IRC-Galleria

Puutarhuri selvisi säikähdyksellä. Flann ei. Hän ei enää katsellut ruusujaan iltaisin. Jos olisi, uteliaisuus olisi vienyt voiton ja hän olisi sännännyt metsään. Kaikki mikä muistutti häntä etäisestikään metsästä sai hänet hermostumaan. Hän halusi - eikä kuitenkaan halunnut - mennä metsään. Hän tiesi että hän olisi vapaata riistaa jos astuisi tummien puiden alle. Mutta se kiehtoi häntä. Siihen oli syynsä, ne muutamat pisarat poikkeuksellista verta jotka hänen suonissaan kiersivät. Ja Flannille luonteenomainen uteliaisuus. Jossain syvällä sisimmässään hän tiesi, että menisi metsään, vaikka kuinka yritti viivytellä ratkaisevaa askelta. Päivät matoivat, tumma metsä varjosti koko ajan hänen tajuntaansa. Lopullinen raja hänen itsehillinnälleen tuli erään tyypillisen tylsistyttävän juhlaillallisen aikana. Mutta sitä ennen hän löysi ruusun, joka oli erilainen kuin muut.

Aamulla, kun Flann heräsi, hänen katseensa kiinnittyi ensimmäisenä hänen yöpöydällään maljakossa oleviin nuutuneisiin valkoisiin ruusuihin. Palvelijattaret olivat unohtaneet vaihtaa ne. Turhautuneena neito nousi ylös ja avasi parvekkeen ovet. Hän vältti katsomasta metsää, mutta näki sen koko ajan. Flann onnistui jotenkin pitämään hermonsa kasassa ja katkottua kauneimpia ruusuja pensaista. Kärsivällisyys ei koskaan ollut kuulunut hänen vahvuuksiinsa, ja hän oli todennut että palvelijattaret valitsivat ruusut summanmutikassa eivätkä vahtineet muuta kun etteivät ruusut olleet nuupahtaneita. Joten tänään hän poimi itse ruusunsa. Yllättäen hän huomasi pensaassa ruusun, jossa oli jotain poikkeavaa. Hän irrotti sen varoen pensaasta, varoen, koska ei halunnut vahingoittaa ruusua, varoen koska ei tahtonut repiä ihoaan. Hän käänsi ruusua valoa vasten. Ruusun keskusta oli punainen. Ei lämpimän ruusunpunainen, vaan tumma. Kuin verta. Flann käsitti, että se oli verta. Hän oli lähellä paikkaa, jossa kalpea olento hyökkäsi puutarhurin kimppuun. Veripisara oli jotenkin sattunut osumaan juuri ruusun keskustaan ja imeytynyt kukan terälehtiin. Flannin mielestä ruusu oli kaunis. Kylmä verenpunainen sävy. Jokin sai kukan kiiltämään auringossa, ja punaisella pohjalla kimmellys erottui selvemmin kuin valkoisella. Flann halusi ruusun olevan kokonaan verenpunainen. Hän painoi sormensa yhteen ruusun piikeistä ja värähti katsoessaan kuinka hänen voimakkaan värinen verensä putoili pisaroina valkean ruusun terälehdille. Veri ei imeytynyt lehtiin nopeasti, mutta imeytyi kuitenkin. Veri sormen haavassa alkoi hyytyä, joten hän painoi toisenkin sormensa piikkiin saadakseen ruusun värjättyä kokonaan verenpunaiseksi.

Yksi linnan palvelijattarista siivosi prinsessan huonetta. Hän huomasi, että ruusut oli vaihdettu. Prinsessa oli arvatenkin kerännyt ruusut itse huomattuaan niiden nuupahtaneen. Palvelija huomasi, että yksi ruusuista oli punainen. Tietyssä valossa se näytti mustalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt samanlaista. Se sai kylmänväreet kulkemaan hänen selässään. Hän ei ollut varma mistä hyytävä tunne johtui, mutta yllättäen hänen teki mieli poistua huoneesta niin pian kuin mahdollista. Kenties ruusulla oli jotain pahoja voimia! Palvelijatar naurahti vainoharhaisuudelleen ja siivosi huoneen huolella, silottaen päiväpetosta kaikki rypyt pois.

Flann oli todella hermostunut. Aivan tavallinen ilta. Aivan tavallisia vieraita. Aivan tavaton puheenaihe. Niin juuri. Flann oli kiusaantunut. Eivätkö he voineet olla hiljaa! Hän tuijotti pistävästi tummahiuksista kreiviä, joka todennäköisesti oli joskus nuorena ollut hyvinkin komea. Mies puhui hänen isälleen. Monet miehet olivat heti yhtyneet keskusteluun. Muutamat naisetkin olivat liittyneet keskusteluun, lähinnä taivastellakseen miten kamalia ja pelottavia kaikki pimeyden olennot olivat. Kreivin ääni kuului muiden äänien yli. "En saata ymmärtää miksi teidän kaltaisenne järkevä kuningas hyväksyy valtakunnassaan noiden pimeyden olentojen olemassaolon!" Flannin silmät kipinöivät. Kreiviä vastapäätä istuva kreivitär sattui vilkaisemaan prinsessaa ja vetäisi terävästi henkeään. Hän oli varma, että jos joku todella osaisi tappaa katseellaan, se olisi juuri tämä kissansilmäinen prinsessa.

