IRC-Galleria

Silloin ihmiset juoksevat kauhuissaan ympäriinsä, tönivät toisiaan ja yrittävät olla ensimmäisiä tietämättä minne he ovat matkalla. Jalat polkevat villeinä maata, kaatavat heikompia tieltä ja kantavat omistajaansa suuntaan ja toiseen. Minä jäädyn paikoilleni, jalkani kasvavat kiinni toriaukion kiviin, ja minä katselen kaikkea kuin olisin ulkopuolella, kuin seuraisin valtavaa näytelmää, joka on kuin unta ja samalla enemmän totta kuin mikään muu elämässäni.
Kun ensimmäiset hevoset laukkaavat aukiolle, minä seison siinä yhä, seison ja silmäni kieltäytyvät menemästä kiinni. Kun ensimmäiset miekat kalahtavat toisiin miekkoihin, minä en tuki korviani. Kun ensimmäinen välähtävä teräs leikkaa ihoa, kun ensimmäiset veripisarat tippuvat kiville, minä seison niiden samojen kivien päällä. Kun ensimmäiset miehet kaatuvat villien ratsujen tieltä, minä katselen yhä. Maailma matkustaa ympärilläni omaa rataansa, aurinko peittyy himmeisiin pilviin ja jotkut säteet osuvat silmiini, kimpoilevat aukiota reunustavien talojen seinistä, sotilaiden kypäristä, hevosten kavioista ja matkaavat takaisin pilviin. Äänet kaikuvat, hevoset hirnahtelevat, koirat haukkuvat, linnut pakenevat puistaan ja ihmiset hyökkäävät toistensa päälle kuin saalistaan raatelevat pedot.
Ja yhä minä etsin katseellani äitiä, äitiä, joka katosi ihmisvilinään, joka on ehkä juossut muiden ihmisten mukana pois, tuntemattomaan paikkaan, suuntaan, jota kukaan ei tiennyt eikä osannut määrätä. Minä näen vain sotilaita, ratsuja ja mustia korppeja, jotka huutavat taivaalla yksinäisyyttään ja kuolemaa.
Minä kuulen kaiken, minä tunnen pölyn suussani, kun se kohoaa maasta ja miesten jaloista, kun he käyvät toistensa kimppuun. Minä haistan tuoreen veren, kun se valuu kivien väleihin ja tahraa valkoisen kauneuden. Minä näen kuinka silmät toistensa perään kääntyvät ympäri, kuinka ruumis toisensa jälkeen rojahtaa velttona alas satulasta. Minä haistan hien ja kuoleman, tunnen taistelun nostaman kiihkon, ja seison yhä keskellä toria.

~ ~ ~

Hän katsoo minua pitkään, pitkään ja tutkivalla katseella. Hän kohtaa merenvihrillä silmillään omani, odottaa ja nuolaisee hermostuneena huuliaan. Hän pyörittää hiuksiaan sormissaan, hengittää kevyin ja katkonaisin henkäyksin ja rypistää siroa otsaansa.
- Miksi sinä tulit? Hän kysyy ja vilkaisee jonnekin huonen perälle.
- Minä tulin... ehkä yksinäisyyteni ajamana. Ehkä tahdoin vain puhua jonkun kanssa, ehkä tahdoin katsoa jotakuta silmiin.
- Miksi tulit juuri minun luokseni? Hän kysyy hiljaisella äänellä.
- En tiedä... Ehkä tulin lohduttoman, merkityksettömän itkusi houkuttelemana. Vastaan ja kohautan olkiani.
Tyttö katselee minua, nostaa leukansa pystyyn, ja hän näyttää kauniilta.
- Minne me olemme matkalla? Ja keitä olivat ne miehet, jotka toivat meidät tänne? Tyttö kysyy äänessään levottomuutta.
- En minä tiedä.
- Entä keitä olivat ne valkoisilla miehillä ratsastavat punaviittaiset sotilaat, jotka tappovat... kaiken? Miksi he tulivat tänne? Miksei kukaan, ei kukaan ollut valmiina siihen? Hän kysyy yhä.
- En tiedä.
Tyttö laskee katseensa, keskittyy johonkin lattian likatäplään, ja hänen hiuksensa valahtavat kasvoille. Kyyneleet tulvahtavat jälleen hänen silmiinsä, ja hän sulkee ne.

~ ~ ~

- Meri yltää tänne saakka, minä en pääse sitä pakoon, olen sen ikuinen orja, sen vanki, enkä pääse irti. Se on kuljettanut minut aallollaan tänne, ja joku päivä se kuljettaa minut pois.
Minä katson punaiseen auringonlaskuun, ja se värjää meren vereksi ja kyyneliksi. Pimeys valtaa rannan, kalpea kuu nousee taivaalle ja rakentaa siltansa veden ylitse. Minä tartun tyttöä kädestä ja silta kantaa meidät jonnekin kauas pois.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.