IRC-Galleria

Sinua miellyttävät 75-prosenttisesti maskuliiniset ja 25-prosenttisesti feminiiniset kasvot.
Yleisesti ottaen maskuliinisia kasvoja suosivat usein naiset, jotka etsivät lyhytaikaisempaa suhdetta. He ovat usein kuukautissyklinsä hedelmällisessä vaiheessa. Myös korkea estrogeenitaso ja maskuliiniset aivot saavat mieltymään miehekkäisiin miehiin. Köyhistä maista tulevat naiset suosivat enemmän maskuliinisia miehiä kuin hyvän terveydenhuollon maista tulevat.

http://www.hs.fi/tiede/Miellytt%C3%A4v%C3%A4tk%C3%B6+naiselliset+vai+miehekk%C3%A4%C3%A4t+kasvot+Testaa+millaiseen+mieheen+nainen+lankeaa/a1305837776983?ref=tf_iHSisboksi630-a&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-desktop&utm_content=frontpage&jako=a39ec057a8b8041c9cef8a8e9e08c47e

Miksi tuhdit miehet kutsuvat itseään "nallekarhuiksi"?

Viehättääkö se naisia jotenkin?

Tarkoittaako lihavuus automaattisesti sitä että on jotenkin herttainen luonne?

Vain kiltti ihminenkö ahmii jotain makkaraa ja sipsejä eikä käy salilla?

En itsekään ole hoikka. BMI sanoisi että ylipainoinen. Mikäs mä sitten olen? En nallekarhu vaan.... lehmä?

No, lehmät on lepposia. Hyödyllisiä otuksia.

Ärsyttää miten menee usko kaikkeen.

Jos olo on sairas- on oiretta; väsyttää, masentaa, ahdistaa, tykyttää, huimaa, iho on kuiva, niveliä ja lihaksia särkee, lievää pahoinvointia, unettomuutta, närästystä ja blaa blaa blaa NIIN voisi kuvitella että keksisi jonkun yyberhienon luontaistuotteen tai vaikka cocktailin muutamasta hyvästä jotka tuo jotain helpotusta.

Tällä hetkellä vetelen:

-Spirulinaa (superfoodi)
-E-epa-kalaöljyä
-Seleeniä (silloin tällöin)
-Ramavitiä (magnesium, arginiini, b1, b2, b6)
-Multi-vitaa (silloin tällöin)

Kynnet voi paremmin. Samoin hiukset. Mutta ne kaikki muut oireet jotka oikeesti tahtois kaikkein kipeimmin helvettiin... still there.

Sanoisin että noista mun suosikki on silti spirulina. Siihen mä jaksan vielä uskoa ainakin sen hitusen verran näin kuukauden käytön jälkeen. Siinähän pitäisi luontaisesti olla ties mitä vitamiinia, kivennäisainettä, rasvahappoa sun muuta hienoa.

Ja uskon että mielenterveyshäiriöt liittyy paljolti ravitsemukseen. Kahvia litkin edelleen. Sokeria pitäisi vähentää.

Elokuussa mulla ei enää ole nettiä. Eikä puhelinta. Olen tullut siihen lopputulokseen etten tarvitse kumpaakaan. Netissä istuessani rasitan jo muutenkin raihnaista, kipuilevaa kroppaani ja näytön tuijottaminen aiheuttaa mulle migreenin. En muutenkaan tee netissä mitään järkevää- täällä ei ole yhtään oikeaa ystävää- kun yllätys yllätys, ystäviä ei ole livenäkään. Siitä päästäänkin siihen miksen tarvitse puhelintakaan.

Asun jossain roskiksessa.

Siihen asti... vielä ehkä jotain höpisen täällä kaikkien harmiksi.

(Linkin Park on nykyisin paskaa. Mutta sopii fiilikseen.)

"Symptoms of oral allergy syndrome include itchy mouth, scratchy throat, or swelling of the lips, mouth, tongue, and throat. Itchy ears are sometimes reported. The symptoms are usually confined to one area and do not normally progress beyond the mouth. Because the symptoms usually subside quickly once the fresh fruit or raw vegetable is swallowed or removed from the mouth, treatment is not usually necessary."

