IRC-Galleria

IsYouOkayIsYou

IsYouOkayIsYou

Irc-galleria: siirry nykyaikaan. 2010 tuli ja meni.

Yes, I'm crazy. How about you?Torstai 10.10.2013 22:07

Olen lapsesta asti kokenut olevani "hullu". Ala-asteella olin jo hieman erikoinen ja järkytyin poikkeuksellisen paljon kun eräs rinnakkaisluokan tyttö osoitti minulle tuon erikoisuuteni ja totesi mun olevan hullu aivan kuin olisi todennut että tänään on maanantai tai huomenna on jauhelihakeittopäivä. Oli traumaattista kuulla toisen suusta se, minkä itse tiesi todeksi. En vaan silloin tiennyt mitä oikeasti merkitsee olla hullu.

En tiedä vieläkään. Hullulla useimmiten tarkoitetaan psykoottista henkilöä, henkilöä joka sairastaa mm. skitsofreniaa ja ei erota fantasiaa todesta. Voiko siis ihminen joka ei ole psykoottinen olla hullu?

Miksei termiä "hullu" voitaisi käyttää jokaisesta mielenterveyshäiriöisestä, ADHD:ta tai Aspergerin oireyhtymää "sairastavasta" henkilöstä?

Olisi tavallaan vapauttavaa myöntää sekä itselle ja muille olevansa hullu. Ei enää vaikeasti selitettäviä diagnooseja, ei tarvetta googlailla ja miettiä onko diagnoosi sittenkään oikea ja mikä vaikuttaa mihinkin. Ei päällekkäisdiagnooseja, ei itsensä analysointia.

Sinulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, paniikkihäiriö ja ADHD? Okei, olet siis hullu.

Epävakaa persoonallisuushäiriö? Hullu.

Tarkistat lieden tasan 42 kertaa ennenkuin lähdet kotoasi? Hullu.

Turha etsiä syitä yhteiskunnasta, mediasta tai vanhemmista. Se vain oli hullu. Jotkut on.

Onhan hulluudella tietysti se positiivinen merkityksensäkin; pitää olla sopivasti "hullu". Silloin olet mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja hauska. Varsinainen bileiden päätähti.

Hullutellaan.

The most hated group of people.Keskiviikko 09.10.2013 18:49

Mä en ehkä ikinä tule ymmärtämään tätä kristittyihin kohdistuvaa vihaa.

Missä kohtaa toisen uskonnon pilkkaamisesta on tullut ns. hyväksyttävää kiusaamista kun samaan aikaan joka tuutista huudellaan suvaitsevaisuuden perään, miten kenenkään seksielämää ei saa kritisoida ja kukin tavallaan, homot naimisiin, ihonvärillä tai kulttuuritaustalla ei ole väliä.. Julkimoista on tullut entistä enemmän kohahduttavia ja lapsia saa suojella koko heidän hereilläolon ajan etteivät liian varhain altistuisi kaikelle mikä ei heidän silmilleen sovi.

Ja aivan selvää onkin ettei minkäänlainen kiusaaminen OLE hyväksyttävää mutta jotenkin tää kaikki menee korniudessaan ja irvokkuudessaan uusiin huippuihinsa.

Ihmiset on tässä vuosien saatossa paljastaneet mulle mitä vastenmielisempiä asioita menneisyydestään (ja nykyisyydestään) mutta on eräs asia mitä jokainen ihminen arastelee myöntää; omaa kristinuskoaan. Aivan kuin odottaisivat että automaattisesti asettuisin henkilön yläpuolelle, pyörittelisin silmiä ja toteaisin että "taas näitä, ota Raamattusi ja painu helvettiin".

Tottakai jankuttavat kristityt ovat ärsyttäviä, nämä jotka koittavat käännyttää ihmisiä joista pitäisi nähdä etteivät he ole käännytettävissä.. mutta uskokaa tai älkää, on ihmisiä joille uskonto on ennemminkin henkilökohtainen suhde Jumalaan ja pystyvät asettumaan ateistin asemaan sen verran, etteivät jatka paasaamista tai kenties aloita sitä ollenkaan.

Antaako muutamat huonot kokemukset kristityistä oikeuden pistää kaikki samaan nippuun? Onko nykyään jokin kirjoittamaton sääntö että kristittyjä saa ja tulee pilkata ja nämä samat ihmiset kokevat vielä olevansa -noin muuten- "oikeudenmukaisia, hyviä ihmisiä"?

