IRC-Galleria

Äidille ja isälle

Tässä on sanat, jotka te saatte, ja kuvat. Tässä on kaikki. Ja muistakaa, että nämä sanat ovat minun sanojani, minä määrään, mitä ne tarkoittavat ja mitä eivät. Minä määrään, mikä niissä on totta ja mikä valhetta. Lukekaa nämä tarkkaan, koska ne sanat ja ne kuvat, joita luulette vähäpätöisiksi, merkityksettömiksi, ovat tärkeimpiä, ja ne, joissa luulette totuuden piilevän, eivät tarkoita mitään, ne helisevät tyhjinä, niissä on vain kirjainten yksinäiset keltaiset luut. Niissä ei ole lihaa. Ja tässä on kaikki, minkä osaan selittää. Ymmärtäkää tai olkaa ymmärtämättä, mutta kysymykset ovat turhia. En osaa vastata niihin. Lukekaa ja katsokaa, osaatteko nähdä niillä silmillä, joilla minä näen. En osaa järjestää asioita otsikoiden alle ranskalaisilla viivoilla, en saa niitä käsitteiksi, ne kimpoilevat seinistä, laukkaavat ympäriinsä, sekottuvat toisiinsa ja hyökkäävät toistensa päälle suurina mustina panttereina. Toisinaan ne ovat kukkia kedolla tai saksia penaalissa. Mutta tässä on se, mitä osaan selittää.
Ja joku päivä minä vielä kirjotan. Kirjotan kaiken, rakkauden ja vihan, elämän ja kuoleman, sanat ja kuvat ja kaikki on silloin selvää. Kirjotan sen, mitä ei saisi ja sen mitä saa. Silloin minä pesen ne ikkunat, jotka on pakko pestä, ne, joiden takana on harmaa ja syksyinen kevät. Kevät, joka sulattaa lumen, mutta ei osaa kasvattaa lehtiä puihin, ei saa ruohoa kasvamaan eikä kukkia loistamaan. Se kevät on syksy ja se tappaa.
Pesen elämän kymmenkertaiset ikkunat. Seuraan kättäni, se juoksee pitkin himmeää lasia, se vuotaa vettä ja saippuaa, se roiskii sitä ympäriinsä, sotkee. Näen oman kuvani likaisena, se kimpoilee laseista, vääristyy, muuttuu, moninkertaistuu. Se valuu veden mukana lattialle, sulaa saippuana kuumuuteen ja osa siitä jähmettyy, kuivuu ja jää lasiin. Se syöpyy siihen, jää kiinni, eikä kukaan saa sitä siitä irti. Kuivaan ikkunat papereilla, joihin on kirjoitettu ja piirretty kaikki ne kielletyt sanat, kaikki luvattomat kyyneleet ja ne tunteet, joita ei saa tuntea. Se raapii lasia kuin ilkeä hiekkapaperi, piirtää verisiä viivoja, nauraa omaa julmuuttaan. Ja lasi ulisee, valittaa, se itkee omaa kuolemaansa.
Ja minä itken. Kyyneleet juoksevat yhteen käsistä vuotavan veren kanssa, yhteen lasien tuskan kanssa, ne sekottuvat kuvaani, valuvat sen silmistä, uppoavat nekin ikkunaan, jäävät. Ne muuttuvat timanteiksi, leikkaavat lasista sen tuskan. Leikkaavat kuvani siitä, ja se tippuu ehyenä lattiaan. Näen laseista kaikki ihmiset. Kaikki ystävät, kaikki nekin, joita en koskaan tuntenut. Ja hetken, pienen kuolevan hetken minä katson heidän silmillään. Ja silloin minä muutun heiksi, minä olen Nina, Heli ja Riku, Katri, Veera ja Kristiina, Tuomas ja Lamin, Hanna, Oona, Riikka, Laura ja Lotta, Sofia ja Maarit. Olen kaikki.
Minä kirjotan. Kirjotan heistä, kirjotan ihmisistä, kirjotan elämästä ja kaikesta. Ja rakkaudesta. Minä anon ihmisiä pesemään ikkunoita. Elämän ikkunoita. Kymmenkertaisia. Anon, pyydän, ja tiedän, että he tekevät niin, jotkut, jotkut. Mutta kaikki eivät pese, ja siitä olen surullinen. Tahtoisin kaikkien tietävän.
