IRC-Galleria

IsYouOkayIsYou

IsYouOkayIsYou

Irc-galleria: siirry nykyaikaan. 2010 tuli ja meni.

I'm heading for a meltdown..Maanantai 19.08.2013 17:08

I was destined to be messed up.Lauantai 10.08.2013 22:36

Oon alkanut ajattelemaan että kenties ihmiset huomaavat sen valtavan ristiriidan mun persoonassa. Sen, miten toisella olkapäällä istuu piru ja toisella enkeli- minulla taatusti korostuneemmin kuin monella muulla. Isäni on psykopaatti, äitini on yyberuhrautuja.

Äiti tavoittelee hyvyyttä ja taivaan kultaista kruunua 24/7. Empatia, uhrautuminen, solidaarisuus ja muiden ihmisten auttaminen ovat äitini persoonassa ja käytöksessä jatkuvasti läsnä. Äitini maailmassa kaiken täytyy olla puhdasta, siveää, vilpitöntä ja oikeudenmukaista.

Isäni ajattelee kaiken itsensä kautta. Isä vihaa, on kateellinen ja odottaa koko maailman asettuvan kiltisti polvilleen hänen eteensä, pyydellen anteeksi kaikkea epäoikeudenmukaisuutta jota Hän on joutunut elämässään kohtaamaan. Isäni on "onnellisimmillaan" kostoretkellä, nöyryyttäessään Hänen alapuolellaan oleviaan alamaisiaan. Isällä omat tarpeet ovat etusijalla. Jumalaa ei isälle ole- tai jos on, se on isälle tilivelvollinen.

Äiti suuntaa katseensa Jeesukseen, asettuu polvilleen rukoilemaan ja pyytää päivä toisensa jälkeen anteeksi omaa vajavaisuuttaan ja syntisyyttään.

Ei varmaan ole mikään ihme että nämä kaksi löysivät toisensa ja ovat edelleen erosta huolimatta tietyllä tapaa erottamattomia.

En ole kuten äiti, en ole kuten isä. En tiedä mihin verrata itseäni. Minua oksettaa äitini arvomaailma, minua oksettaa isänikin arvomaailma.

Sisälläni on jatkuva kaaos ja ahdistus- suuri ristiriita "ihanneminän" ja oikean minän välillä.

Luonteeni kaartuu vielä ehkä hieman enemmän isän suuntaan, joka saa minut "hyssyttelemään" ja torumaan itseäni.

Kukapa haluaisi olla narsisti/psykopaatti.



Kyynisyyteni ja epäluottamukseni ihmisiä kohtaan on alkanut näkyä myös eräässä kommunikointiin liittyvässä piirteessä. Minä nimittäin keskityn jatkuvasti lukemaan rivien välistä sen sijaan että aivoni rekisteröisivät ihmisten puheet sellaisenaan. Pidän kaikkea keskustelua jotenkin feikkinä, yrityksenä kusettaa tai peitellä jotain, haluna luoda toisen päähän tietynlainen illuusio. Antaa itsestä toisenlainen kuva kuin millainen henkilö oikeasti on.

Ehkä johtunee vähän siitäkin että harva ihminen puhuu oikeasti suoraan- tai sellainen käsitys mulle on vuosien varrella tullut. Kaikki pyrkii olemaan yyberdiplomaattisia, kaikki on toisaalta ja toisaalta. Karut mielipiteet pehmitellään sellaiseksi mössöksi ettei erkkikään saa selvää mitä mieltä ihminen nyt oikeasti sitten on.

Tarkan ja paikkaansapitävän asiasisällön sijaan säästellään tunteita. Eihän aikuinen ihminen voi millään kestää kritiikkiä, torjutuksi tulemista tai eriäviä mielipiteitä, ei.

Samaan olen tosin välillä lähtenyt itsekin mukaan- juurikin siihen diplomaattisuuteen. Ympäröivä "älä vaan herranjumala loukkaa ketään"-ilmapiiri on saanut minutkin aivan päästäni pyörälle. Enää en edes itse tiedä mitä asioista oikeasti ajattelen- sen lisäksi että valehtelen muille, valehtelen jo itsellenikin.