Saatan ehkä ajatella liiankin pitkälle mutta väittäisinpä melkein että monia ei juuri hetkauttaisi vaikka kaikki kristityt ajettaisiin joihinkin laitoksiin "ilmaa pilaamasta". Tai heistä hankkiuduttaisiin muuten eroon, tavalla tai toisella.

Monien asenne on varsin yksinkertainen; maailmassa olisi kaikki OK jos vain kristinuskoa ei olisi.

Kysyyköhän yksikään heistä edes itseltään mistä tämä suunnaton viha tulee?

My genes are fucked.Tiistai 08.10.2013 00:26

Taas pohdiskelen asiaa joka ei ole ajankohtainen, mutta se ei estä sitä että vatvon asiaa mielessäni jo nyt.

Eli onkohan mun edes järkevää hankkia biologista lasta kaikkine ongelmineni jotka mahdollisesti periytyvät; mikään niistä tosin ei ole henkeä uhkaava, etenevä tai muuten katastrofaalinen mutta silti enemmän tai vähemmän veemäinen vaiva.

Ensinnäkin ahdistus- ja masennusoireiluni alkoi jo 8-9-vuotiaana- varsinkin lapsuusajan masennus herättää ajatuksen siitä että aivoissani todellakin on jotain "vikaa". Jotain vikaa mikä saattaa siis periytyä. Tuo kun ehkä ei ole se tyypillisin ikä masennuksen puhkeamiselle. Tämän lisäksi sekä äitini että isäni ovat molemmat tuskaisuuteen taipuvaisia; oireilu on aggressiivisuutta, masennusta, ahdistusta ja pakko-oireilua. Päihteet eivät ole koskaan olleet kenenkään kuvioissa mukana.

Olin myös erittäin allerginen atoopikko jo vauvana- äitini rasvaili minua vahvoilla kortisonivoiteilla päivittäin. Elän ruoka-aineallergioiden kanssa nykyisinkin ja ihottuma nostaa päätään harvoin, mutta edelleen ainakin joskus.

Keskittymisongelmiakin löytyy. Inhoan kaikkea mikä vaatii pitkäjänteistä ponnistelua- olostani tulee levoton ja tuskainen, menetän motivaationi ja tuntuu etten ikinä "osaa tai pysty". Tekisin mielelläni aina vain jotain luovaa. Mahdollinen ADD tai ADHD.

Kärsin myös kiputiloista, lihasten jäykkyydestä ja palaudun heikosti treeneistä. Kivut vaivaavat päivittäin. Alaselkä ja niska ovat herkimmät mutta kipuja löytyy toki muualtakin, mm. lonkista ja sorminivelistä.

En ole koskaan ollut hyvä nukkuja. Saatan valvoa kahdesta kolmeen tuntiin märehtien- pää on yksinkertaisesti liian täynnä ajatuksia. Aamulla olo ei koskaan ole virkistynyt- ei vaikka olisin nukkunut ihan sen normaalin määrän.

Sydämen rytmihäiriöitä minulla on päivittäin. Lääkärin mukaan jopa 5000 päivässä. Kuulemma hyvänlaatuisia mutta heikentävät elämänlaatua ja aiheuttavat stressiä ja ahdistusta.

Refluksitauti on vaivannut mua 15-vuotiaasta. Toisin sanoen, närästää siis aivan helvetisti joka päivä. Todennäköisesti jokin rakenteellinen vika- edes happosalpaajat ei auta mitenkään merkittävästi.

Kuinkahan mahdollista olisi saada munasolu toiselta naiselta joka sitten hedelmöittyneenä istutettaisiin minuun (tietysti kumppanini olisi sen munasolun hedelmöittänyt)?

Vai olenko naurettava hysteerikko joka haluaa varautua aina pahimpaan mahdolliseen?

Toisaalta, eikö ole täysin luonnollista että haluaisi lapselleen kaikkein parhaimmat lähtökohdat, elämän ilman jatkuvia lääkärikäyntejä?

The disorder with no name.Sunnuntai 06.10.2013 16:43

Mulla on syömiseen liittyvä pakko-oireisto. Ei siis anoreksiaa eikä bulimiaa mutta valitettavan usein mun ajatukset pyörii syömisen ja painon ympärillä. Oon koittanut miettiä olisiko tällekin olemassa jonkinlainen "diagnoosi" kun enhän mä kuitenkaan ole vaarallisen alipainoinen tai söisi ja oksentaisi myöhemmin kaiken ulos...

