IRC-Galleria

Pieni, vanha koira katselee minua suurilla, suklaanruskeilla silmillään. Niiden katseessa on väsynyttä iloa. Jostain kaukaa vanhuuden lävitse pilkahtaa nuoruuden toivo. Se on sellainen toivo omasta perheestä, isännästä, joka kävisi lenkillä ja emännästä, joka harjaisi turkkia. Se toivo on jo miltei sammunut, mutta elää silti pienenä liekkinä vanhoissa silmissä.
Muistan kuinka näin Jerrin ensimmäistä kertaa. Muistan sen pienenä pentuna kymmenen vuotta sitten. Muistan nuo samat lumoavat silmät, jotka silloin olivat vielä täynnä riehakasta iloa ja kostean kuonon, joka oli valmis tutkimaan jokaisen nurkan, kolon ja pimeän käytävän. Seikkailunhaluisina taaperoina juoksentelimme yhdessä halki takapihaltamme alkaneen valtavan, synkän metsän. Silloin me elimme onnellisina.
Korkojen kopina havahduttaa minut muistelmistani.
- Voi koira parkaa, nainen säälittelee.
- Kuinka niin?
- Sehän on jo vanha ja raihnainen, turkkikin on jo menettänyt kiiltonsa.
- Onhan se vanhaÂ…
- Eikö olisi armeliaampaa lopettaa se?
- Jerrikö? Ei ikinä!
- Tunnetko sen? Voi raukkaa, niin paljon on joutunut kokemaanÂ….
- Tunnen… Leikimme pieninä yhdessä.
Katselen kalliisiin merkkivaatteisiin pukeutunutta naista, ja käännän sitten katseeni Jerrin älykkäisiin silmiin. Ei, Jerriä ei lopetettaisi. Ei nyt, kun vuosien etsinnän jälkeen olen vihdoin löytänyt hänet. En päästäisi häntä käsistäni. Kuolema ei voisi olla hänelle armeliaampi. Jerri voisi elää vielä vuosia, ja minä voisin hoitaa häntä.
Kiedon käteni Jerrin kaulaan. Kuiskailen hiljaa kauniita sanoja hänen korvaansa. Ne ovat sanoja elämästä. Nainen polvistuu viereeni ja laskee kätensä olalleni.
- Hän on hyvä koira, nainen kuiskaa
- Mutta hän kärsii ja kuolee pian. Hänellä on kasvain keuhkoissaan.
Katson surullisiin silmiin. Aistin niiden katseesta kuoleman. Tunnen Jerrin tietävän ja hyväksyvän sen. Hän hyväksyy sen paremmin kuin minä. Tunnen kyynelten valuvan poskilleni, mutta en nosta kättäni pyyhkimään niitä pois. Halaan Jerriä ja upotan vuosien kaipuun pehmeään turkkiin.