IRC-Galleria

Durkheim katsoi, että uskonto on kaikkein perustavin ilmiö. Alun perin kaikki ajattelu on ollut uskonnollista. Uskonto on perinpohjin sosiaalista ja se on syntynyt ihmisen tarpeesta luokitella ihmisiä ja asioita moraalisesti.

Tarkastellakseen sitä, mistä uskonnossa on pohjimmiltaan kyse, Durkheim otti tutkimuskohteekseen Australian alkukantaisen totemismin. Durkheim katsoi, että primitiivisessä uskonnossa näkyy uskonto kaikkein puhtaimmillaan.

Australialaiset alkuasukkaat käyttivät toteemeja yhdistämään heimoa ja erottamaan heimon muista. Toteemi oli pyhä. Se on samalla ulkoinen ilmentymä jostain jota voidaan kutsua jumalaksi, sekä myös klaanin lippu.

Koko maailman kaikkeus voitiin jakaa lopulta toteemeihin. Jos kuuluu variksen heimoon on jotakin tästä eläimestä. Niimpä myös aurinko kuului yhden toteemin alle ja kuu toisen.

Australialaisheimojen elämä oli kahtia jakautunutta. Toisaalta heimot elivät erillään pitkiä aikoja pienissä ryhmissä ruokaa hankkien. Mutta toisinaan kokoonnuttiin yhteen juhlimaan. Iloinen jälleen näkeminen synnytti sähköistä tunnelmaa ja yhteishenkeä. On kuin jokin voima tarttuisi ihmiseen ja tekisi hänestä toisen. Durkheimin mukaan kaikki uskonnollisuus perustuu pohjimmiltaan tämän tapaiseen ilmiöön. Toteemia palvoessa yhteisö palvoikin itseään.

Durkheim huomauttaa kuitenkin, että uskoon perustuva voima ei kuitenkaan ole olematonta. Se on yhtä vaikuttavaa kuin fysikaaliset voimat. Esimerkiksi Suomen lippu on vain pala kangasta, raha painettua paperia tai Suomen valtio samanlaista maata kuin Ruotsi tai Venäjä. Usko näiden merkitykseen tekee niistä merkityksellisiä. Nämä voimat ovat sosiaalista todellisuutta, ja lopulta kaikki uskonnot ovat ilmauksia yhteiskunnallisista oloista.

Uskontojen perustavaksi tekijäksi Durkheim nimesi jaon pyhään ja profaaniin (maalliseen, epäpyhään). Yliluonnollisuuden käsite on kovin moderni ja vaatii vastin parikseen luonnollisen, eikä tällainen jaottelu kuulu primitiiviseen ajatteluun. Myöskään jumala ei riitä yhdistämään uskontoja, sillä joissain uskonnoissa kuten buddhalaisuudessa jumalia ei ole tai niiden merkitys on vähäinen. Kaikkille yhteistä on kuitenkin jako pyhään ja profaaniin.

Lähteet:
- Sosiologia, Kimmo Saaristo, Kimmo Jokinen, WSOY, 2010

Kuinka on mahdollista, että subjektiiviset merkitykset muuttuvat objektiivisiksi tosiasioiksi?

Peter L. Berger (1929 - ?) ja Thomas Luckmann (1927 - ?) esittävät kysymykseen vastauksen. Toisinsanoen meidän tulee tarkastella, miten toiminta totunnaistuu eli institutionalisoituu rooleiksi.

Kaikki lähtee siitä, kun henkilöt A ja B kohtaavat. Tässä oletaan, että molemmat ovat jo valmiiksi lähtöisin erilaisesta sosiaalisesta maailmasta. Kohtaamisessa vuorovaikutus käynnistyy nopeasti. A ja B seuraavat toistensa toimintaa ja mukauttavat omaa toimintaansa siihen. A ja B muodostavat siis vuorovaikutuksessa tiettyjä käyttäytymiskaavoja. A ja B määrittelevät esimerkiksi suhteen työn jakoon, seksuaalisuuteen ja tilankäyttöön. He voivat nyt ennakoida toistensa toimintaa, jolloin vuorovaikutuksen ennustettavuus lisääntyy.