Mutta silti. Jos syön jotain, mietin miten tulen sen kuluttamaan vai kulutanko ollenkaan. Pidän kirjaa syömisistäni ainakin mielessäni. Aina kun vedän jotain sokerista "herkkua" tai jotain muuta epäterveellistä mua alkaa vaivata se mitä söin ja koen olevani lihava idiootti joka ei kykene minkäänlaiseen itsehillintään. En koe ikinä ansaitsevani mitään hyvää. Jokainen donitsi, suklaapatukka jne olisi pitänyt jättää syömättä.

Silti ihmiset syö noita ainakin silloin tällöin, jäämättä jahkailemaan asiaa sen enempää.

Oma jääkaappikin ahdistaa mua. Mietin "voinko syödä ton jugurtin kun juuri äsken söin kahvin kanssa sämpylän?" En tiedä mikä on liikaa. En tiedä mikä ohjaa syömistäni- tylsistyminen, tapa, pakonomaisuus vaiko se NÄLKÄ. Tunnistanko edes nälän? Mistä tiedän onko nälkä vai jano? Jos väsyttää, onko oikeesti verensokerit alhaalla vai johtuuko väsymys jostain ihan muusta?

Kuntosalin juoksumatollakin tuijotan eniten juuri niitä kulutettuja kaloreita. Mietin mitä esim. 100 kaloria vastaisi. En mieti kunnon kohenemista, en liikunnan jälkeistä hyvää oloa... Eihän liikunnasta oikeastaan edes tule hyvää oloa kun se on lähinnä tapa antaa itselle luvan SYÖDÄ.

Kaikki naisethan tälläsiä varmaan miettii tai sitten mulla oikeasti on ongelma.

Tosin muistan jo 8-vuotiaana seisoneeni serkun kanssa peilin edessä valitellen sitä miten läski olen... siis tokaluokkalaisena. Ja tarkkailin kuinka paljon serkku söi ja kuinka paljon itse. Tietysti hän oli se pieniruokaisempi ja koin olevani jotenkin todella poikkeava, se huonompi.

Mun on myös vaikeeta myöntää himoitsevani ruokaa. Saati sanoa ääneen että on nälkä. Yleensä menee suunnilleen niin että sanon "jaa-a, kait sitä pitäisi jotain syödä kun pyörryttää jo" tai jotain muuta dramaattista.

En tiedä onko kyseessä osittain jotain sukupuoleen sidonnaista; ehkä meidän naisten kuvitellaan olevan jotain jumalolentoja jotka ei himoitse yhtään mitään- kaikki on hillittyä ja hallittua, syödään vain että hengissä pysytään tai jaksetaan huolehtia muista.

Miehet sitten vetää jotain tuhtia kebabannosta oikein antaumuksella niin että majoneesit tai muut kastikkeet (mitä niihin nyt ikinä laitetaankin) valuu suupielistä... mutta miehet on niin isoja ja vahvoja että tarvitsevat paljon ruokaa.

Niinhän se on.

It's my brain so I should be able to.Perjantai 27.09.2013 00:34

Miksiköhän tunteiden kontrollointi on niin tajuttoman vaikeeta? Olisi niin "helppoa" syyttää aina vallitsevia olosuhteita, menneitä, muita ihmisiä, yhteiskuntaa, tuuria ja ties mitä.

Ei sillä etteikö ulkopuoliset voimatkin ole mukana sotkemassa elämää mutta loppujenlopuksi aikuinen ihminen päättää itse miten asennoituu ja mitä tuntee; ja kuinka paljon antaa erilaisten tuntemusten hallita omaa elämää. Oli sitten kyseessä erilaiset pelot, ahdistus, masennus, kateus ja monet muut negatiiviset tunteet.

Tai niin sitä luulisi. Tuntuu mahdottomalta hokea itselle positiivisia asioita kuten "älä murehdi" tai "kaikki kääntyy hyväksi" kun nuo todellakin tuntuu vain säälittäviltä yrityksiltä valehdella itselle, aivopestä itsensä uskomaan jotain mikä ei vastaa todellisuutta.

Säälittävää on tosin sekin miten teini-iän ohittanut nainen ei vieläkään ole keksinyt keinoja rauhoitella itseään kun tuntuu että on täysin yksin maailmassa ja nurkan takana odottelee vain sairastuminen ja kuolema- tai totaalinen elämänhallinnan menettäminen (jos sitä on tälläkään hetkellä).

Perusturvallisuus tulisi löytää itsestä. Vain siten voisi olla itse itsensä "vanhempi" ja sitä kautta uskoa omia "hokemiaan"- niitä rauhoittavia lauseita. Nyt niillä ei tunnu olevan painoarvoa.