Minä luen sanat, jotka on kirjoitettu, ja samassa minä muutun niiksi, pelaan niiden peliä. Minä olen Dostojevsiki, olen Emily Bronte, Grimsdottir, Saima Harmaja, olen Franz Kafka ja Virginia Woolf, Sartre, Simone de Beauvoir, minä olen Dante ja Kant. Mutta en jää heiksi. Minä kasvan heistä. Saan lisää voimaa, lisää toivoa ja lisää elämää. Tunnen varmemmin sen maan, jossa asuu keijuja ja peikkoja, ja siellä ne asuvat sopuisina, ne tanssivat yhdessä, laulavat. Kukaan ei ole siellä syyllinen. Siellä ei rakenneta tyhjiä pahvikulisseja, joita rotat tappavat, joissa tuuli ulvoo yksinäisenä ja vangittuna.
Vedellä ja saippualla vedän pahvikulissit kasaan. Vapautan tuulen niiden vankiloista, kaadan ne katsomoon, ja se on jo tyhjä, katsojat ovat juosseet karkuun. He ovat lentäneet pois, sillä pahvikulisseilla ei ole mitään tarjottavaa. Ne ovat valhetta. Ne ovat aaveita. Ne kummittelevat. Ja jonain päivänä ne vääjäämättä tuhoutuvat.
Aurinko hukkuu mereen, tulee yö ja pimeää. Tulee yö, ja yö on nukkumista varten, se on yksinäisyyttä varten ja varjoja varten. Mutta yöllä on hyvä pestä ikkunoita, silloin lasista tulee puhdasta ja kiiltävää. Silloin perhoset eivät lennä pahki siihen. Pimeys tappaa lian, se vaalii sitä, se suojelee valhetta. Mutta yöllä se on kaunista tappaa. Pimeys.
Ja silloin, kun aamu tulee ja hiljaisuus varjojen jälkeen, on jäljellä enää viimeinen ikkuna, se kaikkein likaisin. Se, johon te heitätte kuraa ja rapaa, se, johon perhoset ja linnut lentävät pahki. Minä roiskin vettä ympäriinsä, se valuu pitkin käsivärsia, se tippuu kainaloihin, kiertyy kehoni ympärille, se maalaa maailman harmaaksi, ja harmaa on vielä mustaakin pahempaa, se pistää puukoilla selkään ja nauraa. Se tulee ja teutaroi edessäni, silmissäni, korvissani, se valuu syyllisyytenä niskaani, repii hiuksista ja hakkaa päätäni seinään. Se on laseista kaikkein pahin, se tartuttaa veden täyteen omaa likaansa, mutta se huutaa kaikista eniten tuskaa kuollessaan. Kuvani uppoaa siihen kaikkein syvimmälle, kyyneleeni leikkaavat sitä kaikkein verisimmin. Kivuliaimmin.
Mutta kun sen olen tehnyt, kun olen kiillottanut viimeisen ikkunan ja se hohtaa puhtaana, minuun istutettu syyllisyys on noussut huippuunsa, hyökännyt pantterina niskaani, kampannut minut, se on noussut syksyisenä keväänä, jolla ei ole ollut voimaa kasvattaa vihreyttä ympärilleen. Nyt se makaa kituen maassa. Olen heittänyt sen takaisin teille, viskannut likaisen veden niskaanne. Tämä on se likainen vesi. Ja luette tätä nyt. Ette pidä lukemastanne. Teidän mielestänne minä valehtelen. Ajattelette, että syyllisyys ei ole teidän vikanne. Että olen kasvattanut sen itse. Tämä on kaikki ne sanat, joita on tehnyt mieli huutaa, kaikki ne kirjat, jotka pelko on pitänyt paikoillaan hyllyissä. Kaikki ne lyönnit ja potkut, joita ei koskaan ole tullut. Ja te ette ymmärrä tätä. Ehkä ette halua ymmärtää. Ehkä tämä on liian vaikeaa.
Ja kun suljen viimeisen haan, kun kaikki lasit on pesty, kun ikkuna on kiinni, silloin se katoaa ja tilalla hohtaa timantteja, puhtaita, kirkkaita timantteja, ja niiden lävitse näen kevään, joka odottaa kesää. Kevään, joka nostaa kukat maasta, pukee puut lehtiin ja laulaa tuhansien lintujen kielin. Näen kesän, joka ei hajota kevään lupauksia, joka ei jää tyhjäksi, vaan joka antaa sen, mitä sen pitääkin. Kesän, joka antaa lupaamansa vapuden.
