IRC-Galleria

IsYouOkayIsYou

IsYouOkayIsYou

Irc-galleria: siirry nykyaikaan. 2010 tuli ja meni.

Rakkautta ja rautalankaa.Perjantai 29.03.2013 22:19

En voi puhua harkitsematta
kaikki mitä sanon sinulle on alleviivattua
CAPS LOCK päällä
puhe jää kurkkuun
puren hampaat yhteen varmuuden vuoksi

Sinä sen sijaan viserrät kuin lintu
olet kuin pieni lapsi joka opettelee puhumaan
jokeltelet ja kokeilet uusia sanoja
vaikka menisi väärin riemuitset hyvästä yrityksestä

En osaa kommunikoida
uuvun
kirjoitan sinulle viestin
lisään hymiön
toivon ettei tähän tarvita enempää sanoja

Menee hetki.

Taas kaivan rautalangan esiin ja väännän.
Mitäpä en vuoksesi tekisi.

What if everything's okay?Keskiviikko 27.03.2013 13:36

Huomaanpa taas yhden asian itsestäni- yksinäisyydestä ja ahdistuksesta kumpuaa luovuuteni. Kaikki mitä kirjoitan on neuroottisen epätoivoista yritystä viestittää muille pahasta olostani. Tai löytää sanat epämääräiselle "ahdistusmöykylle" joka on niin umpisolmussa ettei sitä saa millään auki.

Ei ainakaan millään "kaikki kääntyy parhain päin"-positiivisuushokemalla.

Helposti mieleni myös menee sille mössöasteelle niin etten saa enää yhtään järkevää lausetta suustani- tai näpeistäni, kirjoittamalla. Luovuuteni on hyvin joko-tai; joko olen täysin kykenemätön ammentamaan itsestäni mitään uutta tai sitten voin kirjoittaa vaikka seitsemän tekstiä päivän aikana. Eikä väsytä yhtään.

Toisaalta mua tavallaan inhottaa sellainen mukavuus. Muutun muodottomaksi, lämpimäksi vahaksi josta ei voi muovata mitään. Karkailen sormien välistä ja hädintuskin muistan nimeni.

Miksi vain kipu kertoo minulle että olen elossa? Miksi tuskan avulla olen "omimmillani"?

En tiedä kuka tai mikä olen jos ei ahdista. Sulaudun osaksi ihmismassaa. Olen samanlainen hymyilevä hörhö kuin kaikki muutkin- tippa pirtsakkaa oranssia väriä oranssin nesteen seassa. Se on yhtä kuin kuolema.

Ja kun ahdistaa tekisin mitä vain ollakseni kuin muut. Mietin, miksi olen tälläinen kärsivä taiteilija- olematta edes taitava missään.

There's no way out.

[Ei aihetta]Maanantai 25.03.2013 13:04

Ennen syntymääni minut valittiin monien joukosta
tuomaan iloa, rakkautta ja toivoa
Jumala kiharsi hiukseni ja valitsi tähdet silmikseni
olin valmiina matkaan

Valkoinen hehkuni häikäisi muut
alettiin kaivaa mutaa maasta
tahrattiin mekkoni ja yritettiin tukehduttaa

Olin rikki
hiukset takussa
silmissä loisti kauhu ja kuolema
epämääräinen pelko ja viha

Otin elämäntehtäväkseni kertoa elämän nurjasta puolesta
kukaan ei halunnut kuunnella
"pilaa kaikkien elämän!"
huudettiin ja heitettiin kivillä

Mikä tarkoitukseni enää onkaan?

I ❤ USunnuntai 24.03.2013 00:18

So, my heart skips a beat quite often.

One day, there will be no books...Keskiviikko 20.03.2013 23:17

Kirjastossa käyminen tuntuu jotenkin oudolta. Ylipäätään... ne kirjat. Sitä kun tottuu googlettamaan kaiken mikä vähänkin kiinnostaa. Tieto pitää saada nopeasti. Missä vain.

Kuinkahan moni googlettamisen sijaan lähtee kirjastoon. Etsimään kirjan aiheesta. Ja kun löydät jonkun kirjan huomaat että se on julkaistu v. 1999- vanhentunutta tietoa? Jos nettiin ei ole luottaminen, onko kirjoihinkaan?

Inhoan seistä siellä hyllyväliköissä. Se hissuttelu. Uskaltaakohan yskäistäkään. Kirjojen ummehtunut tuoksu. Kokolattiamatto. Toisaalta olo tuntuu enemmän ihmiseltä ihmisten joukossa. You know, jotenkin sivistyneemmältä.. "Nyt tässä muutkin näkee että olen ajatteleva, utelias, älyllinen ihmisolento."

Kenties opiskelen jotain ja etsin lisätietoa jostain asiasta. Sepä olisikin jotain.

Toisaalta. Alkaa väsyttää. Haluaisin olla netin ääressä googlettamassa. Ehkä Wikipediassa.

Mutta ihmisellä täytyy olla kirjastokortti. Se on sen merkki että jollain tavalla olet vielä elämässä kiinni.

Kaunokirjallisuus on tietysti asia erikseen. Nostan todellakin hattua niille jotka vielä lukee paksuja romaaneja- yrittää uskotella itselleen kirjan päähenkilöiden olevan todellisia ihmisiä joille tapahtuu oikeesti jotain jännittävää jossain toisessa ulottuvuudessa.

..Sen sijaan että keskittyisivät siihen kuinka kaikki se tekstitulva on vaan jonkun elämään väsyneen keski-ikäisen osa-aika-alkoholistin yritystä tappaa aikaa ja kenties saada muutama kirjakin myydyksi.

Mä olen juuri niitä. Inhoan fiktiota. Paitsi leffoissa.