Emmekö oikeasti voi sietää erilaisuutta toisissa ihmisissä? Pitääkö todellakin löytää aina se juuri sama linja asioiden suhteen jotta emme herättäisi toisessa suoranaista raivoa?

Perseennuolijoita, valehtelijoita ja manipuloivia paskiaisia olemme kaikki- tai nätemmin sanottuna olemme "sosiaalisesti taitavia kun tulemme kaikkien kanssa toimeen".

Pikavauhtia keski-ikäiseksi...Maanantai 05.08.2013 22:48

Tänään tulin oikein pohtineeksi sitä tosiasiaa miten helvetisti mä olen muuttunut teiniajoista. Aivan huomaamattani. Muutosta nimenomaan huonompaan suuntaan- pahiten ehkä muuttunut ikävuosien 21-24-välillä.

Sitä ennen mulle oli kohtalaisen tarkkaa se mistä pidän. Oli tietyt kappaleet, tietyt bändit, tietty pukeutumistyyli, tietyt TV-sarjat ja tietyllä tapaa olin jatkuvasti kehittämässä itseäni paremmaksi- olemaan jotain enemmän.

Vanhemmiten musta on tullut sellainen "kaikki käy"-ihminen, juurikin niin tylsä ja kaavoihin kangistunut kuin minkälaisia ihmisiä OLEN AINA HALVEKSINUT (ja halveksin kai edelleen). No, ehkei ihan kaikki käy. Ehdottomuus on silti hävinnyt.

Samalla persoonani on jotenkin muuttunut harmaaksi, utuiseksi, hajanaiseksi, määrittelemättömäksi.

En edes vaatekaupassa enää tiedä mikä on mun tyyliin sopivaa. En etsi enää niitä mustia vaatteita, en kavahda edes sitä pinkkiä puseroa joka aikaisemmin olisi taatusti jäänyt sinne rekkiin.

Tätäkö mä nyt sitten olen? Tälläinen "kaikkien kaveri"? Olenko nyt sitten jo astunut keski-ikäisyyteen?

Kaikilla muilla ikäisilläni (ja hieman mua vanhemmilla) on tarkat mielenkiinnon kohteet, keräävät ehkä tietyn genren kirjoja.. jopa metallimusan ystävät tietävät mikä metalli käy ja mikä ei. Mä olen taas vaan jotenkin "rock"- melankoliset sanoitukset ja hyvä kertsi- I'm in.

Monilla on ajatus siitäkin minkälainen kahvi on hyvää. Mietinkö mä enää edes sitä? Aivan sama. Kunhan se on kahvia, oli sitten minkä merkkistä, tummapaahtoista tai sitä vaaleeta.

Ja näin mun on vaikea selostaa kenellekään kuka mä olen. Mun asunnossa ei ole edes yhtään rakasta tavaraa- oon aina sillä asenteella että "minneköhän seuraavaksi muutan"; kuin olis tavarat pakattuna jo seuraavaan asuntoon.

Mitä mä sitten odotan? En mä tiedä. Mistä tunnistan mikä mulle sopii kun en kait sitten loppujenlopuksi tiedä mikä tai kuka mä olen?

Olenko nykyään vain jokin keskiverto kaikesta mitä melkein 25-vuotias nainen voi olla?

Ahdistaa. Pelottaa.

Can you feel what I feel..Sunnuntai 04.08.2013 01:48

Mua ei ole jotenkin koskaan lakannut vaivaamasta se tosiasia, että mä en koskaan voi oikeasti tietää onko toisen tunne sama kuin mun oma. Käytämme siitä samaa sanaa, ehkä jotkin kuvailemat piirteetkin ovat samoja.. mutta onko se tunne juuri se sama?