Toiminta tehostuu, kun jokaisen asian kohdalla ei tarvitse lähteä alusta selvittelemään asioita. Ongelmia voi syntyä esimerkiksi toisen ruokatottumuksista. Jos ei vaikka tiedä onko toinen henkilö kasvissyöjä, niin joutuu epävarmaan tilanteeseen voiko valmistaa liharuokaa yhteiseksi ateriaksi. Toisen käytöstapojen ja arvomaailman tunteminen auttaa muutenkin toimimaan yhdessä. Toinen esimerkki voisi olla vaikka siitä, että voi luottaa siihen, että suojatien kohdalla voi ylittää tien jäämättä auton alle. Ylipäätään voi ennustaa toisten käyttäytymistä.

Aikanaan A:n ja B:n toiminta totunnaistuu eli institutionalisoituu, mikä säästää molemmilta aikaa ja vaivaa ja tekee vuorovaikutuksesta sujuvampaa. Jos sitten kuvitellaan, että A ja B saavat lapsen muuttuu vuorovaikutus monimutkaisemmaksi. Aiemmin toimintatavat olivat A:n ja B:n keskenään sopimia, mutta nyt he joutuvat legitimoimaan ne kolmannelle henkilölle. Lapsi sosiaalistetaan eli totunnaistetaan tapojen mukaiseen eli institutionalisoituneeseen toimintaan. Legitimointi, eli toiminnan selittäminen ja oikeuttamien täydentävät instituution. Kun yhteisöön syntyy uusia jäseniä, heille pitää perustella vallitsevien toimintatapojen oikeutus.

Aina tietenkään toimintatapojen perustelu ei ole ongelmatonta ja suuressa yhteisössä voi olla monia kilpailevia toimintamalleja. Toimintamalleja voi ilmetä myös eri tasoilla. Esimerkiksi valtion toimintamallit ja yksittäisten perheiden toimintamallit voivat olla hieman erilaisia. Kuitenkin sosiologian pienin tutkittava yksikkö on perhe. Perheitä tarkastelemalla voidaan tehdä havaintoja myös suuremmista ilmiöistä. Perhe käsittelee yhteiskunnallisia ongelmia ja laajempia ilmiöitä, joten perheiden tarkastelu on selkeästi yhteydessä suurempaa vallitsevaan yhteiskuntaan.

Lähteet:
Sosiologia, Kimmo Saaristo, Kimmo Jokinen, WSOY, 2010

Syntymässä sukupuoli on helppo määritellä. Kätilö on selvillä vauvan sukupuolesta ennen kuin on ehtinyt laskea kymmenen varvasta ja kymmenen sormea. Myöhemmin määrittely ei kuitenkaan ole enää yhtä helppoa. Sukupuolen mukaan jaetaan valtaa, vapauksia ja rooli odotuksia. Kiipeilystä, remuamisesta ja "poikien leikeistä" pitävää tyttöä voidaan luonnehtia villiksi poikatytöksi.

Tällaisessa sukupuolisessa kuvauksessa ei ole enää kyse biologisesta sukupuolesta. Puhutaan sosiaalisesta sukupuolesta, genderistä. Gender sisältää ne roolimallit ja käyttäytymisodotukset, joita yhteiskunta asettaa sukupuolille.

Usein sukupuolista jaottelua pidetään selvänä ja jotenkin luonnollisena. Kuitenkin on täysin poliittinen kysymys, missä jaottelua käytetään. Esimerkkinä sukupuolisesta luokittelusta voidaan käyttää työnjakoa kotona ja työmarkkinoilla. Kotityöt kuuluvat useimmiten naisille, vaikka naiset tekevät yleisesti myös palkkatyötä.

Ammatillisilta aloilta löytyy myös jako naisvaltaisiin ja miesvaltaisiin aloihin. Tätä kutsutaan horisontaaliseksi segregaatioksi. Erottelulla on merkitystä palkkaukseen, ammatilliseen arvostukseen ja työolosuhteisiin.

