IRC-Galleria

Esitän että tämä on näytelmää, ihan kaikki. Kirkuvat valot ja kaikuvat äänet. Esitän että en ole jumissa iltojen ja aamujen ikuisessa jatkumossa, jossa molemmat ovat yhtä vaikeita. Esitän että en itke illalla itseäni uneen ja että en herää aamulla pelonsekaisista vertatihkuvista unista vain huomatakseni että ne olivat todellisuutta yksinkertaisempia. Esitän myös että yksinäisyys ei ole pimeyttä loistava polttomerkki vasemmassa lapaluussani. Että hiljaisuus on itse asiassa kaunista, että hymyileminen on turhaa, että minua ei väsytä.

Esitän aivan kaiken, elämä on suuri näytelmä ja olen kyllästynyt siihen. Joku on jakanut roolit väärin, tai sitten en vai osaa.

Taivaalla on täysikuu, itsensä kultaa ja hopeaa täyteen ahminut itsekäs idiootti joka toljottaa minua valkoisilla silmillään kuin elefanttia perhoshäkissä. Se ei mene piiloon mustien verhojen taakse, kieltäytyy itsepintaisesti ja paistaa lattialle häilyvän keilan, jäädyttää valonsa siihen enkä voi poistua huoneesta, karata toiselle puolelle taloa, koska valokeila on oven edessä ja kasvaa ja kasvaa ja muuttuu jäiseksi aidaksi makuhuoneen ja eteisen väliin.

Eteinen olisi turva jos pääsisin sinne.
Eteisessä on rehellisesti pimeää.

Makan selälläni hikisissä lakanoissa, miten ne voivat olla hikiset jos ovella kasvaa jäätä. Huulet kasvavat yhteen, niiden välille muodostuu ihosta silta. En voi huutaa. Kädet uppoavat patjan sisään, se repii ne itselleen, veri valuu valkoisille kankaille. Hiukset kasvavat ja kasvavat, kietoutuvat sängynjalkoihin, kiskovat päänahkaani kuin satakiloiset painot olisi ripustettu jokaikisen päähän.

Jähmetyn paikoilleni, äänet kovenevat, jotkut äänet vain, värit kirkastuvat, muuttuvat räikeiksi. On pimeää mutta ei siltikään ole. Minä vihaan tätä.

Tiedän miten kaikki loppuu. Kaiken tilalle tulee tyhjyys, unta syvmpi, hiljaisuutta voimakkaampi, yksinäisyyttä pelottavampi ja yötä mustempi tyhjyys. Tyhjyys joka maalaa kaiken merkityksellisen merkityksettömäksi ja välttämättömän turhaksi, joka naulaa päivät toisiinsa, joka saa minut olemaan katsomatta itseäni silmiin.

Puren sormiani, raastan nahan ja lihan ja jänteet irti. Imen verta, turvallista, pehmeää, voimakasta. Luut kalisevat tosiaan vasten, valittavat omaa kohtaloaan. Nauran niille, ne ovat niin tyhmiä. Luulevat tulevansa nyt onnettomiksi, minä olen viisaampi, minä pidän valtaa. Ne eivät voi ampua minua, minä en voi enää kuolla. Olen jäätynyt, kuu tappoi minut, ja veri ei enää virtaa, se on kovaa ja lostaa kuin timantit.

Peili on tippunut lattialle, hajonnut muurahaisiksi, ja ne juoksevat ylitseni ja kantavat timantteja kekoon. Kuu ei naura enää, ehkä se katuu sitä mitä on tehnyt. Se ei voi enää kiduttaa minua, minä olen vapaa.

Esitän että olen kuollut. Kun ihmiset tulevat, ne eivät näe jäävuorta ovella, kävelevät sen lävitse. Ne itkevät, muka, mutta hymyilevät naamioidensa takana, ovat päässeet minusta lopulta eroon. Niin ne luulevat. Minä olen oppinut tämän pelin säännöt. Minä en osaa ja olen silti kaikkia parempi. Esitän että veri on jäätynyt. Esitän että nahat ja lihat on revitty ja kylkiluuni loistavat kilpaa kuutamon kanssa. Esitän että makaan hiljaa ja olen kuollut, vaikka oikeasti lentelen katossa, katon yläpuolella, ulkoavaruudessa, ja odotan. Tähänkin asti olen odottanut, miksi en odottaisi vieläkin. Vihaan tätä.

