IRC-Galleria

"miksi ylipäätään kirjoitan tänne, ei mitään järkeä, ei niin mitään! haa, ja juuri siitä syystä kirjoitankin, siitä, että se on niin hullua ja mieletöntä ja yhtä sekavaa ja vailla mitään tarkoitusta kuin kaikki muukin on. se on tyhmä pikkuasia, jolla ei ole mitään väliä ja silti se merkitsee kaikkea, ja se on osa sitä, mitä teen ja olen ja se muuttaa jotain ja vähän kaikkea.

enkä minä edes osaa soittaa sitä pianoa, mitä minun piti. siitä kuuluu vain ihan kummallisia ääniä, sellaisia, jotka pilkkaavat kaikkia muita, kiljuvat muiden yläpuolella ja välillä sortuvat ja katoavat kokonaan. nuotteja en saanut koskaan, ja se laulu, jota soitan, on jotain paradoksaalista muistelmaa siitä, jonka kerran kuulin, enkä voi kuollaksenikaan muistaa. se oli kaunista, mutta tämä on rumaa ja kaikki siinä on väärin ja ristiriitaista.

kuitenkaan edes yksikään näistä sanoista ei ole omani, olen vienyt ne muilta, eikä niillä siis lopulta ole mitään merkitystä, koska ne on jo aiemminkin kirjoitettu. ja jokainen ajatus on jo ajateltu, ja kaikki tietävät sen, joten niilläkään ei ole mitään väliä. silti kaikella on väliä ja se estää ja häiritsee ja kummittelee, koska en saa siitä kiinni --"

ammatinvalintatestejä... ^^Sunnuntai 25.02.2007 18:39

haa, oon "taiteellinen ja sosiaalinen ihminen", kaikista vähiten oon "systemaattinen ja käytännöllinen" :DD siis kiinnostusten perusteella. ja sitte kykyjen perusteella oon "kielellisesti ja kuvataiteellisesti kyvykäs ja luova"

ja ammateista...
art director, copywriter, lavastaja, ohjaaja (elokuvien tai näytelmien), näyttelijä, sisustusarkkitehti, graafinen suunittelija ja kirjailija. sitte oli sillai melko hyvin sopivia, niin taidemaalari, piirtäjä, tulkki ja toimittaja ja kaikkia opettajia, niinkö kuviksen ja kielten. :D

^^ vhiii, nää testit on niii-in ihania aina
~ ~ ~

Jokainen huuto toistaa itseään niin kauan, että häviää. Askel toisensa perään raahautuu kohti päämäärätöntä määränpäätä. Tuulet puhaltavat aukinaiseen sydämeen, riehuvat ja tanssivat kuolontanssejaan kunnes on aika päättää näytelmä. Viimeinen näytös on kaunein ja tarkoituksellisin. Ja kun esirippu lasketaan alas, et tiedä, mitä toisella puolen odottaa.

Emmekä me enää näe meidän tähteämme.

Me istumme katsomossa, me itkemme ja odotamme, että valot syttyvät. Silloin voimme unohtaa viimeisen kohtauksen. Ja vähitellen koko näytelmä katoaa, haihtuu, eikä sitä enää ole. On vain puhdas tunnottomuus ja hämärä kuva, jota kukaan ei osaa piirtää valmiiksi.

Sinun on rakennettava vielä uusi näytös. Jälleen uusi, vielä yksi, toinen toisensa perään, sillä mikään ei kestä ikuisesti.

Sinun on seisottava siinä, lausuttava vuorosanasi, joita kukaan ei ole vielä kirjoittanut, ja se on vaikeaa. Sinun on kosketettava vierasta kättä ja suudeltava tuntemattomia huulia.

Mutta jos annat luvan
minä astun katsomosta luoksesi.

Tunnetko, me elämme sankareina, mutta kukaan ei huomaa sitä. Näetkö, me kuiskaamme vuorosanamme vain toistemme kuultaviksi.