Lisäksi naiset toimivat miehiä harvemmin johtotehtävissä. Tätä kutsutaan vertikaaliseksi segregaatioksi tai lasikatto ilmiöksi. Periaatteessa mikään ei näytä estävän naisia etenemästä uralla, mutta johonkin näkymättömään esteeseen he törmäävät.

Lähteet:

Sosiologia, Kimmo Saaristo, Kimmo Jokinen, WSOY, 2010

Kapitalismi
Max Weber (1864 - 1920) tutki Marxin tapaan myös kapitalismia. Weber katsoi, että moderni kapitalismi on erityisen rationaalista. Ahneus ja voitontavoittelu ovat ilmiöitä, jotka ovat olleet olemassa myös paljon ennen modernia kapitalismia. Aiempaa, irrationaalista kapitalismia voitaisiin kutsua seikkailu tai ryöstökapitalismiksi. Voittoon ollaan voitu pyrkiä ryöstelemällä, valloittamalla tai poliittisia valtasuhteita hyödyntämällä. Moderni kapitalismi perustuu kuitenkin rauhanomaiseen vaihdantaan.

Toimiakseen moderni kapitalismi tarvitsee vapaasti liikkuvia työläisiä. Se ei pitkällä tähtäimellä voi perustua maaorjuuden kaltaisiin laitoksiin. Työläisen on voitava tarvittaessa vaihtaa työpaikkaa ja paikkakuntaa. Myös yritys ja koti pitää erottaa, eikä työnantajalla tule olla velvoitteita huolehtia työntekijöistä työpaikan ulkopuolella. Pitkällä tähtäimellä yrittäjän on maksettava kuitenkin työntekijöille riittävää palkkaa. Palkan on oltava tarpeeksi suurta, jotta työntekijä pystyy elämättämään itsensä. Lisäksi työntekijällä on oltava varaa perustaa perhe ja uusintaa, siis korvata itsensä. Yritys tarvitsee aikanaan korvaavan työntekijän, kun edellinen on menehtynyt. Käytännössä tämä periaate nivoutuu monimutkaiseksi kokonaisuudeksi. Periaate on ehkä helpompi ymmärtää, jos kuvitellaan tilanne, jossa työ periytyy aina vain ja ainoastaan isältä pojalle. Tällöin isällä on oltava poika, joka jatkaa isänsä työtä. Muutoin työvoimaan jää korvaamaton tyhjiö.

Lisäksi modernissa kapitalismissa voiton tuoton on oltava laskennallista ja ennakoitavaa. Siksi myös hallinnon on toimittava ennustettavasti. On oltava yhteiset säännöt, jotta yrittäjä voi luottaa siihen, että kun hän tekee asian a siitä seuraa ennakoitava asia b. Modernin, rationaalisen kapitalismin irrationaalisuus löytyykin siitä, että se pyrkii kaiken laskelmointiin. Asiat, joita ei voi laskea tulevat merkityksettömäksi. Modernia kapitalismia voidaan siis kutsua formaalis-rationaaliseksi (muodollisesti pätevä). Se vaikuttaa toimivan rationaalisesti ja ennustettavasti, mutta pyrkii samalla häivyttämään ei-laskennalliset asiat kuten tunteet ja elämän mielekkyyden. "Lopputuloksena on erikoismiehet ilman henkeä ja nautintoihmiset ilman sydäntä."

Weber ei kuitenkaan uskonut, että kapitalismi onnistuisi häivyttämään tunteiden ja elämän mielekkyyden merkitykset. Hän uskoi, että kaikki yhteiskunnan osa-alueet rationalisoituvat omaan tahtiinsa, toisiinsa ehkä vaikuttaen, mutta myös toisistaan riippumattomina. Näitä alueita ovat esimerkiksi hallinto, talous, uskonto ja taide.