Ne eivät päästä häntä sisälle. Minä tiesin etteivät ne päästäisi.
Mutta niiden on pakko.
Ne tietävät sen.
Minä nauran niin että olen vähällä muuttua eläväksi. Mutta en muutu. En vielä. Hän tulee huoneeseen, näkee jäävuoren. Hymyilen hänelle, en minä ole kuollut. Hän itkee. Koskettaa kättäni.

Veri muuttuu juoksevaksi, lihat ja nahka palaavat ennalleen.
Nauran.
Minä osaan tämän. Oikeasti en osaa, koska huijaan senkin.

- Minä voin ihan hyvin vain istua tässä ja olla keväässä, sanoi Birk. Ronja katsoi häntä salavihkaa ja mumisi hiljaa:
- Siksi minä sinusta pidänkin, Birk Borkanpoika.

minun on suureksi häpeäkseni myönnettävä, että kaikesta ulkoisesta hurmaavuudesta (jos sitä lainkaan on) huolimatta minun mielenlaatuni on hyvin oikuttelevainen ja heikko, ja olen mitä surkein tällaisiin hienostuneisiin ja ylevyyttä vaativiin keskusteluihin.

neiti G says:
neiti G, kuinka tämä nimi viehättää minua suuresti, kaikkien niiden siveettömien nimien jälkeen, joita olen ystävättäriltäni saanut!
neiti K says:
olenko minä kenties sitten herra K? vai kenties pelkkä sir
neiti G says:
te toki olette hyvin hurmaava, mutta luulen että ette tahtoisi kuitenkaan esiintyä miespuolisena, ja vielä äärimmäisen siveellisenä, sillä sehän on täysin luontonne vastaista ja kaiken lisäksi hyvin väsyttävää
neiti G says:
sir olisi hienoa
neiti K says:
luontoni vastaista?
neiti K says:
miten julkeatte väittää että siveellisyys olisi luontoni vastaista
neiti G says:
tehän joka tapauksessa olette nainen
neiti K says:
ette te voi sitä tietää
neiti G says:
voi, kuinka voitte näin väärin ymmärtää jalon tarkoitukseni!
neiti G says:
enkö? näin olen kuvitellut, mutta saatanhan toki olla väärässäkin, kuten usein onkin sattunut


neiti K says:
itse henkilökohtaisesti tunne että kadotin keskutelumme niin sanotun" punaisen langan", neiti G, ja olen hyvin pahoillani

neiti G says:
mutta tahtoisin mielelläni tietää, oletteko te "neiti K" vai "sir Kristofer"!
neiti K says:
pelkään loukanneeni tunteitanne ja teidän ollessanne minulle vihainen
neiti G says:
voi, en minä tule vihaiseksi
neiti K says:
en kykene puolustamaan kommenntejanni järkevästi
neiti G says:
minä luulen, etteivät sinun kommenttisi lainkaan kaipaa puolusteluja
neiti G says:
sillä olet ihailtavan suorasanainen ja syvin siveellinen, kaiken kaikkiaan mitä mainioin ystävätär!
neiti G says:
*hyvin
neiti K says:
kuinka kohteliasta teiltä
neiti K says:
ja kuinka jaloa
neiti G says:
ei, ei, ei lainkaan kohteliasta, vaan pelkkiä itsestäänselviä tosiasioita
neiti K says:
olen kiitollinen teille, ja tahdon kertoa kuinka te olette mitä suurimmassa määrin elämääni piristävä henkilö ja erinomainen ystävä


