IRC-Galleria

Mä en oikein ole ymmärtänyt tota "laske rimaa"-kehoitusta jota oon saanu muutamia kertoja kuulla- ja jota varmasti hoetaan muillekin sinkuille.

Tavallaan joo.. jos sä etsit Brad Pittin kaksoisolentoa niin riman laskeminen on ehkä paikallaan.

Mutta noin muuten. Mitä helvettiä se auttaa?

Otat siis miehen johon et ole tyytyväinen? Johon et ole ihastunut, jota kohtaan et koe vetovoimaa?

Ja sittenkö voit olla ihan hymyssäsuin et ratkesipa se sinkkuusongelma, nyt mulla on mies.

Se mieshän ei tietysti millään tajuaisi että otit vasta rimanlaskun jälkeen. Kompromissina. Kun ei saanut mitä halus.

Varmasti mieskin on ikionnellinen siinä kohtaa.

Miten intohimoa toista kohtaan voi edes feikata? Tai no, ainakaan kauaa?

Jotenkin tuohon kehoitukseen sisältyy se ennakko-olettamus että seurustelu on ihmiselle jonkinlainen itseisarvo.

"Ainakin sit sä seurustelisit!"

Musta sinkkuuttakin pahempaa on olla jumissa suhteessa täysin väärän ihmisen kanssa. Miten sitä lakkaisi pohtimasta että ENTÄ jos olisi odottanut vaikka kuukaudenkin vielä- olisiko sitten kenties löytänyt "sen oikean"?

Parhaat argumentit ikinä.

Jakaisin sinkkumiehet karkeesti kolmeen kategoriaan.

Bimbot. Ulkonäkökeskeiset tyhjäpäät. Hauskanpito ykkössijalla. Irtosuhteita. Merkkivaatteet. Kestohymy päällä. Heiluvat yökerhoissa. Sanalla sanoen- feikkejä.


Perusreiskat. Duunareita. Peruskoulun jälkeen suoraan töihin. Verbaalisesti köyhiä. Kuuntelee jotain suomipoppia tai -rockia. Eivät käy kuntosalilla kun "ei jaksa raskaan duunin päälle". Makkaraa ja olutta. Kuten bimbot, eivät kykene syvälliseen keskusteluun tai ajatteluun.


Hörhöt. Alkavat puhua esim. shamanismista, valaistumisesta, elämän tarkoituksesta käsittämättömin termein tai muuten paasaavat oman elämänsä "opettavaisesta" luonteesta. Puhe on sekavaa vaikkakin verbaalisesti rikasta. Kielikuvia. Vaikuttavat skitsofreenikoilta. Pukeutuminen epätavallista. Yksinäisiä. Pitkään sinkkuja.


Vaikeaa löytää miestä joka ajattelisi syvällisesti olematta hörhö. Jos sellainen on olemassa, haluaisin ehdottomasti tavata.

Oon saanut monesti kuulla siitä miten huokailen koko ajan.

En vaan jaksa muita ihmisiä.

Toisten ihmisten energiat uuvuttaa mut. Riittää että istun bussissa. Vaistoan kaiken.

En jaksa katseita.

En jaksa ruuhkaa.

En jaksa seistä edes valoissa. Ihmiset autoissaan. Kaikilla olevinaan kova kiire jonnekin.

Jokainen tekee itestään niin perkeleen tärkeän.

"Minun elämä!"

"Minun aikatauluni!"

"Minun päiväni!"

Valivali. Seliseli.

Ihmisiä on kahdenlaisia. Aggressiivisagressiivisia ja passiivisaggressiivisia.

Silti kukaan ei halua myöntää olevansa aggressiivinen. Se tunteista kielletyin.

Katselen vierestä kaikkea tätä sirkusta ja voin pahoin. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Edes kotonani en tunne olevani rauhassa. Vaistoan naapurit. Välillä kuulenkin. Kolinaa ja vessanvetoa. Riitelyä.

Haluan vaan kauas. Tosi kauas. Jonnekin missä on aidosti rentoja ihmisiä.

Joskus mä mietin onko elämä oikeasti mitään muuta kuin jatkuvaa yritystä vähentää kärsimyksen määrää.

Samalla se on kun jahtaisi omaa häntäänsä. Kärsimys on kaikkialla, vahvana ja elävänä. Vältyt yhdeltä kärsimykseltä, seuraava on jo nurkan takana.

Aina puuttuu jotain. Aina on liian vähän jotain. Kaikki me ollaan sisältä kuin huutavia pieniä vauvoja jotka odottaa että elämä vastaisi tarpeisiimme. Jos ei vastaa, itketään vähän korkeammalta ja kovempaa.

Haluaisin toivottaa kärsimyksen tervetulleeksi elämääni. Pitää sitä jopa eräänlaisena lahjana.

Vain siten voisin ehkä vapautua.

En jaksa yrittää ja pettyä. Tavoitella mitään. Haluaisin luopua kontrollista ja ajatella että "vitun sama". Kärsin sitten hiljaa.

Elämäni on se vittumainen alkoholisoitunut äiti joka mielummin harrastaa äänekästä seksiä naapurin Peran kanssa kuin huomioisi nälkäni ja itkuni.

Siis, ikäänkuin.

Ulkonäön suhteen ei saisi kuulemma nirsoilla, parinvalinnassa siis.

Toisaalta, ulkonäön perusteella ihmisiä arvostellaan. Ainakin hyvin paljon ellei pelkästään.

Ja jos ei muut arvostele, niin itse _kuitenkin_ katselee itseään peilistä ja vertaa muihin- pakostikin.