~ ~ ~

ha
ha
haa
se on vaan
jumalaista näytelmää
(kaikki)

and don't try to understand it, let it be
alone
The storm falling all around us
The clouds rolling on the sky
We do not know how it does
End up and when will we lie

The line we should not go over
Fly inside the different way
The world of fairies however
Is our at the some day

Suuri jahti halkoi aaltoja kiihtyvällä nopeudella. Ilma sen ympärillä väreili kuumuudesta, mutta jahdin kannella seisovia tuuli vilvoitti ihanasti. Oltiin päiväntasaajan tietämillä Atlantin valtameressä matkalla kohti Kuubaa. Kestäisi vielä muutaman tunnin ennen kuin päästäisiin perille. Lähellä ei ollut muita ihmisiä, vain loputtomiin merta, kevyesti lainehtivaa merta.
Pitkä ja vahvarakenteinen mies seisoi kannella. Hänen pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa, vahvapiirteiset kasvot kääntyivät tuulta vasten, hailakanvihreät silmät tarkastelivat merta jahdin ympärillä. Jo kasvonpiirteistä tunnisti hänet saksalaiseksi. Ei turhaan Ulf Fitz ollut Amerikassa pelätty mies, hänen rikosluettelonsa oli pitkä ja sitä oli kartutettu monissa maissa. Hän oli pelottavan fiksu ja taitava organisoija, eivätkä ihmishenget häntä paljon painaneet. Hän oli järjestelmällinen ja rohkea, mutta ei ottanut turhia riskejä. Hänellä ei tuntunut olevan ketään vihollista, jota vastaan hän olisi järjestelmällisesti hyökkäillyt. Tästä oli vedetty johtopäätöksiä, että hän toimi ennemminkin rahasta.
Fitz oli ehkä kolmenkymmenen tietämillä, mutta vaikutti helposti nuoremmalta pitkine, vaaleine hiuksineen, nahkarotseineen ja lököttävine farkkuineen.
Fitz käveli levottomasti jahdin päästä toiseen. Suuri operaatio oli aluillaan, eikä hän tiennyt mielestään tarpeeksi, jotta olisi voinut hoitaa homman perusteellisesti. Hän oli vaatimalla vaatinut, että hänelle kerrottaisiin enemmän, mutta toinen oli vain sanonut, että hänen saamiensa tietojen piti riittää, muuten häntä ei voitaisi ottaa mukaan. Fitzin oli ollut pakko niellä ylpeytensä, sillä tarpeeksi suuri palkkio houkutteli häntä kovasti. Niin hän seisoi nyt siinä, missä seisoi ja ensimmäistä kertaa elämässään oli epävarma tapauksen onnistumisesta.
Laivalle Fitz oli värvännyt miehiä niin monesta maailmankolkasta, että jos tarkoitus olisi ollut rauhanomaisempi ja miehistö pysynyt rauhallisena koko matkan, olisi hänelle varmasti myönnetty Nobelin rauhanpalkinto.
Laivalla oli pari juutalaista, Fitzin saksalainen veli, norjalainen, kolme venäläistä, entisiä kommunistien kannattajia, arabi ja eteläamerikkalaiset veljekset. Ja kaikilla oli sama tuntematon päämäärä. Kaikki luottivat Fitzin taitoihin. Lisäksi laivalla oli kolme koiraa, kaksi saksanpaimenkoiraa ja dopermanni. Ne olivat kaikki saaneet poliisikoirakoulutuksen ja olivat mukana turvallisuussyistä.
Fitz etsi veljensä Rolf Fitzin käsiinsä. He olivat identtiset kaksoset, edelleenkin täysin samannäköiset lukuun ottamatta sitä, että Ulfilla oli pitkät ja Rolfilla lyhyet hiukset. He olivat tehneet yhdessä monia onnistuneita "operaatioita", kuten he itse rikollisia toimiaan nimittivät. Ne olivat aina hyvin suunniteltuja ja taitavasti lavastettuja, niin, ettei niiden todellinen luonne päässyt esiin. Salaisenpalvelun profiloijat olivat jo kauan yrittäneet saada heidän luonteestaan selvää, mutta se ei ollut millään onnistunut. Kukaan ei saanut veljeksistä selvää. He olivat korkeasti koulutettuja, molemmat olivat lukeneet oikeustieteellisessä ja valmistuneet juristeiksi. Jo silloin heidän toimensa olivat sijoittuneet lain harmaille osille. He osasivat käyttää lakia sitä itseään vastaan.
"Onko kaikki okay?" Ulf kysyi. Rolf ravisti päätään. "Enpä usko." Hän tokaisi tyytymättömänä, "Mikään ei ole selvää. Emme tiedä tarpeeksi." Ulf nyökkäsi: "Emme tiedäkään. Meidän pitäisi ottaa selvää."