Uskonnon vaikutus moderniin kapitalismiin
Weber tutki modernin kapitalismin syntyä uskonnon kautta. Euroopassa oli tietynlainen modernille kapitalismille sopiva mielentila, joka oli syntynyt protestanttisen uskonnon vaikutuksesta. Calvinistisen predestinaation mukaan, ihmiset oli jaettu jo syntymässään sienattuihin ja kadotettuihin. Kuitenkaan näin suuri epävarmuus ei riittänyt ihmisille, vaan työteliäisyys ja taloudellinen menestys opittiin näkemään merkkeinä oman sielun tilan siunauksellisuudesta. Olihan Luther jo aiemmin korostanut työn ja askeettisuuden merkitystä. Näin ollen ahkera työnteko ja askeettinen elämäntapa synnyttivät sellaisen protestanttisen elämäntavan, josta moderni kapitalismi saattoi syntyä. Lopulta moderni kapitalismi irtautui täysin uskonnollisesta elämästä ja jatkoi olemassaoloaan omana kokonaisuutenaan.

Weber ei tarkoita, etteikö moderni kapitalismi olisi voinut syntyä myös muualla. Kuitenkin protestanttinen työetiikka tarjosi sellaisen ympäristön, joka edisti modernin kapitalismin syntyä.

Sosiaalisen toiminnantyypit
Toiminta on sosiaalista Weberin mukaan silloin, kun toimija ottaa toiminnassaan huomioon muut toimijat. Tämä huomiointi voi olla tiedostettua tai tiedostamatonta. Weber jakaa sosiaalisen toiminnan neljään eri tyyppiin.

Traditionaaliseksi toiminnaksi Weber kutsuu sellaista toimintaa, joka perustuu tapaa. Toiminnalle ei ehkä osata kysyttäessä antaa mitään erityisiä perusteluita. Toiminta on vain totuttu tapa, jota tehdään, koska niin on ollut tapana tehdä.

Affektiiviseksi toiminnaksi Weber kutsuu toimintaa, joka perustuu tunteisiin. Esimerkkejä tästä vois olla vihan puuska tai eroottisesti latautunut toiminta. Tunne on toiminnan lähtökohta ja tarkoitus.

Arvorationaalisella toiminnalla tarkoitetaan sitä, kun toiminnalla sitoudutaan tavoittelemaan jotain eettistä, esteettistä tai uskonnollista arvopäämäärää. Toiminta ja itsepäämäärä ovat hyvin lähellä toisiaan. Hyvä esimerkki tästä on rukous. Rukous on toimintaa, joka on arvo itsessään. Ihminen ei vaihda uskontoa, vaikka rukouksiin ei vastattaisikaan.

Neljäs toiminnantyyppi on päämäärärationaalinen toiminta. Tässä toimija valitsee toimintatavan, joka on mahdollisimman tehokas päämäärän saavuttamiseksi. Tästä esimerkkinä voidaan käyttää markkinoita, jossa yrittäjä pyrkii arvioimaan mahdollisimman parhaan tavan tienata rahaa. Tietenkin todellisuudessa on mahdotonta ottaa huomioon kaikkia tekijöitä ja tietää arkikäyttäytymisessä mikä todella on tehokkain tapa saavuttaa päämäärä. Päämäärärationaalinen toiminta kuvaakin toiminnan luonnetta ennemmin, kuin määrittäisi täydellisesti toimintaa.

Luokka, status ja puolue
Marxin tapaan myös Weber jakoi ihmiset luokkiin taloudellisin suhtein. Weber huomautti kuitenkin, että kahtiajako ei riitä kuvaamaan todellisuutta. Lisäksi on otettava huomioon yksilön mahdollisuudet vaikuttaa omaan palkkaansa ja työhönsä. Näitä tapoja on varmistaa oma erityisyytensä. Weber kutsui näitä tapoja kvalifikaatioiksi eli pätevyyksiksi. Erityinen koulutus parantaa työntekijän asemaa suhteessa alhaisesti koulutettuihin työntekijöihin. Weber nimesikin neljä luokkaa: työväestö, pikkuporvaristo, sivistyneistö ja kouluja käyneet (esim. teknikot, toimihenkilöt, virkamiehet).