neiti G says:
oi, kuinka häpeällistä! olen niin säälittävän huono tässä suomenkielen jalossa taidossa...!
neiti G says:
en kykene edes aivan yksinkertaisimpia sanoja kirjoittamaan oikein
neiti K says:
ei hätiä mitiä, neiti G, näppäimistö voi aihettaa tuollaiset virheet
neiti G says:
kyllä, tämä nykyajan tekniikka on niin hämmentävää...
neiti K says:
äärimmäisen
neiti G says:
mutta tämä kummallinen ja minulle vielä osittain hämärän peittoon jäänyt hieman vanhahtava kieli on myös hyvin hämmentävää
neiti K says:
luullakseni kaikki maailmassa on hämmentävää, armon neiti G
neiti G says:
en toki sano, etteik se olisi mielenkiintoista, on toki, mutta kaikesta tästä huolimatta olisi miellyttävämpää siirtyä kirjoittamaan sitä kieliopillisesti hyvin puutteellista ja julmaa nykykieltä, jota tapaamme yleisesti käyttää keskusteluissamme
neiti G says:
*etteikö
neiti K says:
ai niinkun tälläistä, neiti G

- - -

Sigmund Freud was a chauvinist, Karen Horney was a feminist, what is the difference between them?

- - -

What is the difference between philosophy and chauvinism?

- - -

What is the difference between psychology and guessing?

- - -

What is the point that explains the purpose of the life?

- - -

I am still in oral stage ;D I put everything in my mouth..! >xD I have soooo many fixations during my earlier development D8

- - -

if u're there i wanna say something something important. this is my final performance and it's owned by u.

(little bit confused..)

i pretend no-one loves me
and i pretend everyone wants me
(do u see there are no lies anymore..)

this is a play a play a play
ofcoz it is

i'm an actress temptress mistress
-tress -tress -tress
no i'm not

i'm depend on and i'm independent in
in in in my games
on on on my minds

ladies and gentlemen
miss nothing performs miss everything
till she gets a
gets a
gets a

till the day she gets a
(don't wait i'm not gonna say it)

if u mind u know
wuhuu
i love to tease to tease to tease to tease
u

fuck fuck fuck fuck fuck fuck fuck fuck fuck fuck fuck fuck fuck fuck...
i am your duck and whatever i don't care
smile smile smile smile smile smile smile smile smile smile smile smile...
don't feed me i can bite don't matter what i said i don't like i have no faith
hate hate hate hate hate hate hate hate hate hate hate hate hate hate hate...
lets jump in lake and however i take back what i have made for godless sake

got a little less than zero
i lie donno why just too shy sorry hurry have to go tell me how
weird weird weird weird weird weird weird weird weird weird weird weird weird weird...
WEIRD:D:D:D:D:D:D:DDDDDDDDDDDDDDDDDDDD!

(that's all i can write don't matter hooooooow much i try... )

>______________________________________________________________________<

sillion kun pelloilla on usvaa ja on yö ja vähän kylmää niin on kiva mennä ulos kävelemään ja ajatella että on lintu ja osaa lentää. ja kun sataa melkein kaatamalla on kiva istua jossain ladossa jonka katto vuotaa ja jossa on homeisia heiniä, ja sitten se sade tanssii katolla ja siitä kuuluu nätti ääni ja ulkona puut taipuu kun tuulee.

ja sitten vois itkeä hiljaa.

"luet hyvin Kafkan novellien rajankäyntiä toden ja epätoden, sisäisen ja
ulkoisen maailman välillä. Kafkan novellit ovat kuin elämä itse: mistään
ei voi sanoa mitään varmaa."

(rakas äidinkielenopettajamme... x'DD)