Oon allerginen niin vitun monelle ruoka-aineelle... ja en koskaan saa muita oireita kuin juurikin suuhun, nieluun ja kurkkuun liittyviä kutinoita, kirvelyitä ja turvoksia. Joskus huulet rohtuu tai turpoaa.

Kuten tänään. Söin maailman ihanimman palan "talon juustokakkua" ja eipä siinä mitään... ensialkuun voin ihan hyvin. Joku minuutti syömisen jälkeen koko suu KUTISI, KIRVELI JA OLI TULESSA. Peilistä itseäni vilkaistuani huomasin ylähuulessa olevan punaisia rohtuneita laikkuja.

Siis, se oli vaan juustokakkua? En syönyt muuta. Join kahvia.

Olen joskus saanut oireita marengista ja kääretortusta- luultavasti siksi että niissä on liikaa munanvalkuaista.

Eli munaa ei suuhun tai reagoin oraalisesti.... hah hah.

Tai kypsä muna kylläkin käy.



(TÄMÄ OLI SE PALA. EN SYÖNYT TOTA ORVOKKIA.)

Olipa kerran pienessä kunnassa asuva tyttö. Kutsutaan häntä vaikka Nooraksi.

Noora oli herkkä ja ujo. Hiljainen. Yliempaattinen. Nooran vanhemmat tappelivat jatkuvasti. Nooraa pelotti joka yö että isä tappaisi äidin.

Eräänä talvena Nooran isoisä sairastui vakavasti. Sai sydänkohtauksen. Nooran äiti itki kaikki päivät ja yöt. Noora rukoili Jumalalta että isoisä ei kuolisi.

Isoisä kuitenkin kuoli.

Nooraa alkoi itseäkin pelottaa elämän rajallisuus. Pitäisikö hänenkin mennä sairaalaan? Onhan häntä huimannut viime aikoina ja päätäkin särkenyt. Noora oli nähnyt televisiosarjassa miten nainen oli kuollut aivokasvaimeen kummallisten oireiden jälkeen.

Lopulta Nooran isä ei jaksa kuunnella Nooran ajatuksia aivokasvaimesta. Isä passitti Nooran mielenterveystoimistoon.

Nooraa ahdisti. Oliko hän nyt sitten aivokasvaimeen kuolemassa ja kaikenlisäksi hullukin?

Vuosia meni eteenpäin. Aivokasvainta ei ollutkaan.

Vanhemmat erosi. Noora pääsi terapiaan.

Noora sai joskus raivokohtauksia. Nooraa masensi ja ahdisti. Nooralla ei ollut yhtään ystävää.

Psykiatri halusi että hänelle tehtäisiin kattavat tutkimukset.

Nooralle kerrotaan että hänellä on mitä luultavimmin epävakaa persoonallisuushäiriö. Noora ei tunnista itseään epävakaan persoonallisuushäiriön kuvauksesta. Kyllähän häntä joskus suututtaa ja masentaa, mutta ei hän epävakaa ole.

Noora alkaa syömään masennuslääkkeitä. Viikkoja kuluu ja olo on kamala. Oksettaa ja närästää. Noora ei nuku juuri yhtään.

"Milloin pitäisi oikein alkaa tuntumaan paremmalta...", Noora miettii kun lääkettä syönyt jo melkein kaksi kuukautta.

Masennuslääke vaihdetaan. Sama homma. Ja taas uusi. Ja taas uusi. Ja taas uusi. Ja taas uusi. Ja taas uusi. Joskus joutuu kokeilemaan montaa eri masennuslääkettä ennenkuin se toimiva löytyy, toteaa terapeutti ja psykiatrikin sanoo jotain samansuuntaista.

Noora haluaa vielä olla iloinen nainen.

Kun yli kymmentä eri masennuslääkettä on kokeiltu mietitään jo jotain aivan eri tyyppistä lääkettä. Mielialantasaajaa. Sellaista että ei enää suututtaisi ihan niin paljon, eikä masentaisi. Vain sellanen kivan zombimainen olo. Turta olo on vissiin nyt se mitä haetaan.

Nooralle sekin sopii.

Vaan ei auta tämäkään lääke. Suussa maistuu metalli ja huimaa. Väsyttää.

Nooralla kokeillaan vielä muutamaa eri lääkettä mutta apu on minimaalinen.

