia peikkoja, en haista kylmyyttä väreilevästä ilmasta, tunnen vain pimeyden, tunnen sen viekkaat kädet, sen kummalliset kosketukset ja viehättävän äänen. Ja minä tahdon matkata sen mukana pois…