IRC-Galleria

Moniongelmaisena, hankalana potilaana sitä joutuu oikein miettimään mitä hemmettiä tarkoitetaan sillä että joku on terve. Mitä on terveys? Sitäkö että lääkärillä käydään vain kerran tai pari vuodessa? Sitäkö että pystyy käymään töissä viitenä päivänä viikossa? Vai kenties sitä ettei ole syöpää tai jotakin muuta potentiaalisesti kuolemaan johtavaa sairautta? Voinko sanoa olevani terve jos en enää kykene käymään kuntosalilla mutta kykenen kävelemään ulkona? Olenko terve jos verikokeista ei löydy poikkeavaa mutta syön särkylääkkeitä lähes joka päivä? On kurjaa ja masentavaa kokea itsensä sairaaksi. Sehän on varmaankin itsestäänselvää. On toisaalta myös kurjaa jos lähipiiri haukkuu laiskaksi tai satunnaiset kommentoijat. Eihän kukaan kuitenkaan voi tietää millaista on elää juuri minun kehossa. Ei edes lääkäri.

Sairauksina fibromyalgia, krooninen väsymysoireyhtymä, allergiat, tuoksuyliherkkyys, migreeni ja refluksitauti plus oireita joita ei oikein osata yhdistää mihinkään.

29. ystävänpäivä all alone.

Luoja että unettomuus on perseestä. Mulla on ollut aikaisemminkin ongelmia unirytmin kanssa- mennyt liian myöhään nukkumaan, herännyt ehkä kympiltä. Nyt sitten nukuttaa kuin jotain vanhusta ilta ysin jälkeen ja herään milloin tahansa aamu kolmen ja aamu kuuden välillä. Ei kait siinä mitään mutta... kaupatkin aukeaa "vasta" kasilta ja kaikki erikoisliikkeet ym klo 10. Kerran joku sanoi neuvoksi että valvopa 24h putkeen. Ei pysty. Toisaalta ihanaa olla hereillä näin pimeällä- mä en ole ikinä tykännyt valosta, auringosta. Odotan kesää lähinnä inhoa tuntien.

Okei, on kesässä yksi hyvä puoli. Ei tarvitse miettiä että missä se toinen hanska nyt onkaan, bussi lähtee jo viiden minuutin päästä. Suunnilleen kengät jalkaan ja menoksi.. mutta ne helteet. Ei hemmetti. Sittenhän nukkuukin hyvin tälleen kerrostalossa. Toisilla on mökit ja reissut, itsellä yksiössä tukehtumista. Semmosta se on.

Kerran joku sanoi et mulla on varmaan joku identiteettihäiriö. Se jotenkin osu ja uppos. Nyt mulla on lyhyet vaaleat hiukset. Toisin sanoen olen kuin joku tukeva Miley Cyrus. Kyseenalaistan kaikkea itsessäni jatkuvasti. En pääse jyvälle. Jokunen päivä sitten mietin olenko lesbo. Sitten olin vakuuttuneempi siitä että olen heteroromanttinen. Nyt tuntuu etten tunne mitään ketään kohtaan enkä kykenisikään. Täysin lättänät fiilikset. Haluun vaan olla lapsi ja leikkiä että kukaan ei kokenut murrosikää mun ympärillä. "Tytöt tykkää pojista ja pojat tykkää tytöistä ja joskus pojat tykkää pojista ja joskus tytöt tykkää pojista ja tytöistä.." Niin niin. En mä tosin vihaa ketään enää. En jaksa. Oon niin uupunut että jos mulla on ruokaa kaapissa ja laskut maksettuna niin JEE. Kai se on myös sitä että vanhenen. Niin, lapsettaa ja mummoudun samalla.

No niin, ikää melkein 29 ja edelleen sinkku. Oon miettinyt itteeni ja muita entistä syvällisemmin/tarkemmin tässä kun aivotkin jonkun verran kehittyneet (ei tarpeeksi mutta jonkun verran). Että mikä hemmetti siinä on että miehet puistattaa ja tunne on usein molemminpuolinen, ainakin muutamien päivien kuluttua "ensitutustumisesta". Olen yrittänyt olla mukava, hauska, hulvaton, syvällinen, avoin, hyvä keskustelija, monipuolinen ihminen... "I'm every woman..."