Säälittäisi katsella oman tyttären kehittymistä naiseksi jos on perinyt isältään ison perunanenän ja pienet siansilmät.

Mitähän tytön päässä pyörisi? "Vitun äiti, etkö komeampaa miestä voinut isäkseni valita!" Tai jos äiti ei komeampaa saanut niin oliko pakko lisääntyä.

Onkohan ulkonäönKIN perusteella valikointi sitten niin helvetin väärin? Ehkei kyseessä olekaan pelkkä itsekkyys ja "järjetön nirsoilu"?

Toisaalta. Komeat miehet saattaa olla niitä pahimpia narsisteja. Myönnän, että oma isänikin on varsin näyttävän näköinen eikä naisista ole pulaa.

Kärsiä olen silti saanut. Traumoja vaikka muille jakaa.

Vaikken jakaisi....

Mitenköhän sitä vois lakata ihastumasta julkisuuden henkilöihin/artisteihin ja kaikkiin muihin ihmisiin joita ei ole mitään mahdollisuutta tavata IKINÄ?

Lapsellistahan se. Vitun lapsellista. On vaan varsin valitettavaa miten mielenkiintoisia ihmisiä ei koskaan ole "käden ulottuvilla".

Fantasiamaailmaan on mahtava uppoutua. Siellä mulla on mahdollisuus henkeäsalpaavaan romanssiin ja musta on kiinnostunut juuri se mies jonka halusinkin.

Saatan jopa jotain tiettyä kappaletta kuunnellessani kuvitella että mies laulaa minusta- meidän mahdottomasta rakkaudesta. Miten olen hänelle se saavuttamaton unelma. Mikä kaipuu ja tuska. Lopulta tapaamme ja saan tietää miltä rakkaus tuntuu.

Vitun sama. Ketäpä tämä haittaisi.

Sitä haluaisi kasvaa omaksi itsekseen, omaksi persoonaksi. Sitten tajuaa olevansa kyynisen, ihmisiä vihaavan, kaikkeen negatiivisesti suhtautuvan, Hitleriä ihailleen psykopaatti-isänsä naispuolinen peilikuva.

"Minä en tarvitse ketään, universumi polvistukoon eteeni".

Kun ihmiset näkevät mussa pahuuden, heijastelen isääni.

Ja tajuaa myöskin olevansa yliempaattisen äitinsä peilikuva. Tuon, joka haluaisi syleillä koko maailmaa ja auttaa hädässä olevia, ääretön vaatimattomuus, uhrautuminen. Siveyden sipuli. Toivottavasti en vain herätä huomiota. Näkymätön.

Välillä tuo pahuus herää ravistelemaan mua niin että näkö lähtee. Koen ansainneeni kaiken ja saaneeni ei-mitään. Tärisen ja silmäni mustuvat.

Välillä taas koen niin valtavaa rakkautta maailmaa ja ihmisiä kohtaan että kykenemättömyyteni auttaa tekee onton olon; mietin miten kamala paikka tämä maailma on ja miten haluaisin olla jonkinlainen "enkeli". Että Jumala puhuisi minun kauttani ja toisi lohtua kaikille yksinäisille ja toivottomille...

Ja tästä kaikesta herää ajatus; kuka MINÄ olen? Milloin löydän sen minuuden joka ei ole mitenkään liitoksissa vanhempiini?

Onko kukaan meistä mitään muuta kuin heijastuma vanhemmistaan?

Miten voin luottaa siihen että on ylipäätään olemassa jokin täysin muista riippumaton "minuus" vai onko tämä "minä" vain pelkkää harhaa, aivopesun ja matkimisen tulosta?

Jos jokin niin perustavanlaatuinen on harhaa, miten mikään muukaan voisi olla totta? Valintani on vanhempieni valintoja. Sanat joita suustani päästän on kuultu ennenkin.

Toistelen jopa isäni fraaseja. Vituttaa. Mikä minä olen, pelkkä papukaija, sätkynukke, ohjelmoitu robotti?

Vois huvikseen listata kaikkia paikkoja minne olen jo hakenut.

-röntgenhoitajaksi
-farmanomiksi
-matkailualalle
-terveydenhoitajaksi
-viittomakielentulkiksi
-sairaanhoitajaksi
-lähihoitajaksi
-liiketaloutta opiskelemaan (kans.välinen kauppa)
-oikikseen
-eläintenhoitajaksi

Minne hakisin seuraavaksi... BB-taloon?

Yhä useemmin ja useemmin tuntuu siltä kuin koittaisin kertoa elämäntarinaani lampaalle toivoen että lammas samaistuu ja ymmärtää.

Vikahan on minussa. Munhan pitäisi nähdä että lammashan se on siinä, eri lajin edustaja, olento vailla mun kokemuksia. Ajatus ei voi kulkea samoja ratoja pitkin. Sanat ei merkitse meille samoja asioita. Aivan sama mihin järjestykseen niitä sitten laittelee.

Lammas katselee niin vilpittömin silmin ja kuuntelee hartaasti. Jokin minussa tarrautuu siihen toiveeseen että ehkä lammas tavoittaa neljäsosan tuskastani.

"Bääää."

Itsellenihän mä vaan puhun. Itselleni koitan vakuutella että valinnoissani olisi jotain järkeä- että tunteeni eivät olisi mieletöntä sekamelskaa vaan olisivat luonnollista seurausta asioista a, b ja c.

Itseaiheutettu kärsimys ja ahdistushan on järjettömyyden huipentuma.

Ei lammaskaan niin tyhmä ole.