Vaikka masennus. Jollekulle masennus on about sama tunne kuin suru- varsinkin jos tämä "masennus" on seurausta vaikka isoäidin kuolemasta tai jostain vastaavasta menetyksestä.

Mulle taas masennus ei koskaan ole ollut sama kuin surullisuus. Surullisena pystyn itkemään. Se on selvä, konkreettinen tunne. Sellainen tunne johon pääsen käsiksi, tunne josta on helppo puhua. Tunne, jonka tietää menevän aikanaan ohi.

Masennus taas on.... (kun tätä yritän kirjoittaakin menen lukkoon)... jotain epäselvää; ahdistava, hyytävä, turruttava tunne. Jotain, mikä johtaa apatiaan, lamaantumiseen. Se on umpikuja, tunteista se joka tekee hengittämisestä vaikeaa, pakottaa pysähtymään ja toisaalta taas tekee niin levottomaksi että on pakko päästä neljän seinän sisältä ulos. Masennus tekee aivoista muussia, poistaa minän, tekee persoonattomaksi, kasvottomaksi.

Halvaannuttaa ja tuntuu rinnassa. Möykkynä. Tuntuu keuhkoissa, kuin hengittäisi jotain raskasta savua. On muistutettava itseään hengittämään. Ei jaksaisi enää sitäkään.

Ja se tuntuu niin yksinäiseltä tunteelta. On vaikea ajatella että masennus tuntuisi kenestäkään toisesta juuri tältä kuin musta... Vielä kun siihen sekoittuu mukaan myös sitä ahdistusta.

Muista tunteista en oikeastaan edes tiedä. Ehkä ilon tunne on jotenkin jaetumpi, suunnilleen sama kaikilla? Ei voi ikinä tietää. Omasta kokemusmaailmasta ei pääse ikinä ulos.

Never enough for you.Torstai 11.07.2013 19:01

Kun on pitkään forever alone-mentaliteetilla (ja statuksella) sitä väkisinkin vääristyy käsitys suhteista ja "suhteettomuudesta".

Ajattelee, että saadakseen parisuhteen (ja pitääkseen sen) pitäisi olla aivan helvetin mielenkiintoinen, upea, ihana, tasapainoinen ja omata kyvyn keskustella aiheesta kuin aiheesta.

Toisaalta taas näkee ihmisiä joista ajattelisi että "tuo ei helpolla ketään löydä syystä x" ja näillä ihmisillä voi yllättäen ollakin kumppani- ja tasokas sellainen. Ehkä ollut jo pitkään.

Miksiköhän mä pidän muita ihmisiä hirvittävän vaativina? Jotenkin automaattisesti ajattelen että on aina vakuuteltava olevansa "riittävä", niinkuin jokainen mies olisi kaikki tai ei mitään-asenteella liikenteessä:

Täydellinen kumppani tai sinkkuus.

Minneköhän sellanen ihminen hakee opiskelemaan jota ei satu kiinnostamaan mikään.

Tai mun tapauksessa kun kiinnostuksenkohteet on niin randomeita ettei niistä opiskelupaikkaa keksi.

Vituttaa.

Miksen mä jaksa edes istua kirjan kanssa? Huokailen. Ahdistaa. Selailen kirjaa. Vaihdan asentoa. Niskaa jumittaa. Katson kelloa. Katson kännykkää. Haen kahvia. Luen samaa lausetta toistamiseen. Väsyttää. Tuijotan ulos.

"Vielä 10 sivua jos lukis.."

Missään ei ole mitään järkeä. Miksi mun on opittava tämä. Eikö "kunnon kansalaiseksi" eli ei-syrjäytyneeksi luuseriksi voisi vähemmällä päästä?

Tunnen joka solulla miten vanhenen joka helvetin päivä. Ajelehdin. Tiedän heittäväni tämän kirjan helvettiin viimeistään viikon päästä. Huudan pääni sisällä.

Haluan kapinoida. Vittu, jos eivät minua ota kouluun sisään niin olkoot ilman. Maksakoon KELA mun elämiseni kuolemaan saakka.