Kuitenkaan luokka ei itsessään riitä kuvaamaan ihmisten yhteiskunnallista asemaa. Toiseksi tekijäksi Weber nimesi statuksen. Status on se arvonanto, jonka ihminen saa yhteisöltä. Esimerkiksi uusrikas voi olla taloudellisesti samassa asemassa kuin vanha laivanvarustaja suku, mutta hänen yhteisöllinen arvostuksensa on erilainen. Eri statusryhmät pyrkivät myös erottumaan toisistaan erityisillä käytöstavoilla ja kulutustottumuksilla. Usein rikkailla on myös korkea status, sillä taloudellinen vauraus edistää mahdollisuuksia vaikuttaa arvostukseen. Kuitenkin varallisuus ja arvostus ovat toisistaan selkeästi erotettavissa olevia tekijöitä. Esimerkiksi akateemisesti koulutettu professori voi nauttia yhteisönsä arvostusta, mutta olla taloudellisesti heikossa asemassa.

Kolmanneksi merkittäväksi jaoksi Weber näki puolueen. Puolueen erityisyys muihin nähden piilee siinä, että sen luonnetta kuvaa pyrkimys vaikuttamaan valtioon. Ne ovat rationaalisesti organisoituja yhteenliittymiä jonkin päämäärän ajamiseksi.

Lähteet:

Sosiologia, Kimmo Saaristo, Kimmo Jokinen, WSOY, 2010

Klassinen sosiologia ja moderni maailma, Jari Aro, Pentti Jokivuori, WSOYpro, 2010

Karl Marx (1818 - 1883) katsoi, että ihmisen elämän määräävin tekijä on hänen asemansa ihmiselämän kannalta tärkeissä tuotantosuhteissa. Marx jakoi ihmiset tämän mukaan kahtia tuotontavälineiden omistajiin ja omistamattomiin, kapitalisteihin ja työläisiin. Marxin keskeisin teos on Pääoma osa yksi, jossa hänen oli tarkoitus tarkastella kapitalismin koneistoa puhtaimmillaan. Pääomasta oli tarkoitus julkaista kaikkiaan neljä osaa, joissa siirryttäisiin kirja kirjalta puhtaasta kapitalismin teorista tarkastelemaan lopulta kapitalismia käytännöllisessä maailmassa. Marx ei kuitenkaan koskaan saanut Pääoman muita osia valmiiksi.

Kapitalismin keskeinen ongelma liittyy pääoman omistajan ja pääoman lisäarvon tuottajan väliseen ristiriitaan. Kapitalisti sijoittaa pääoman, eli hankkii tuotantokoneiston ja raaka-aineet. Kapitalisti palkkaa työläiset valmistamaan tuotteita ja myy nämä suurempaan hintaan, kuin niiden valmistamiseen on tarvittu pääomaa. Ristiriita syntyy siitä, kun Marx katsoo tuotteen lisäarvon syntyvän työläisen panoksesta. Oikeastaan tämä suhde on keskeistä, jotta kapitalismi toimisi. Kapitalistin on saatava suurempi arvo valmiista tuotteesta, kuin mitä sen valmistukseen on käytetty. Kuitenkin työläinen tuottaa tuotteen lisäarvon, jonka kapitalisti omii itselleen. Kapitalisti menestyy siis sitä paremmin, mitä pienempää palkkaa hän pystyy työläisille maksamaan, vaikka lisäarvon tuottaa työläisten tekemä työ.

Lisäksi tuotantovälineiden omistajilla on ideoiden ja merkitysten määrittelyvalta. Markkinatalouden lait saadaan vaikuttamaan siltä, kuin ne olisivat välttämättömiä luonnonlakeja, vaikka asia ei olekkaan näin. Lisäksi pääomalla on taipumus kasaantua harvoille yksilöille.

