IRC-Galleria

IsYouOkayIsYou

IsYouOkayIsYou

Irc-galleria: siirry nykyaikaan. 2010 tuli ja meni.

The disorder with no name.Sunnuntai 06.10.2013 16:43

Mulla on syömiseen liittyvä pakko-oireisto. Ei siis anoreksiaa eikä bulimiaa mutta valitettavan usein mun ajatukset pyörii syömisen ja painon ympärillä. Oon koittanut miettiä olisiko tällekin olemassa jonkinlainen "diagnoosi" kun enhän mä kuitenkaan ole vaarallisen alipainoinen tai söisi ja oksentaisi myöhemmin kaiken ulos...

Mutta silti. Jos syön jotain, mietin miten tulen sen kuluttamaan vai kulutanko ollenkaan. Pidän kirjaa syömisistäni ainakin mielessäni. Aina kun vedän jotain sokerista "herkkua" tai jotain muuta epäterveellistä mua alkaa vaivata se mitä söin ja koen olevani lihava idiootti joka ei kykene minkäänlaiseen itsehillintään. En koe ikinä ansaitsevani mitään hyvää. Jokainen donitsi, suklaapatukka jne olisi pitänyt jättää syömättä.

Silti ihmiset syö noita ainakin silloin tällöin, jäämättä jahkailemaan asiaa sen enempää.

Oma jääkaappikin ahdistaa mua. Mietin "voinko syödä ton jugurtin kun juuri äsken söin kahvin kanssa sämpylän?" En tiedä mikä on liikaa. En tiedä mikä ohjaa syömistäni- tylsistyminen, tapa, pakonomaisuus vaiko se NÄLKÄ. Tunnistanko edes nälän? Mistä tiedän onko nälkä vai jano? Jos väsyttää, onko oikeesti verensokerit alhaalla vai johtuuko väsymys jostain ihan muusta?

Kuntosalin juoksumatollakin tuijotan eniten juuri niitä kulutettuja kaloreita. Mietin mitä esim. 100 kaloria vastaisi. En mieti kunnon kohenemista, en liikunnan jälkeistä hyvää oloa... Eihän liikunnasta oikeastaan edes tule hyvää oloa kun se on lähinnä tapa antaa itselle luvan SYÖDÄ.

Kaikki naisethan tälläsiä varmaan miettii tai sitten mulla oikeasti on ongelma.

Tosin muistan jo 8-vuotiaana seisoneeni serkun kanssa peilin edessä valitellen sitä miten läski olen... siis tokaluokkalaisena. Ja tarkkailin kuinka paljon serkku söi ja kuinka paljon itse. Tietysti hän oli se pieniruokaisempi ja koin olevani jotenkin todella poikkeava, se huonompi.

Mun on myös vaikeeta myöntää himoitsevani ruokaa. Saati sanoa ääneen että on nälkä. Yleensä menee suunnilleen niin että sanon "jaa-a, kait sitä pitäisi jotain syödä kun pyörryttää jo" tai jotain muuta dramaattista.

En tiedä onko kyseessä osittain jotain sukupuoleen sidonnaista; ehkä meidän naisten kuvitellaan olevan jotain jumalolentoja jotka ei himoitse yhtään mitään- kaikki on hillittyä ja hallittua, syödään vain että hengissä pysytään tai jaksetaan huolehtia muista.

Miehet sitten vetää jotain tuhtia kebabannosta oikein antaumuksella niin että majoneesit tai muut kastikkeet (mitä niihin nyt ikinä laitetaankin) valuu suupielistä... mutta miehet on niin isoja ja vahvoja että tarvitsevat paljon ruokaa.

Niinhän se on.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.