On ollut hoikka vartalo, pitkä tukka, punainen tukka, musta tukka, vaaleahko tukka, lyhyt tukka, puolipitkä tukka, vähän extraa kropassa... Olen ollut teini, olen ollut nuori ja nyt lähestyn kolmeakymppiä. Olen ollut fitnessintoilija ja ns. sohvaperuna. Olen ollut kristitty ja olen ollut ateisti. Silti ei vaan löydy ihmistä jolle olisin kaikinpuolin riittävä. Enkä usko kompromisseihin niinkin vakavassa asiassa kuin parisuhde.

Mikä sitten mättää. Olenko kenties lesbo ja en vaan sitä tajua. Onko sellainen edes mahdollista- olla tämän ikäinen ja elää jossain "pimennossa". Voisiko olla, että naisen tavattua (mielummin naisellisen) yhtäkkiä lamppu syttyisi päässä ja palaset loksahtelisi paikoilleen... VAI olisinko taas masentunut että joo, ei tämäkään toimi. Valehtelisin itselleni ja toiselle. Mistäs sen sitten tietää, varsinkin kun omat tunteet on aina vähän kadoksissa.

P.S. Missä naisiin tutustuu "rauhassa"?

Istun Turun pääkirjastossa. Tämä paikka meneekin tänään poikkeuksellisesti kiinni jo klo 17- mistäs tuotakaan olisi tiennyt. Te joilla on kotona tietokone- eli todennäköisesti 99pros teistä- olkaa helvetin onnellisia. Yritin saada hyväpalkkaista isääni avittamaan edes vähän jotta saisin uuden läppärin.. "joo, katotaan sitten..." Nyt siitä on kulunut melkein vuosi.

Tämän paskan lisäksi myös älypuhelimeni hajosi noin 6kk ostosta. Ei kastunut, ei pudonnut. Akku vaan alkoi kuumenemaan ihan vitusti. Sitäkään en ole kokonaan maksanut. Olen DNA:n kanssa naimisissa ensi vuoden marraskuuhun asti.

Tälläistä on valkoisen roskasakin elämä Suomessa. Sosiaalitoimistosta turha pyytää tietokonetta- onhan olemassa kirjastot. No täälläpä sitä istutaan. Ahdistaa vitusti. Tuntuu että kaikki katsoo kun tuijotan tätä ruutua ja vääntelehdin tuolissa. Selkään sattuu.

En ole kirjoittanut aikoihin mitään. Yksi iso syy: läppäri ollut paskana reilun vuoden ja en tiedä mistä kaivan rahat uuteen. Välillä tuntuu että kaiken sen paskamyrskyn jälkeen ei ole enää järkeäkään avautua mistään. Meni terveys, saapui stressi. Minut tunnistettiin julkisilla paikoilla. Ahdisti. Olen voinut huonosti mutta eihän sitä saisi valittaakaan. Näen teidät kyllä.

Don't get brainwashed by the mainstream media.









My fave song at the moment!! It's sick. Almost as sick as this world.

Oon kommari potenssiin kaksi
ei vie mua himaan taksi
vaan se sama vitun bussi
sama vitun reitti
mun päässä jo keitti
älä vittu valita sul on auto ja se kulkee
jaksa olla orja
aikatauluja
la, su
seisot ja seisot
ei se kuski haluu tehä sitä työtä
ja mä en enää maksa
vittu tätä jaksa
Ostan pyörän paitsi ei oo rahaa
Kai tein elämässä jotain vitun pahaa
Kai elämäni tuhrin ja tein itsestä uhrin
Yhyy yhyy, turpa kiinni
Tää elämä ei oo love story
Ei lähellekää
Ei myötätuntoo
Pitäs saada ittensä kuntoo
Mä en jaksa kaikkii sossun ämmii
Ne sanoo tää on vaan vaihe
joka kestäny kymmenen vuotta
älä nyt masennu syyttä suotta

JEE.