Äidille ja isälle

Tässä on sanat, jotka te saatte, ja kuvat. Tässä on kaikki. Ja muistakaa, että nämä sanat ovat minun sanojani, minä määrään, mitä ne tarkoittavat ja mitä eivät. Minä määrään, mikä niissä on totta ja mikä valhetta. Lukekaa nämä tarkkaan, koska ne sanat ja ne kuvat, joita luulette vähäpätöisiksi, merkityksettömiksi, ovat tärkeimpiä, ja ne, joissa luulette totuuden piilevän, eivät tarkoita mitään, ne helisevät tyhjinä, niissä on vain kirjainten yksinäiset keltaiset luut. Niissä ei ole lihaa. Ja tässä on kaikki, minkä osaan selittää. Ymmärtäkää tai olkaa ymmärtämättä, mutta kysymykset ovat turhia. En osaa vastata niihin. Lukekaa ja katsokaa, osaatteko nähdä niillä silmillä, joilla minä näen. En osaa järjestää asioita otsikoiden alle ranskalaisilla viivoilla, en saa niitä käsitteiksi, ne kimpoilevat seinistä, laukkaavat ympäriinsä, sekottuvat toisiinsa ja hyökkäävät toistensa päälle suurina mustina panttereina. Toisinaan ne ovat kukkia kedolla tai saksia penaalissa. Mutta tässä on se, mitä osaan selittää.
Ja joku päivä minä vielä kirjotan. Kirjotan kaiken, rakkauden ja vihan, elämän ja kuoleman, sanat ja kuvat ja kaikki on silloin selvää. Kirjotan sen, mitä ei saisi ja sen mitä saa. Silloin minä pesen ne ikkunat, jotka on pakko pestä, ne, joiden takana on harmaa ja syksyinen kevät. Kevät, joka sulattaa lumen, mutta ei osaa kasvattaa lehtiä puihin, ei saa ruohoa kasvamaan eikä kukkia loistamaan. Se kevät on syksy ja se tappaa.
Pesen elämän kymmenkertaiset ikkunat. Seuraan kättäni, se juoksee pitkin himmeää lasia, se vuotaa vettä ja saippuaa, se roiskii sitä ympäriinsä, sotkee. Näen oman kuvani likaisena, se kimpoilee laseista, vääristyy, muuttuu, moninkertaistuu. Se valuu veden mukana lattialle, sulaa saippuana kuumuuteen ja osa siitä jähmettyy, kuivuu ja jää lasiin. Se syöpyy siihen, jää kiinni, eikä kukaan saa sitä siitä irti. Kuivaan ikkunat papereilla, joihin on kirjoitettu ja piirretty kaikki ne kielletyt sanat, kaikki luvattomat kyyneleet ja ne tunteet, joita ei saa tuntea. Se raapii lasia kuin ilkeä hiekkapaperi, piirtää verisiä viivoja, nauraa omaa julmuuttaan. Ja lasi ulisee, valittaa, se itkee omaa kuolemaansa.
Ja minä itken. Kyyneleet juoksevat yhteen käsistä vuotavan veren kanssa, yhteen lasien tuskan kanssa, ne sekottuvat kuvaani, valuvat sen silmistä, uppoavat nekin ikkunaan, jäävät. Ne muuttuvat timanteiksi, leikkaavat lasista sen tuskan. Leikkaavat kuvani siitä, ja se tippuu ehyenä lattiaan. Näen laseista kaikki ihmiset. Kaikki ystävät, kaikki nekin, joita en koskaan tuntenut. Ja hetken, pienen kuolevan hetken minä katson heidän silmillään. Ja silloin minä muutun heiksi, minä olen Nina, Heli ja Riku, Katri, Veera ja Kristiina, Tuomas ja Lamin, Hanna, Oona, Riikka, Laura ja Lotta, Sofia ja Maarit. Olen kaikki.
Minä kirjotan. Kirjotan heistä, kirjotan ihmisistä, kirjotan elämästä ja kaikesta. Ja rakkaudesta. Minä anon ihmisiä pesemään ikkunoita. Elämän ikkunoita. Kymmenkertaisia. Anon, pyydän, ja tiedän, että he tekevät niin, jotkut, jotkut. Mutta kaikki eivät pese, ja siitä olen surullinen. Tahtoisin kaikkien tietävän.