Marx näkee kuitenkin myös kapitalistin järjestelmän vankina, joka palvelee suurta kasvotonta pääomaa. Hän on sidottu tavallaan markkinatalouden lakeihin kasvattamaan pääomaa. Kapitalistin pahin painajainen ei liitykkään työväenluokkaan, vaan toisiin kapitalisteihin. Kapitalistin on oltava aina valppaana ja kehityttävä, jottei toinen kapitalisti valtaisi hänen markkinoitaan. Tästä seuraa voittojen pienenemisen tendenssi.

Pärjätäkseen kilpailussa kapitalistin on pyrittävä jatkuvasti tehostamaan tuotantoaan. Tuotannon tehostaminen puolestaan vaatii kapitalistia sijoittamaan uuttaa pääomaa uuteen tuotantotekniikkaan, jotta hän pysyisi kilpailussa mukana. Tämä auttaa kuitenkin vain hetken ajan, ennen kuin kilpailijat ottavat saman tekniikan käyttöön ja kapitalistin on jälleen tehostettava tuotantoaan. Kapitalisti on siis pakotettu etsimään jatkuvasti uusia keinoja tehostaa tuotantoaan ja sijoittamaan uutta pääomaa tuotannon tehostamiseen. Tämä johtaa lopulta siihen, että tuotannon tehostamiseen tarvittava uusi pääoma ylittää tehostamisesta saadut hyödyt, jolloin saatavat voitot pienenevät jatkuvasti. Tämä on kapitalismin sisäinen ristiriita, jossa pääoman jatkuvan kasvun tavoittelu johtaa yhä pieneneviin voittoihin.

Loppujen lopuksi Marx tahtoi yhdistää nämä kaksi luokkaa, joista toinen kapitalismissa dominoi toista.

Max Weber (1864 - 1920) näki modernin kapitalismin kuitenkin erityisen rationaalisena. Moderni kapitalismi perustui vapaaseen vaihdantaan, eikä esimerkiksi maaorjuuteen tai merirosvoukseen. Hän katsoi, että ahneus ja voittojen tavoittelu sinällään ovat olleet aina olemassa, mutta moderni kapitalismi on tähän mennessä kaikkein rationaalisin ja ennustettavin kapitalismin muoto. Weber kuitenkin ansaitsee enemmän huomiota kuin pelkästään Marxin loppu sitaattina, eli Weberistä sitten vielä myöhemmin lisää.

Lähteet:

Sosiologia, Kimmo Saaristo, Kimmo Jokinen, WSOY, 2010

Klassinen sosiologia ja moderni maailma, Jari Aro, Pertti Jokivuori, WSOYpro, 2010

Sosiologia: socius = toveri, matkakumppani; societas = yhteiskunta; logos = oppi, tieto

Ensimmäinen tiede oli filosofia. Sen rinnalle nousi tähtitiede, matematiikka, biologia, psykologia, teologia, taloustiede jne. Kaikkien tieteiden jälkeen tarvitaan vielä yksi tiede, joka tutkii niiden muodostamaa kokonaisuutta.

Vastatakseni ymmärrettävästi, mitä sosiologia tutkii, sanoisin yhteiskuntaa. Vastatakseni kattavasti, sanoisin sosiaalista. Sillä onhan sosiaalinen enemmän kuin pelkkä yhteiskunta.

Emile Durkheim (1858 - 1917) lähti ajatuksesta, että ansaitakseen olemassaolonsa, sosiologia tarvitsee tutkimuskohteen, joka on ainoastaan sen oma. Sosiaalinen täyttää tämän ehdon. Sosiaalinen puolestaan on jotain, jossa yksilöt yhdessä ollessaan tuottavat tietynlaisen oman sosiaalisen maailman, joka sisältää omat säännöt, oman moraalikoodiston jne. Olennaista tässä on, että tämä sosiaalinen maailma jatkaa olemassaoloaan, vaikka siinä vaikuttavat yksilöt vaihtuisivat. Esimerkiksi valtio jatkaa olemassaoloaan, vaikka siihen kuuluvat yksilöt vaihtuvat vuosien saatossa.