No okei, sarjakuvat menee. Tosin niitä nyt on aivan älytöntä lainata himaan. Selaat kirjan läpi tunnissa. Samat sarjakuvat löytyy kenties netistä.

Sitten tietysti unohdat palauttaa ja maksat vieläpä sakotkin.

Oma viehtymyksensä on tosin uusissa kirjoissa. Niissä on se tuoreen kirjan tuoksu- ne on neitseellisiä, koskemattomia. Omia. Siinä tosin onkin vain se uuden ostamisen ilo. Ehkä ne kirjat on jopa osa sisustusta; kirjahyllyn täytteenä.

Uuteen ihmiseen kun tutustuu sen on ajateltava mua syvällisenä ihmisenä. Sellaisena joka vaivautuu lukemaan muutakin kuin Iltalehden nettisivuja. Jätän kirjoja sinne tänne. Yhden sohvalle.

On muuten hyvä jäänmurtaja. Potentiaalisesti.

[Ei aihetta]Maanantai 18.03.2013 20:44

Mulla on noi oireet.

Tyypillinen mies.Maanantai 18.03.2013 20:35

"Make babies with someone you hate"Sunnuntai 17.03.2013 14:55

LOL.

Cars make me nervous. And people too.Sunnuntai 17.03.2013 03:43

Mä vihaan niitä aamuja kun herään aamuruuhkan aiheuttamaan meluun tossa 7:45 ja vihaan varsinkin sitä ulkopuolisuuden tunnetta jonka se muhun istuttaa. Ihmiset käy töissä, kaikki on niin vitun busy busy- kiinni elämässä. Jokainen tuntee olevansa hyödyllinen, tärkeä ja tarvittu. Tai no, melkein jokainen.

Kiroilevat tietysti väsymystään, turhautumista liikenteeseen ja sitä että on oravanpyörässä kiinni. Mutta...

..taatusti ne ei pitkän harkinnan jälkeen haluaisi vaihtaa osia mun kanssa. Okei, tuun JOTENKIN toimeen taloudellisesti- ei mitään ylimääräistä saati luksusta- mutta vuokra tulee maksetuksi ja saan ruuat ostettua. Joskus vaatteitakin ja jotain lääkkeitä.

Kuinka kauan kestäisi ennenkuin iskisi se ahdistava tunne syrjäytymisestä jopa niille. Kun tiedostaa että "tuolla ne muut vaan menee töihin tai kouluun..." Kuinka ne katsovat ensin aamulla aamu-TV:tä ja lämmittelevät jotain pikapuuroa mikrossa samaan aikaan kun kahvi tippuu. Nopea meikki ja duuniin. Onhan se rutiini kuitenkin- syy nousta sängystä ylös.

Vaatisi aivan älyttömän paljon syrjäytyneeltä ihmiseltä laittaa kello soimaan 7:00 ja kehittää aamurutiinit tyhjästä- kun mitään oikeeta menemistä ei ole minnekään. Olishan se käytännössä mahdollista.

Niin, käytännössä. Minneköhän sitä sitten lähtisi- kirjastoon? Lukemaan mitä? Ja kuinka pitkäksi ajaksi? Tunniksi, kahdeksi?

Vaiko istuisiko aamukahveilla jossain kahvilassa- sen jälkeen kun kotona on jo tullut kahvit juotua. Ei ehkä.

Aivan ihanaa näin syrjäytyneenä asua KAIKEN keskellä. Heti kun otan ekan askeleen ulko-ovesta jalkakäytävälle kohtaan päälleni vyöryävän liikenteen- kuvaannollisesti, mut siltä se nimenomaan tuntuu. Polkupyöriä, koiria, kiireesti käveleviä ihmisiä, bussi pysäkillä ottamassa jonkun kyytiin, monta kaistallista autoja... liikennevaloja, saasteen haju.

Tunnen oloni niin pieneksi ja avuttomaksi. Ulkopuoliseksi. Kaikki aistini on pakko terävöittää, olin sitten kuinka väsynyt tahansa. Muuten törmään johonkuhun taatusti. Tai kävelen vahingossa punasia päin.

Lauantai-iltaisin siinä 17 aikaan ruuhka on melkein samaa tasoa kuin arkiaamuisin. Perheelliset kiiruhtaa Citymarkettiin tai Prismaan ostoksille. Minä käyn jossain viereisessä Siwassa, kävellen 30sek kyseiseen paikkaan.

Ja vieläpä on tietysti perjantaiaamuyön ruuhkaliikenne. Ja lauantaisin.

Musta tuntuu kuin asuisin formularadan keskellä. Mun mielessä on se illuusio että noi autot kiertää tätä taloa taukoamatta. Toisaalta, onhan tossa takapiha. Sitä on vaan vaikea hahmottaa kun liikenteen meteli on taukoamaton ja ikkunat on kadulle päin.

No, ehkä tää kaikki ahdistaa mua epänormaalin paljon. Ehkä tällänen aistiylikuormitus on joillekin ihan ok.

Mä en vihaa autoja- mutta jotenkin, ne vituttaa mua suunnattomasti. Niiden äänet, pakokaasut. Se nopea liike joka pistää mun pään pyörälle. Koitan olla katsomatta liikkuvia autoja tai mua huimaa. Tosin, siihen huimaamiseen riittää ihan toi niiden äänikin- ja tietoisuus siitä että ne tossa menee.

Mä haluaisin ihan vitusti asua rauhallisemmassa paikassa. Mä haluaisin avata ulko-oven ja kävellä jotain rauhallista polkua pitkin. Ehkä vieressä menisi tie jossain kohtaa mutta kohtuu rauhallinen sellainen.

Eikö syrjäytyneet vois asuakin syrjässä?

tumblr_mjlrnlUM9u1s6lj2lo1_500.gif