Olen kuin lapsi joka on eksynyt vanhemmiltaan valtavassa tavaratalossa. Häpeän tätä itsessäni vuosi vuodelta enemmän. Miten voisin itse koskaan olla kenellekään äiti, kun itsekin olen täysin hukassa ja kauhun vallassa kykenemättä hallitsemaan tunteitani?

Tai edes kenenkään seurustelukumppani- en, vaikka ehkä joku yliempaattinen mieshenkilö haluaisikin lähteä minua analysoimaan ja auttamaan. En suostuisi siihen.

Eikä sellaista miestä voi oikeasti kunnioittaa.

Try again, try again.Keskiviikko 25.09.2013 01:31

Milloinkohan kouluihin hakemiset kannattais lopettaa? Täytin 25 ja edelleen vaan se lukio käytynä. En tiedä jaksanko enää yhtään pettymystä. En tiedä jaksanko edes raahautua kokeisiin ja vastailla iloisesti haastattelijan kysymyksiin- "juu olen sosiaalinen ja ala on aina kiinnostanut.." Sitten kuulen jo heti sen muijan äänestä ettei halua mua sinne:

"Toivottavasti sulle löytyy jotain."

No kidding. On aika vittumaista elää tyhjäkäynnillä saaden joku 400e kuussa. Olenko hyödyllinen, tuottava kansalainen? En.

Ammattikorkean sosionomilinjan kokeet tod.näk. marraskuussa... Ja eikö lähihoitajaksi pääse kohtuullisen helposti? Niinpä niin, ei tietysti pääse.

Stop judging us fattiesTiistai 24.09.2013 21:32

Minkäköhän takia ihmisten aivokapasiteetti ei riitä tajuamaan ettei ylipainoiset ihmiset "aina" ole lihonneet suunnilleen yhdessä yössä vaan todellakin pikkuhiljaa, vuosi vuodelta? Voin toki olla tässä asiassa jokseenkin väärässä mutta vaikea kuvitella että hirveän moni ylipainoinen olisi ensin ollut täydellisen hoikka ja treenattu ja sitten yksi päivä vaan päättänyt että "fuck it, tästedes ahmin sipsipussin ja pari pullaa päivässä". Ylipaino ei myöskään automaattisesti tarkoita ettei ihminen harrasta mitään liikuntaa- näkeehän tuolla jumpassakin niitä jotka käyvät melkein joka päivä ja ylipainoa on vähintään 10kg.

Samaten huomaan itsekin kuinka joka vuosi painan pari kiloa enemmän liikunnoista huolimatta enkä todellakaan ole muuttanut dramaattisesti ruokavaliotani. En tiedä johtuneeko vanhenemisesta; toisaalta 25-vuotiaana aineenvaihduntani "pitäisi" olla vielä kohtalaisen vilkas, vaikkakin ei millään teinitasolla.

No, eipä tarvitse katsoa kuin naispuolisia sukulaisiani todetakseen että aikamoinen sota läskiä vastaan on tiedossa. Ehkä on sitten geeneissä.

Nostalgiaa.Lauantai 21.09.2013 22:05

Yksi elämän suurimmista mysteereistä on se miten sitä aina tietyllä tapaa muistelee kaihoisasti menneitä vaikka järki sanoo että "aina ennenkin vaan vitutti ja ahdisti". Tämä ei olekaan järjen asia vaan jokin kummallinen aivohäiriö- jokin mikä sumentaa kaiken järjellisen ajattelun ja herättää sellaisen halun palata entiseen, tuttuun ja turvalliseen.

Ehkä efekti on vähän sama kuin silloin kun palaa vanhojen valokuvien äärelle tai kuuntelee vuosien takaista musaa. Kehon valtaa lämpö ja omituinen euforia. Kaikki on nyt niin saatanan paskaa ja ennen oli hyvännäköisempi, terveempi ja onnellisempi. Kaikki fanittamani bänditkin tekivät ennen parempaa musaa ja nyt suoltavat ulos pelkkää paskaa. No, se on ainakin totta.

Menneeseen haluaa palata ihan jo siksi että NYT on se tieto siitä miten mitään aivan hirveetä ei ollutkaan koskaan tapahtumassa; oli painostava ahdistus, tunne että on muutettava pois, aloitettava alusta tai pää räjähtää seinille eikä elämässä pääse eteenpäin.

En nähnyt selvästi ahdistuksen takia. Olin tukehtumaisillani ja panikoin, ajatuksena vain pako ja selviytyminen.