Kädet nostetaan pystyyn. Psykiatrinen sairaanhoitaja korostaa positiivisen ajattelun merkitystä. Noora yrittää pinnistellä sen asian kanssa.

"Miten minä voisin uskoa näihin positiivisiin hokemiin kun tuntuu että valehtelen itselleni...", miettii Noora.

Nooralla ei ole vieläkään oikein ystäviä. Ei uskoa itseensä eikä oikein unelmiakaan. Noora on tuntenut itsensä lapsesta saakka hulluksi.

Noora täyttää 22v. Nyt on teini-iän myrskytkin jo takana. Vieläkin ahdistaa. Itsetunto on pohjamudissa. Pitäisi varmaan jo seurustellakin.

Noora muuttaa. Tapaa uuden psykiatrin useampaan kertaan. Psykiatri toteaa että Noora on ensimmäinen tapaamansa henkilö jolle hän ei oikein keksi diagnoosia. Lopulta psykiatri toteaa että kyseessä voisi olla pakko-oireinen häiriö. Noora tietää kyllä kärsivänsä joistain neurooseista... mutta että oikein häiriö? Noora alkaa menettää uskonsa psykiatriaan. Tuntuu että väkisin koitetaan keksiä jokin vika mikä Noorassa olisi.

Noora löytää artikkelin Aspergerin syndroomasta. Moni juttu kuulostaa tutulta. Ei hän silti sellainen ole joka vain kenkiin tuijottelisi muille puhuessaan ja opettelisi junien aikataulut ulkoa ihan muuten vain. Noora on itseasiassa sosiaalinen vaikkakin kovia kokenut.

Noora ottaa Aspergerin kuitenkin puheeksi. Aluksi ei uskota. Sitten lopulta suostutaan tutkimuksiin kun ei muutakaan keksitä. Jotain hahmotushäiriötä löytyy. Omintakeisuutta. Piirteitä, jotka sopisivat Aspergeriin.

Mutta... jotain ongelmaa on myös tarkkaavaisuudessa. Nooralla on ilmeisesti jokin jolle on annettu nimeksi "ADHD". Noora ei meinaa uskoa. "Tässähän minä istun ihan rauhallisesti..", miettii Noora.

Nooralle kirjoitetaan ADHD-lääkkeitä. Noora alkaa voida huonosti. Saa paniikkioireita. Sydän tykyttelee tuntitolkulla 140:ssä. Lääke lopetetaan.

Oliko Nooralla nyt siis sitä ADHD:ta alunperinkään?

Psykiatri haluaa kokeilla Nooralla antipsykootteja- ihan vain ahdistuksen lieventämiseksi. Noora ei tunne enää mitään.

Nooralta on kadonnut identiteetti. Tunteet. Halu elää. Nooralla on silmät auki mutta ketään ei ole kotona. Noora näyttelee normaalia kaikkien kanssa ihan vain koska ei haluaisi aiheuttaa kenellekään lisää huolta ja murhetta. Sellainen Noora on. Ajattelee aina ensin muita.

Joskus tulee pohdittua hyvin lyhyesti että kumpikohan mua vaivaa enemmän;

sinkkuudesta aiheutuva yksinäisyys vaiko tunne siitä että sinkkuuteni ei ole valinta.

Uskon, että olisin huomattavasti vähemmän "perseeseen ammuttu karhu" sinkkuna jos miehet osoittaisivat mulla olevan jonkinlaista markkina-arvoa. Kuulostaa hehkeeltä liittää tollanen sana itseensä. Mutta tottahan se.

Jos ajattelisin, että voisin koska tahansa ottaa rakkauden vastaan mutta "mielummin nyt elelen vapaana ja tutustun tässä itseeni" minulla olisi jonkinlainen sisäinen rauha.. parempi itsetunto. Tunne, että minä hallitsen omaa elämääni eikä tuuri/jumala(t)/karma/kohtalo tms.

Miksipä silloin olisi kateellinen pariskunnillekaan kun tiedostaisi että ottajia olisi itsellekin?

Jossain vaiheessa sitä sekoaa.

Ei enää itsekään tiedä haluaako edes ketään vai ainoastaan osoittaa itselle ja muille että "kyllä minäkin kelpaan". Siitä lähtökohdasta on vähän hankala parisuhdetta edes rakentaa.