Minä luen sanat, jotka on kirjoitettu, ja samassa minä muutun niiksi, pelaan niiden peliä. Minä olen Dostojevsiki, olen Emily Bronte, Grimsdottir, Saima Harmaja, olen Franz Kafka ja Virginia Woolf, Sartre, Simone de Beauvoir, minä olen Dante ja Kant. Mutta en jää heiksi. Minä kasvan heistä. Saan lisää voimaa, lisää toivoa ja lisää elämää. Tunnen varmemmin sen maan, jossa asuu keijuja ja peikkoja, ja siellä ne asuvat sopuisina, ne tanssivat yhdessä, laulavat. Kukaan ei ole siellä syyllinen. Siellä ei rakenneta tyhjiä pahvikulisseja, joita rotat tappavat, joissa tuuli ulvoo yksinäisenä ja vangittuna.
Vedellä ja saippualla vedän pahvikulissit kasaan. Vapautan tuulen niiden vankiloista, kaadan ne katsomoon, ja se on jo tyhjä, katsojat ovat juosseet karkuun. He ovat lentäneet pois, sillä pahvikulisseilla ei ole mitään tarjottavaa. Ne ovat valhetta. Ne ovat aaveita. Ne kummittelevat. Ja jonain päivänä ne vääjäämättä tuhoutuvat.
Aurinko hukkuu mereen, tulee yö ja pimeää. Tulee yö, ja yö on nukkumista varten, se on yksinäisyyttä varten ja varjoja varten. Mutta yöllä on hyvä pestä ikkunoita, silloin lasista tulee puhdasta ja kiiltävää. Silloin perhoset eivät lennä pahki siihen. Pimeys tappaa lian, se vaalii sitä, se suojelee valhetta. Mutta yöllä se on kaunista tappaa. Pimeys.
Ja silloin, kun aamu tulee ja hiljaisuus varjojen jälkeen, on jäljellä enää viimeinen ikkuna, se kaikkein likaisin. Se, johon te heitätte kuraa ja rapaa, se, johon perhoset ja linnut lentävät pahki. Minä roiskin vettä ympäriinsä, se valuu pitkin käsivärsia, se tippuu kainaloihin, kiertyy kehoni ympärille, se maalaa maailman harmaaksi, ja harmaa on vielä mustaakin pahempaa, se pistää puukoilla selkään ja nauraa. Se tulee ja teutaroi edessäni, silmissäni, korvissani, se valuu syyllisyytenä niskaani, repii hiuksista ja hakkaa päätäni seinään. Se on laseista kaikkein pahin, se tartuttaa veden täyteen omaa likaansa, mutta se huutaa kaikista eniten tuskaa kuollessaan. Kuvani uppoaa siihen kaikkein syvimmälle, kyyneleeni leikkaavat sitä kaikkein verisimmin. Kivuliaimmin.
Mutta kun sen olen tehnyt, kun olen kiillottanut viimeisen ikkunan ja se hohtaa puhtaana, minuun istutettu syyllisyys on noussut huippuunsa, hyökännyt pantterina niskaani, kampannut minut, se on noussut syksyisenä keväänä, jolla ei ole ollut voimaa kasvattaa vihreyttä ympärilleen. Nyt se makaa kituen maassa. Olen heittänyt sen takaisin teille, viskannut likaisen veden niskaanne. Tämä on se likainen vesi. Ja luette tätä nyt. Ette pidä lukemastanne. Teidän mielestänne minä valehtelen. Ajattelette, että syyllisyys ei ole teidän vikanne. Että olen kasvattanut sen itse. Tämä on kaikki ne sanat, joita on tehnyt mieli huutaa, kaikki ne kirjat, jotka pelko on pitänyt paikoillaan hyllyissä. Kaikki ne lyönnit ja potkut, joita ei koskaan ole tullut. Ja te ette ymmärrä tätä. Ehkä ette halua ymmärtää. Ehkä tämä on liian vaikeaa.
Ja kun suljen viimeisen haan, kun kaikki lasit on pesty, kun ikkuna on kiinni, silloin se katoaa ja tilalla hohtaa timantteja, puhtaita, kirkkaita timantteja, ja niiden lävitse näen kevään, joka odottaa kesää. Kevään, joka nostaa kukat maasta, pukee puut lehtiin ja laulaa tuhansien lintujen kielin. Näen kesän, joka ei hajota kevään lupauksia, joka ei jää tyhjäksi, vaan joka antaa sen, mitä sen pitääkin. Kesän, joka antaa lupaamansa vapuden.