Herkkyys on niin out... JA mulla kesti 25-vuotiaaksi tajuta että en ole vain herkkä vaan erityisherkkä. Oon juuri sellainen joka ei kestä kritiikkiä- tai kestä ja kestä. Usein kovetan itseni ja teeskentelen ettei sattunut yhtään. Seuraavan päivän ajan onkin omituinen vitutus päällä ja jokaisen vastaantulijan katse porautuu syvälle sieluun. "Tuokin varmaan vaan arvostelee mua.." Kohta onkin lievä tai vähemmän lievä paniikkikohtaus päällä. On niin epäseksikästä ottaa itsensä vakavasti. Mutta... mulla on tällänen hermosto. Skannaan jatkuvasti uhkia ympäristöstä. Välttelen asioita jotka saattaisi satuttaa, henkisesti tai fyysisesti. Valitsen treffikumppaneiksi miehiä jotka on mahdollisimman kiltinoloisia vaikka ei noin muuten sytyttäisi yhtään. Kammoan torjutuksi tulemista. Jätetyksi tulemisesta tuntuu lähtevän henki. Petetyksi tulemista en kestäisi millään. Pelottaa jopa ajatella mitä saattaisin tehdä. Ajatuskin siitä että oma poikaystävä nautiskelisi panostaan eri naisen kanssa on uskomattoman puistattava.

En myöskään ymmärrä pahuutta. En ymmärrä epärehellisyyttä. Ne on mulle vain sanoja joiden taakse en pääse mitenkään. Ymmärrän _sen_ että pahuutta on paljon... varmasti enemmän kuin hyvyyttä. En toki itsekään ole aina ollut sataprosenttisen enkeli mutten koskaan tee asioita manipuloidakseni toisia. Ennemminkin mun päässä vain "napsahtaa" ja sanon tai teen jotain ilkeää.

Uteliaan luontoni takia luen kaikista kamalimmat uutiset- toisaalta, uutisilta on aika hiton vaikea välttyä ja pelkään olla se joka on ihan "ööö" kun toiset puhuvat vaikka ebolasta tai jostain muusta maailmalla riehuvasta kriisistä. Yleensä luen uutiset vielä saiteilta jotka pyrkivätkin näkemään kaikessa salaliiton ja tekevät niistä entistä mehukkaampia ja pelottavampia. Miksi, jos muutenkin helposti ahdistaa? Tässäpä onkin persoonani ristiriita. Rakastan synkkiä kauhutarinoita ja samalla kannan koko maailman harteillani.

En myöskään kestä kuulla ihmisten karmeista kohtaloista noin yksilötasollakaan. Seurasin usean kuukauden ajan youtubessa syöpäsairaan naisen kamppailua- vähän aikaa sitten hän sitten kuoli jättäen jälkeensä vähän yli vuoden ikäisen ja 23-vuotiaan tyttären, ja tietenkin surunmurtaman aviomiehen. Tästäkin tuntemattomasta henkilöstä tuli minulle läheinen jostain käsittämättömästä syystä ja suunnilleen itkin koko seuraavan päivän enkä VIELÄKÄÄN ole "toipunut". Mielessä pyörii syöpä, syöpä, syöpä... Miten moni taistelee sen kanssa ja miten moni läheinen saa itkeä tuskaansa kun sairaus vie lopullisesti. Entä jos se tulee minulle? Jollekin minulle tärkeälle ihmiselle? Mistä tiedän ettei minulla voisi sellainen jo olla? Ja niin pyörä pyörii taas. Herkkä pää ei kestä mitään.

Miksi on niin vaikeaa vaan katsella jotain saatanan pandavideoita? No varmaankin siksi kun sellainen nyt vaan on tylsää. Onkin tehtävä valinta- tylsyyden ja ahdistuksen välillä. Millainen zombi musta sen jälkeen tulisi? Pitäähän aikuisen naisen nyt kestää, enhän ole mikään fucking viisivuotias jota pitää suojella isolta pahalta maailmalta.

Ehkä sitä joskus turtuu kaikelle... tai sitten tää vain pahenee kunnes romahdan täysin ja en enää pääse asunnostani ulos.