Mutta ei. Mä ansaitsen olla kuten muut. Haluan olla hyödyksi. En halua lojua kotona. Haluan tavata ihmisiä. Haluan ajatella. Haluan inspiroitua. Haluan kokea onnistumisen elämyksiä.

HALUAN SAADA RAHAA.

Haluan matkustaa. Haluan puhua englantia. Haluan New Yorkiin shoppailemaan.

En halua asua vuokralla. En halua mennä katsomaan tilisaldoani ahdistuneena- onko sittenkään enää se viiskymppiä tilillä.

Vittu. Viiskymppiä. Se ei ole mitään. Numeronakin niin pieni.

Minne menen ja mitä teen. Työkkäriin, sossuun, kelaan... pääsykokeisiin ja pian hylkykirjeet tipahtaa luukusta. "Olet varasijalla 17."

Kannatti käydä lukio.

Olisi pitänyt panostaa siihen matikkaan.

"Do something, you will feel better!"Maanantai 08.07.2013 13:30

Krooninen masennus on omituinen juttu. Jos itse olisin "ei-masentunut" ja masentunut ihminen kysyisi multa syytä tehdä asioita ja nousta sängystä ylös joka aamu, en välttämättä keksisi lopulta yhtään mitään sanottavaa. Asioita siis pitempään pohdittuani.

Emmekö kuitenkin tee asioita jotka tuntuvat hyviltä tai saavat meidät edes kohtuullisen ajan kuluttua voimaan paremmin? "Joo". Mutta entäpä jos masennus+ahdistus on niin voimakkaina mukana jokapäiväisessä elämässä, ettei mitkään juoksulenkit, jumpat, leffassa käymiset tms. tuo helpotusta oloon vaan ehkäpä jopa päinvastoin uuvuttaa ennestäänkin elämään väsynyttä ihmistä?

Ehkäpä ahdistus ja masennus jopa pahenee. Tulee suorituspaineita. Asioista tulee pakkopullaa. Huono omatunto iskee aina kun oli suunnitelmana tehdä jotain ja ei masennuksen takia jaksakaan. Ihmiset pettyy siinä sivussa. Huolestuvat kun sanotkin että "ei, tänään ahdistaa niin paljon että en lähde minnekään".

Mäkin oon puskenut itseäni liikkeelle jo monta vuotta. Tavannut ihmisiä. Ajatellut, että jos mä vaan lähden sinne salille ja luen vaikka jotain sivistävää, syön vitamiineja ja liikun ihmisten ilmoilla mä huomaan jossain vaiheessa olevani taas kunnossa. Että tulis sellanen olo että kaikki vaivannäköni johti lopulta onnellisuuteen ja vapauteen ahdistuksesta.

Enää en siihen usko. Olen tajunnut konkreettisesti ettei muutamat himassamakoilupäivät lisää masennusta tai ahdistusta- eikä myöskään se että "vaan lähtee ja tekee jotain" auta mua mitenkään. Kuitenkin kaipaan aina takaisin neljän seinän sisälle jo parin tunnin päästä. Miksi? Enpä tiedä. Uuvun ja ahdistaa. Tulee tunne että haluaa olla yksin.

Kaikesta tulee muutenkin mulle yhtä suorittamista. En pysty elämään hetkessä. En nauttimaan mistään.

Mikään ei ole mulle itseisarvo- suoritan koko elämääni. Mietin ikääni ja ajattelen että "pitäisi olla jo sitä tai tätä"- sitten tavoittelen niitä asioita ahdistukseni takia.

Kohta takaisin sänkyyn makoilemaan.

Stress leads to overeating.Lauantai 06.07.2013 01:24

Mä olen jonkinasteinen tunnesyöjä.

Syön herkkuja tai muuta paskaa ihan liikaa kun oon todella stressaantunut.

En sillä hetkellä saa ruuasta mitään "orgastisia tuntemuksia" vaan se on eräänlaista sijaistoimintaa samalla tavalla kuten esim. kynsien pureskelu on joillekin.