Te luulette, että syytän teitä. Ehkä minä syytänkin, ehkä kaadan likavettä niskaanne, mutta tällä kertaa tiedän, että minulla on lupa tehdä niin. Tällä kertaa minä teen niin siksi, että ymmärtäisitte. Näkisitte totuuden. Ette itkisi ja rukoilisi Jumalaa, jota ette tunne, ette syyttäisi minua. Te tiedätte, että tämä on totta. Näette sen. Minun ei tarvitse kertoa esimerkkejä. Löydätte ne itse. Jos ette löydä, ette näe niin kuin minä, ja silloin niitä on turha teille selittää.
Olen pessyt nämä ikkunat. Nekin, joita ette käskeneet, ne, jotka tahdoitte piilottaa. Pesin ne, ja nyt on kevät ja minä odotan kesää. Nyt ei ole enää syksy. Pesin ne ikkunat, jotka sotkitte. Tahallaan. Nyt on teidän vuoronne ymmärtää. Olen heittänyt pallon, olen heittänyt sen teille. Ehkä otatte sen kopiksi, ehkä annatte sen pudota kuraiseen maahan. Ehkä otatte sen ja heitätte puhtaiden ikkunoiden lävitse. Niin että ne rikkoutuvat. Ehkä. Ehkä ei. Mutta tällä kertaa tämä on teidän käsissänne. Olen kirjottaut sen minkä voin, olen piirtänyt eteenne ne kuvat, jotka osaan, ja teidän tulee ymmärtää ne. Ei syyttäen, vaan avoimesti. Ei kysellen, vaan niin, että tiedätte, mitä nämä lauseet merkitsevät. Että olen valmis tietämään valheen ja totuuden. Että olen valmis kaatamaan aavekulissit.
Enää en pyydä anteeksi sitä, mitä olen. Enää en pyydä anteeksi olemassaoloani. En sitä, millainen minusta on tullut. En ole väärin, en vääränlainen, ja teidän on syytä ymmärtää se. En tule muuttumaan sen vuoksi, että te pidätte minua syyllisenä, en siksi että olen mielestänne väärässä. Nyt kysytte kenties toisiltanne, miten muka olette syyttäneet minua, miten olette väittäneet minun olevan väärässä. Ja huomaatteko, jo nämä teidän kysymyksenne osoittavat, että syytätte minua, jälleen. Ja minä syytän teitä. Se on typerää ja lapsellista eikä se johda mihinkään, tiedän sen.
Jos ette näe asioita niin kuin minä ne näen, älkää syyttäkö sitä, miten minä ajattelen. Älkää pitäkö sitä vääränä. Koska se ei ole sen enempää väärin kuin teidänkään tapanne. Eikä yhtään enempää oikeinkaan.
Jos tämä on teistä epäoikeudenmukasta, niin en voi sille mitään. Jos on mielestänne väärin, että pesin tuon piilotetun ikkunan, niin sillekään en mahda mitään. Minusta on hyvä, jos ikkunat ovat puhtaita. Ja maton alle lakaistut kissankakat haisevat. Haisevat ja kovasti. Ja pakastimen taakse unohdetut myös. Ne eivät haihdu minnekään, ne ovat siellä ja pysyvät. Ne ovat luurankoja kaapeissa, niiden vuoksi pitää toisia ikkunoita salata. Mutta niitä minä en voi siivota pois, koska se on teidän asianne, teidän ongelmanne. Minä en voi, vaikka tahtoisin, sillä ette salli sitä.
Kysytte kenties nyt, mikä on tuo salattu ikkuna, mutta sitä en osaa kertoa. Tiedän vain, että olen pessyt sen. Ja se on kaunis. Ja sen takana on kesä, joka täyttää lupaukset. Ehkä tuota ikkunaa sanotaan rakkaudeksi. Ja jälleen ehkä ymmärrätte väärin, tahallaan. Näette asiat sotkuisen ikkunan lävitse, ja siksi se vääristää käsityksenne. Mutta kun ajattelette ja katsotte tarkaan, tiedän, että huomaatte mitä tarkotan. Että en puhu väärin. Että se, mitä sanotte vääräksi ei ole se, mitä takoitan.
Katsokaa tarkasti näitä sanoja. Lukekaa tarkasti. Niin että ymmärrätte. Ja muistakaa, että minä päätän, mitä nämä tarkottavat ja mitä eivät. Että teillä ei ole lupa vääristellä näitä. Nämä ovat minun sanojani ja minun kuviani ja jos ette ymmärrä, se on harmi, mutta en voi sille mitään.