Muut prinsessat loivat oman keskustelunsa aiheen ympärille. "Olen kuullut että pimeyden olennot ovat rumia. Eräs ystäväni kertoi minulle niistä. Että niiden silmät ovat punaiset ja niiden keho on epämuodostunut..." Monet vetivät henkeään kauhuissaan, haluten kuitenkin kuulla lisää. Toinen prinsessa, jolla oli kikkarat hiukset, kuiskasi muille kuin salaliittolainen: "Ne ovat kaikki rumia. Mutta kaikkein kammottavimpia ovat vampyyrit. Liha mätänee niiden luiden ympärillä ja niiden silmät ovat kuin mustat kuilut. Ne eivät siedä auringon valoa, vaan palavat. Miten paha olento voisikaan sietää valoa, hyvyyden vertauskuvaa?" Flannin sisu kuohahti. Hänen kirkkaat silmänsä kääntyivät kikkarahiusta kohti. Joku huomasi hänen äkkinäisen liikkeensä. "Mitä nyt?" äimisteli eräs prinsessa. Juuri sellainen lillukanvarsi, jollaisia Flann inhosi. Lillukanvarsi näytti säikähtäneeltä. Ja Flann halusi järkyttää heitä. "Älä puhu", hän tokaisi kikkarapäälle. "Teistä kukaan ole koskaan nähnyt vampyyriä. Te ette tiedä millaisia ne todella ovat, joten älkää esittäkö tietäväisiä." Toiset käsittivät, että nyt kuultaisiin jotain kiinnostavaa. Flann oli huomion keskipiste. "Vampyyrit ovat jotain niin ainutlaatuista, ettette te voi kuvitellakaan sitä." Flannin katse kiersi muiden kasvoissa. He tuijottivat häntä kuin tottelevaiset koiranpenikat. Tämä ärsytti Flannia entisestään, aivan kuin nämä pikkukakaran tasolla olevat pikkuprinsessat jotka todella eivät iältään poikenneet hänestä paljoakaan suuntaan tai toiseen pitäisivät häntä jonain vampyyri - tietäjänä. Kuin hän olisi perehtynyt niihin tarkastikin. "En ole nähnyt kuin yhden vampyyrin. Mutta hän oli komein inhimillinen olento, jonka olen eläessäni nähnyt." Prinssit jotka kuulivat hänen sanansa kääntyivät häntä kohti katseet täynnä epäuskoa. Flann nautti tilanteesta täysin siemauksin. Hänen silmänsä kaventuivat ja hänen huulensa kaartuivat julmaan hymyyn. "Juuri niin. Se valkea hipiä, mustat hiukset... Silmät, jotka niin tummat, etten osaa sanoa olivatko ne mustat vai jotain muuta väriä... Hänen ihonsa hehkui kuunvalossa kauniimmin kun yksikään puutarhamme sadoista valkeista ruusuista. Kuu, ruusut, kauneimmat prinsessat ja kuningattaret, komeimmat prinssit... Kaikki kalpenevat hänen rinnallaan." Juhlasalin ilmapiiri oli sähköistynyt. Flannin ääni oli ainoa kuuluva ääni. Kaikki tuijottivat tätä nuorta neitoa. Epäuskoa. Kauhua. Ihastusta. Kenenkään silmissä ei näkynyt inhoa, joka aiemmin oli värittänyt heidän äänensä. Flann oli onnistunut tuomaan kalpeakasvoisen nuorukaisen kaikkien silmien eteen niin elävänä huolimatta siitä ettei kuvaus ollut täydellinen. "En voi kertoa teille tarkalleen miltä hän näyttää, sillä sellaista täydellisyyttä ei voi kuvata sanoin."

Ensimmäiset ihmiset, jotka onnistuivat häivyttämään kuvan mielestään liikahtelivat kuin muurahaiset olisivat juoksennelleet ympäri heidän kehojaan. Aiempi kreivi kokosi itsensä ja kysyi ylenkatseellisesti: "Ja missä armon prinsessa on moisen otuksen mahtanut nähdä?" Lumous haihtui ja Flannin ääni vastasi vielä kopeammalla äänensävyllä: "Onko sinun asiasi missä minä olen nähnyt vampyyrin? Tahdotko sinäkin nähdä sellaisen?" Kreivi vastasi tuhahduksella. Lopulta Flannin isä, kuningas, sai äänensä takaisin. Hänen kasvonsa olivat punehtuneet sekä raivosta että häpeästä. "Flann!" hän jyrisi. "Kuinka sinä saatat kertoa mokomia valheita vieraillemme?!? Tiedät vallan hyvin, etteivät nämä pimeyden olennot astu ulos Mustasta metsästä!" Kuningas oli vaikuttava mies, mutta Flannilla oli luja mieli eikä hänen isänsä raivoa uhkuva äänensävy vaikuttanut siihen mitenkään. "Mene huoneeseesi." Muuta kuningas ei saanut sanottua tyttärelleen, tyttärelleen jonka silmien katse pisteli häntä. Flann loukkaantui. Hänestä tuntui että häntä rankaistiin kuin lasta. Kuitenkin hän nousi kopeasti seisomaan ja lähti kävelemään pois. Ovella hän kääntyi puoliksi takaisin ja sanoi puhuen hiljaisella, uhkaavalla äänellä: "Oletko aivan varma, että kaikki tottelevat lakejasi? Kenties joku on valmis ottamaan sen riskin..." Kuninkaalle tuli tyttärensä sanoista todella epämukava olo. Hänen ihonsa nousi kanalihalle. Hän huomasi tyttärensä puheissa jotain kummallista. Vaikutti siltä, että neito ihaili vampyyriä. Ja piti tätä... inhimillisenä. Vaikka Flann poistuikin, kaihertava tunne ei jättänyt kuningasta rauhaan. Hän ei enää kyennyt keskittymään keskusteluihin. Hänellä oli tunne, että jotain oli tapahtunut. Jotain peruuttamatonta. Jotain, jonka jälkeen tämä maa ei enää olisi entisensä.

3 luku --> lumivalko