Yhtäkkiä sitä vaan huomaa tunkeneensa naamaansa 8 suklaakeksiä samalla kun mietti mitä helvettiä tästä elämästä enää tulee ja miten perseestä menneisyyskin on ollut. Tai jotain muuta mikä sillä hetkellä ahdistaa ja painaa.

Toisaalta, treenaankin keinona helpottaa stressiä. En silti kait kehity tarpeeksi koska mussa elää se saatanan "pullahiiri" joka stressaantuu ajatuksestakin että pitäisi laskea kaloreita ja vahtia syömisiä.

En pysty suhtautumaan syömiseen rennosti. En treenaamiseenkaan. Jos otan tavoitteeksi että "syön terveellisesti" mun elämä ja ajatukset pyörii vain ja ainoastaan sen ympärillä mitä suuhuni pistän.

Sekään ei ole enää tervettä.

Mun pahin ongelma on tää ahdistuneisuus joka pitäis saada kuriin. Suorittamisesta olis päästävä pois.

Yhtä kierrettä kaikki.

Stressaan--->syön pullaa/keksejä--->koen ahdistusta siitä että söin--->keskityn pelkästään syömisen vahtaamiseen--->stressaannun--->murenen stressin alla--->syön pullaa/keksejä.


Mä en ole koskaan tajunnut tota "ole vaan oma itsesi"-kehotusta. Entäpä jos valtaosa muista ihmisistä feikkaa sosiaalisissa tilanteissa saadakseen hyväksyntää ja "olemalla oma itsesi" sä kuulut siihen muutamaan prosenttiin jotka on tarpeeksi tyhmiä noudattamaan tota kirjaimellisesti (ja jotka eivät saa osakseen sitten minkäänlaista hyväksyntää..)?

Kuinka paljon lohduttaa ajatella torjutuksi/hylätyksi tulemisen hetkellä että "ainakin mä olin oma itseni"?

Niin, olit oma itsesi. Etkä kelvannut sellaisenaan.

Mitäs nyt sitten. Saat olla aitona itsenäsi, yksin.

Jos satut ihmissuhteen vielä löytämään voit pohtia haluatko ottaa riskin ja "olla taas oma itsesi" vaiko opetella ulkoa toisen ihmisen mieltymykset ja mukauttaa itsesi vastaamaan näitä toiveita ja odotuksia.

Olemalla oma itsesi ja tulemalla torjutuksi, koet taas ettet kelpaa sellaisena kuin olet. Todennäköisesti haluat kuolla.

Olemalla "kuin joku muu" ja tulemalla silti torjutuksi, SINUA ei varsinaisesti ole torjuttu vaan se tekaistu versio sinusta.

Syy ei ole sinussa ihmisenä vaan kyvyssäsi lukea toista.

Ehkä et osaa näytellä erilaista ihmistä uskottavasti.

Ehkä et ole oppinut tarpeeksi toisen ihmisen sisäisestä maailmasta.


Valheessa eläminen on tietysti niin raastavaa ja moraalitonta. Pitää saada olla oma itsensä. Vain 100% aitona ihminen voi hengittää ja kokea olevansa rakastettu. Toiselle saattaa ehkä tokaistakin että "tälläinen mä olen, ota tai jätä".

Mutta ehkäpä se toinen toivookin sulta teeskentelyä. Sellaisia valkoisia valheita.

Ehkä toisen huomioimista on tuoda pienellä liioittelulla esille omat tunteet, vaikket olisikaan siinä täysin oma itsesi.

Omana itsenäni minäkin olisin tyly, tylsä ja hiljainen. Lapsenomainen, laiska, saamaton ja itsekäs. Voisinko ylimielisesti odottaa kenenkään hyväksyvän minut sellaisena kuin olen? En voisi. Ja koska en halua olla yksin olen korkeintaan 70% siitä mitä oikeasti olen.

Loput on pientä parantelua. Ehostusta. Samalla tavalla kuin meikkaan tai käyn kampaajalla.