Ja entä jos muut ei oikeastaan välitä vittuakaan siitä vaikka itsellä olisi "maailman halutuin mies"? Ensin häpeää sinkkuuttaan ja kykenemättömyyttään saada ketään mutta sitten kun saa, ihmisiä kiinnostaa ehkä se pari päivää ja sen jälkeen kukaan ei edes muista että sulla joskus oli vaikeuksia löytää joku.

Mitäköhän netti on tehnyt opiskelulle?

Miksi käydä kouluja kun kaikki löytyy periaatteessa netistä- kaikki tieto klikkauksen päässä, samoin sosiaaliset verkostot. Nettiin voi "kirjautua" lueskelemaan ja oppimaan uutta mihin aikaan tahansa- kouluun pitää mennä kahdeksaksi tai yhdeksäksi aamulla ja istua se seitsemän-kahdeksan tuntia.

Olisikohan mullakin enemmän opiskeluintoja ilman nettiä?

Ainoa asia oikeastaan mikä motivoisi oppilaitoksiin- oli sitten AMK, yliopisto, ammatti-instituutti tms on RAHA. Sitä ei vielä netissä voi tehdä- tai hetkinen, voihan sitä periaatteessa...

No joo. Onhan se päivärytmi tärkeä.. ja sekin on terveellistä että tuntee itsensä tärkeäksi kun kysellään missä olit parina viime päivänä kun ei näkynyt. Toki myös ne sosiaaliset suhteet on "luonnollisempia" ja muuttuu ehkäpä syvemmiksi kuin näin netin kautta.

Toisaalta kuukauden päästä opiskelun aloittamisesta kaikki opiskelukaverit lisäilee sut facebookiin ja kyttää millainen ihminen sä olet koulun ulkopuolella. Yksityisyys onkin sitten kadonnut.

Kirjoittelepa jotain masentuneita tai "vihaan kaikkia"-tekstejä ja kohta rehtori soittaa kysyäkseen miten siellä voidaan. Ehkä sua pidetään seuraavana mahdollisena koulusurmaajana.

Mutta eihän niitä koulutovereita voi olla lisäämättäkään facebookiin! Sittenhän sä olet inhottava ihminen, epäsosiaalinen paska joka kohta on mulkoilun ja kyräilyn kohteena.

Voin sanoa että mulla on ollut jotain vastaavanlaista kokemusta. Ja en ole enää facebookissa enkä mene.

Tiedä menenkö kouluunkaan. Olenkin jo varmaan jollain mustalla listalla.

Kuvittelin et teini-iän jälkeen välittää aina vaan vähemmän siitä mitä muut ajattelee.

Mun kohdalla on tapahtunut päinvastoin.

Nyt mä vasta huomaankin kaikki omat outoudet ja uskon muidenkin huomaavan ne kaikki.

Samalla muutun vainoharhaiseksi, eristäytyväksi ja haaveilen kuolemasta jokaikinen päivä.

Minkähänlaista on kolmekymppisenä?

Eräs mies täällä totesi että "suomalainen mies ei lähesty naista kuin pillun toivossa".

Voin hyvin uskoa.

En voi käyttää tietysti kuin itseä esimerkkinä, mutta.. livenä mua ei ole koskaan lähestyneet kuin ulkomaalaiset. En usko että musta voisi edes epäillä ulkonäköni perusteella että olisin mitenkään "helppo". Eli suomalaiset ohittaa mut baareissakin, nopea vilkaisu ja seuraava.

Nettideittisaiteilla saan hyvin vähän viestejä jos annan vähänkin ymmärtää että etsin jotain pysyvämpää.

Selvät seksiin viittaavat vihjailut profiilitekstissä taas ruuhkauttaa koko postilootan.

Niin, jääkö lähestyminen suomalaiselle naiselle jos jotain vakavampaa haluaa?

Mitä se kertoo suomalaisista miehistä? Alhainen itsetunto? Masennus?

Vai olisikohan kyse suomalaisen miehen laiskanoloisesta luottamuksesta elämän järjestymiseen kuin itsestään, ts. "kyllä se joku sitten joskus löytyy, ei tässä mitään kiirettä ole.." Ja sitten laahustavat kuin zombit ja keskittyvät arjen rutiineihin.