Laiva ui yhä vääjäämättä kohti Kuuban rantoja. Sekä Ulf että Rolf seisoivat laivan keulassa ja tarkastelivat rantoja kaukoputkella. Mitään poikkeavaa ei näkynyt, ja satamassa, johon he suunnistivat, oli sovittu Jaguar niminen alus. Se oli kaunis, punamustaksi maalattu urheilullinen moottorivene, jonka oli määrä kuljettaa "tuliaiset" pois jahdista. Rannalla heitä odottaisi Peterson niminen mies, joka hoitaisi kuljetukset.
"Oletko tavannut Fian?" Ulf kysäisi äkkiä. Rolf nyökkäsi. "Joo, Fia oli samassa lentokoneessa, kun tulin tänne. Hän oli kärsimätön, kun kone oli myöhässä. Sillä oli kiire jonnekin."
Jahti lähestyi rannikkoa hiljentäen samalla vauhtiaan. Ulf ei kaikesta huolimatta voinut olla ihailematta Kuuban rantojen kauneutta. Suuret palmut varjostivat maata auringon kuumilta säteiltä, rannat näyttivät luonnottoman hiljaisilta. Kunpa vain pääsisimme käymään Havannassa, Ulf ajatteli, mutta tiesi sen olevan mahdotonta matkan asettamissa puitteissa. Hän olisi lähtenyt uimaan haiden seassa vertavuotavana ja se tietäisi takulla kuolemaa. Ulfissa, ja totta kai silloin myös Rolfissa, piili kauneudenpalvoja ja taiteilija. Se ei vain kovinkaan usein päässyt näkyviin.
Jahti lipui rantaan ja Ulf hyppäsi ketterästi laiturille. Vieressä keinui Jaguar, ja rannalta lähestyi tummaihoinen, valkoiseen t-paitaan ja kauhtuneisiin farkkuihin pukeutunut mies. Ulf kätteli häntä ja mies esittäytyi Petersoniksi. Ulf aavisteli, ettei se ollut miehen oikea nimi, mutta jätti asian sikseen. Jos "pomo" sanoi, että hän olisi Peterson, niin hän myös olisi. Olisi turhaa vaivata päätään sellaisella asialla.
Peterson käveli hiukan ontuen, Rolf pani sen heti merkille. Se ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän miestä.
Miehet kantoivat nopeasti painavat laatikot jahdista moottoriveneeseen. Niitä oli kaikkiaan yksitoista, ja ne painoivat jokainen ainakin viisikymmentä kiloa.
Peterson heilautti kättään hyvästiksi, käynnisti moottoriveneen ja katosi joelle.
Ulf ja Rolf eivät jääneet katselemaan perään, miksi olisivatkaan. He eivät tienneet, minne laatikot päätyisivät, eivätkä he olleet edes aivan varmoja niiden sisällöstä. Se kuului "pomon" suunnitelmiin, ja se oli vain hyväksyttävä. Raha kuitenkin kulkisi, siitä he olivat varmoja, sillä muuten saattaisi käydä niin, että he kertoilisivat eriskummallisia juttuja maailmaa valloittavasta miehestä. Hänellä ei olisi varaa olla maksamatta.
Sinä syksynä minussa heräsi tavallista suurempi kaipuu. Joka vuosi se oli tullut ja joka vuosi lähtenytkin talven myötä pois. Joskus olin tehnyt pieniä matkojakin, salaisia seikkailuitani tuntemattomaan. Aina olin ennen talven tuloa palannut ja kertonut tarinoita vuorista ja villipedoista huolestuneille vanhemmilleni. Kukaan kylässä ei tiennyt salaisuudestani, eikä ollut tarpeenkaan tietää. Minä osasin huolehtia omat retkeni, ja he huolehtivat omansa, mikäli heillä sellaisia oli.
Talvet ja keväät ja kesät minä asuin kylässä niin kuin kaikki muutkin, enkä edes tahtonut muualle. Hoidin omat asiani, autoin äitiä ja pikkusisaria, joskus lähdin miesten kanssa metsällekin. Eiväthän he yleensä tyttöjä ottaneet mukaan, mutta minä olinkin poikkeustapaus. Osasin ampua lujaa ja tarkasti, vaikeista paikoista ja rohkeasti. Pärjäsin niillä retkillä ja minut otettiin aina uudestaan mukaan.
Ruuanlaitosta en välittänyt, enkä ompelemisestakaan, vaikka äiti tapasikin sanoa, etten ikinä saisi miestä, ellen ryhtyisi opettelemaan. Minua se ei haitannut. Pyydystin villihevosia ja kesytin niitä poikien kanssa, ratsastin kilpaa preerialla ja kiipesin korkeimmalle puuhun.