Jos palaisin menneisyyteen käskisin itseäni relaamaan. Kertoisin itselleni miten ruoho ei todellakaan ole vihreämpää aidan toisella puolen.

Tässä sitä nyt sitten kärsin impulsiivisuuteni seurauksista. Olisi pitänyt vetää ahdistuslääkkeitä poskeen ja lopettaa jatkuvat pohdinnat.

Toisaalta olen nyt kokemuksia rikkaampi jos niillä sinällään nyt mitään itseisarvoa edes on. Sama ahdistunut ihminen olen kuitenkin edelleen ja vuosi vuodelta väsyneempi.

X.Torstai 05.09.2013 16:53

Mua ei koskaan lakkaa hämmentämästä seurustelusuhteet. Aivan kuin muut näkisi niissä jutuissa sen "punaisen langan", jonkin pohjimmaisen syyn miksi niihin hakeudutaan, ja mä näen ympärillä vaan ihmisapinoita jotka kaappaa naaraan vierelleen ja kulkevat sitten nenät pystyssä kaduilla (sekä naaras että uros)- kuin jotenkin parempina ihmisinä, kilpailussa voittaneet.

Yksinäinen ihminenhän on automaattisesti viallinen hylkiö, se joka ei kenellekään kelvannut. Yksinäisen ihmisen on kuljettava katuja pitkin hartiat lysyssä, katse suunnattuna maahan. Sillä ei ole väliä vaikka suhde päättyi eilen ja uusi suhde odottaisi jo kuukauden päässä. Aina on oltava joku.

Olisinko minäkin uskottavampi hahmo jos profiilissani lukisi "seurustelee xxxxxx:n kanssa.." ja kaikki voisivat käydä katsomatta että "oho, sehän kelpaakin jollekulle."

Aivan kuin sitten ihmisyyteni olisi todistettu. Se miten täällä koneen takana on verta ja lihaa, seksuaalisuutta ja sielukkuutta. Se tavallinen suomalainen nainen joka miehensä kanssa aprikoi ostaako omena- vai appelsiinimehua jossain Citymarketin mehuhyllyn edessä.

Ehkä jotkin asiat eivät tule ikinä mulle avautumaan. Se jokin kun puuttuu aivoista, se sellainen sosiaalinen hahmotuskyky.

Siinä ei kirjoista opiskelu juurikaan mitään auta.

P.S. Sinänsä hieno titteli on olla edes jollekin ex-tyttöystävä.

Fake christianity of today.Keskiviikko 04.09.2013 13:55

Mä harvoin haluan puhua uskonnosta mutta on eräs asia joka herättää mussa inhon ja ärsytyksen tunteita, kenties jopa suurta hämmentyneisyyttä. Ehkä tämä ilmiö koskee lähinnä näitä luterilaisia "uskovaisia", ehkä muitakin, mutta kokemusten ja tiedon puutteen vuoksi en osaa heistä sanoa sen ihmeempiä.

Joitakin kertoja oon törmännyt näihin "uskon Jeesukseen ja oon uskovainen mutta..."-ihmisiin jotka jatkaa lausetta sanoen:

"..mä en usko Raamattuun ihan sanasta sanaan, että esiaviollinen seksi esimerkiksi olisi syntiä."

Ja nämä ihmiset harrastaa irtosuhteita, pyrkii ekoilla treffeillä sänkyyn ja tapaavat seurakunnan illoissa näitä entisiä "panojaan".

Saattavat selitellä käytöstään esimerkiksi sanoen:

"No siis kun se ei tunnu synniltä niin miten se vois olla?" tai:

"On siellä muitakin jotka ajattelee samalla tavalla.."

Kenties ovat puhuneet pastorinsakin kanssa asiasta ja saaneet hiljaisen hyväksynnän, tyyliin "tee niinkuin hyvältä tuntuu".

Miksi ihminen ei voi olla toiminnassaan johdonmukainen? Jos kiinnostaa sex, drugs and rock'n'roll niin ole sitten ateisti, satanisti, agnostikko tai mikä ikinä MUU kuin "kristitty".

Nykyuskovaiset haluaa kaiken. He haluavat sen ihanan pehmoisen sokerikuorrutetun lupauksen taivaasta ja toisaalta taas maailmalliset huvit. Kukapa niistä haluaisi jäädä paitsi vaikka taivas odottaakin? Kyllä Jeesus ymmärtää että ajat ovat muuttuneet. Jumala antaa anteeksi.

Jep.