Te luulette, että syytän teitä. Ehkä minä syytänkin, ehkä kaadan likavettä niskaanne, mutta tällä kertaa tiedän, että minulla on lupa tehdä niin. Tällä kertaa minä teen niin siksi, että ymmärtäisitte. Näkisitte totuuden. Ette itkisi ja rukoilisi Jumalaa, jota ette tunne, ette syyttäisi minua. Te tiedätte, että tämä on totta. Näette sen. Minun ei tarvitse kertoa esimerkkejä. Löydätte ne itse. Jos ette löydä, ette näe niin kuin minä, ja silloin niitä on turha teille selittää.
Olen pessyt nämä ikkunat. Nekin, joita ette käskeneet, ne, jotka tahdoitte piilottaa. Pesin ne, ja nyt on kevät ja minä odotan kesää. Nyt ei ole enää syksy. Pesin ne ikkunat, jotka sotkitte. Tahallaan. Nyt on teidän vuoronne ymmärtää. Olen heittänyt pallon, olen heittänyt sen teille. Ehkä otatte sen kopiksi, ehkä annatte sen pudota kuraiseen maahan. Ehkä otatte sen ja heitätte puhtaiden ikkunoiden lävitse. Niin että ne rikkoutuvat. Ehkä. Ehkä ei. Mutta tällä kertaa tämä on teidän käsissänne. Olen kirjottaut sen minkä voin, olen piirtänyt eteenne ne kuvat, jotka osaan, ja teidän tulee ymmärtää ne. Ei syyttäen, vaan avoimesti. Ei kysellen, vaan niin, että tiedätte, mitä nämä lauseet merkitsevät. Että olen valmis tietämään valheen ja totuuden. Että olen valmis kaatamaan aavekulissit.
Enää en pyydä anteeksi sitä, mitä olen. Enää en pyydä anteeksi olemassaoloani. En sitä, millainen minusta on tullut. En ole väärin, en vääränlainen, ja teidän on syytä ymmärtää se. En tule muuttumaan sen vuoksi, että te pidätte minua syyllisenä, en siksi että olen mielestänne väärässä. Nyt kysytte kenties toisiltanne, miten muka olette syyttäneet minua, miten olette väittäneet minun olevan väärässä. Ja huomaatteko, jo nämä teidän kysymyksenne osoittavat, että syytätte minua, jälleen. Ja minä syytän teitä. Se on typerää ja lapsellista eikä se johda mihinkään, tiedän sen.
Jos ette näe asioita niin kuin minä ne näen, älkää syyttäkö sitä, miten minä ajattelen. Älkää pitäkö sitä vääränä. Koska se ei ole sen enempää väärin kuin teidänkään tapanne. Eikä yhtään enempää oikeinkaan.
Jos tämä on teistä epäoikeudenmukasta, niin en voi sille mitään. Jos on mielestänne väärin, että pesin tuon piilotetun ikkunan, niin sillekään en mahda mitään. Minusta on hyvä, jos ikkunat ovat puhtaita. Ja maton alle lakaistut kissankakat haisevat. Haisevat ja kovasti. Ja pakastimen taakse unohdetut myös. Ne eivät haihdu minnekään, ne ovat siellä ja pysyvät. Ne ovat luurankoja kaapeissa, niiden vuoksi pitää toisia ikkunoita salata. Mutta niitä minä en voi siivota pois, koska se on teidän asianne, teidän ongelmanne. Minä en voi, vaikka tahtoisin, sillä ette salli sitä.
Kysytte kenties nyt, mikä on tuo salattu ikkuna, mutta sitä en osaa kertoa. Tiedän vain, että olen pessyt sen. Ja se on kaunis. Ja sen takana on kesä, joka täyttää lupaukset. Ehkä tuota ikkunaa sanotaan rakkaudeksi. Ja jälleen ehkä ymmärrätte väärin, tahallaan. Näette asiat sotkuisen ikkunan lävitse, ja siksi se vääristää käsityksenne. Mutta kun ajattelette ja katsotte tarkaan, tiedän, että huomaatte mitä tarkotan. Että en puhu väärin. Että se, mitä sanotte vääräksi ei ole se, mitä takoitan.
Katsokaa tarkasti näitä sanoja. Lukekaa tarkasti. Niin että ymmärrätte. Ja muistakaa, että minä päätän, mitä nämä tarkottavat ja mitä eivät. Että teillä ei ole lupa vääristellä näitä. Nämä ovat minun sanojani ja minun kuviani ja jos ette ymmärrä, se on harmi, mutta en voi sille mitään.