~ ~ ~

Kaksi päivää ja kaksi yötä, mukaanlukien se yö, jona läksin matkaan, ratsastin yksinäni kohti itää. Se seutu, jonka läpi kuljin, oli karua erämaata. Maa oli hiekkaa ja taivas loisti pilvettomän sinisenä. Edessäni ei ollut vuoria eikä unelmia, ainoastaan kuiva preeria levittäytyi silmänkantamattomiin. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia, kippuraisia puita ja pensaita, joista lehdet olivat kesän aikana kuolleet pois. Ehkä talvi ja sateet saisivat ne jälleen heräämään eloon.
Yöllä hiekka oli kylmää ja tuuli puhalsi kovana. Tähdet tuikkivat karttana taivaalla ja uusi kuu loisti kapeana hopeisena viiruna horisonsissa.
Kolmantena aamuna, auringon noustessa kaukaa idästä ja herättäessä minut lämpimästi tervehtivillä säteillään, tapasin ensimmäiset paimenet. Olin juuri taitellut huovat takaisin ratsuni selkään ja valmistautunut jatkamaan matkaani, kun kolmen hevosen tasainen ravi nosti lähestyvän pölypilven pohjoiseen. Jäin odottamaan seuraa.

~ ~ ~

Viimeisenä iltana pysähdyimme vuorten juurelle ja teimme viimeisen nuotion. Viimeisen kerran silitimme valkoisen orini pehmeää turpaa ja annoimme sen juoda leileistämme. Sitten lähetimme orin matkaan, ja tiesimme, ettei se enää palaisi. Sinä yönä keräsimme voimia toisistamme, ja aamulla olimme valmiit.
Kivet olivat teräviä, rinne jyrkkä ja maa kova, mutta me kiipesimme.
Ilma viileni, tuuli muuttui yhä kylmemmäksi ja etäällä häämöttävä viimeinen nuotiomme pienemmäksi.
Ja me väsyimme ja käperryimme mustan kiven taakse suojaan. Makasimme hiljaa ja tunsin kaipuun huutavan rinnassani. Tuuli tuiversi, ja kojoottien äänet muuttuivat susien kiljahduksiksi.
Lumi oli syvää ja ylsi polviin saakka. Vesi valui poskia pitkin ja tippui suolaisena suuhun.
Siellä me eksyimme toisistamme. Huusin Mirjamia, mutta en kuullut hänen ääntään enää. Harhailin rinnettä ristiin rastiin, enkä enää tiennyt kumpaan suuntaan se laski ja kumpaan nousi. Kiljuin ja huusin ja itkin. Tunsin toivottomuuden ja kylmyyden, joka hiipi hiljaa varpaista ja sormenpäistä syvemmälle kehooni. Hiljalleen se tavoitti yksinäisen sydämeni.
Kaaduin.
Veri valui kasvoiltani suuhuni. Tunsin sen imelän, tutun maun kielelläni. Raahauduin eteenpäin, mutta en tiennyt suuntaa. Kyyneleet olivat loppuneet, silmät kuivuivat pimeässä.

~ ~ ~

Ja sitten astuimme tyhjyyteen. Maa vajosi allamme, ja hetken aikaa me lensimme toisiimme takertuneina.

ehe ehe, äitin leijat ei kestä! Maanantai 12.02.2007 20:01

Joku päivä se minunkin
Enkelini herää <== se heräs jo, mut meni takas nukkuun ko tääl oli nii vittumaista!
Ja katsoo sinua silmiin
Ei tahdo satuttaa

Joku päivä se lennättää
Sitä pientä leijaa
Äiti opetti tekemään <=== what a hell???
Aika kunnioittaa

Ja kerran siitä leijasta
Kasvaa sille siivet
Silloin se osaa halata <== toivottavasti joskus... :/
Ja tavoittaa tähdet

what a hell, i am eemeli! Keskiviikko 24.01.2007 19:07

silloin hän päätti, että tulisi viettämään verstashuoneessa koko lopun elämänsä, hyljättynä ja yksinäisenä...!

- Nangijalaan, hän vastasiTiistai 26.12.2006 21:06

- Siellä on edelleen satujen ja nuotiotulten aika, Joonatan sanoi. - Sinä varmasti pidät siitä.

Juuri Nangijalasta tulivat kaikki sadut, hän sanoi, sillä siellähän kaikki semmoinen tapahtui, ja jos sinne pääsi, niin sai seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin, sanoi Joonatan.

whawwhawwhaaPerjantai 08.12.2006 17:03

koita hyväksyä
en osaa käyttäytyä
...
olen idiootti
;P