Durkheim lähti tarkastelemaan itsemurhia osoittaakseen, että itsermurhia ei voi selittää pelkästään biologisilla tai psykologisilla tekijöillä. Perintötekijät ja mielisairaudet tietenkin osaltaan voivat vaikuttaa itsemurhataipumukseen. Lisäksi valolla ja lämmöllä näytti olevan merkitystä, sillä itsemurhia tehdään enemmän kesällä kuin talvella. Kuitenkaan näillä ei voinut selittää maaseudun ja kaupunkien eroja tai Italian keskiosan suurta itsemurhakuolleisuutta verrattuna maan pohjois- ja eteläosiin. Ratkaisevaksi tekijäksi Durkheim havaitsi yhteisöllisyyden. Katolisissa valtioissa yhteisöllisyys oli vahvempaa, kuin protestanttisissa valtioissa, mikä suojeli yksilöä riistämästä omaa henkeään.

Durkheim nimitti heikosta yhteisöstä johtuvaa itsemurhaa egoistiseksi itsemurhaksi. Heikossa yhteisössä yksilö kokee itsensä niin irralliseksi, että kokee omien henkilökohtaisten ongelmiensa olevan yhteisön hyvinvointia tärkeämpää. Moderneissa länsimaissa itsemurhat ovat yleensä egoistisia. Kuitenkin myös liian voimakas yhteisö voi olla syynä itsermurhiin. Eräällä Tyynenmeren saarella tiettyyn ikään ehtineillä miehillä oli tapana viettää juhla, jonka lopuksi he joivat vapaaehtoisesti myrkkymaljan. Tämän he tekivät yhteisön paineen alla yhteisön hyväksi. Tätä Durkheim kutsui altruistiseksi itsemurhaksi. Myös kamikaze lentäjiä tai joitain islamistisia itsemurhapommittajia voidaan pitää altruistisen itsemurhan tekijöinä, sillä heidän tekonsa taustalla on tarkoitus riistää oma henkensä yhteisön hyvinvoinnin edistämiseksi. Durkheimin mukaan siis kaikkein alhaisin itsemurha kuolleisuus on silloin, kun yhteisö ei ole liian heikko, eikä liian kiinteä.

Egoistisen itsemurhan lisäksi Durkheim nimesi myös toisen liian löyhästä yhteisöstä johtuvan itsermuhatyypin. Anominen itsemurha. Anomiseen tilaan joudutaan, jos yhteisön normit ja moraaliset käsitykset rapistuvat, eikä tarjolla ole uutta tilalle. Tämän voi aiheuttaa esimerkiksi suuri lama. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että aina on edes jotain töitä tarjolla ja yhteisössä on jokin mahdollisuus pärjätä. Suuresta lamasta puolestaan seuraa paljon irtisanomisia ja paljon ihmisiä, jotka jäävät vaille työtä. Ihmiset jäävät tällöin tyhjänpäälle vaille yhteisönsä tukea. Vastaavasti on myös toinen liian kiinteästä yhteisöstä johtuva itsemurha tyyppi, fatalistinen itsemurha. Fatalistinen itsemurha on seurausta yhteisöstä, joka tukahduttaa yksilön täysin. Tästä esimerkkinä Durkheim käytti orjia ja kuolemaantuomittuja.

Mutta mitä mieltä Marx oli kapitalismista? Entä mitä Weber tarkoitti kapitalismin erityisellä rationaalisuudella? Näihin kysymyksiin, näihin tunnelmiin. *Koska sosiologia kuuluu kansalle*

Lähteet:
Sosiologia; Kimmo Saaristo, Kimmo Jokinen; WSOY, 2010

1. Ilmaston lämpenemisen ennustaminen on epävarmaa. Ilmaston merkittävä lämpeneminen näkyy muutamassa kymmenessä vuodessa. Merenpinta nousee parissa sadassa vuodessa. Ilmaston lämpenemisen hillintätoimet ovat kuitenkin myös hitaita. Jos ilmasto lämpenee odotettua vähemmän, voidaan hillintätoimia myöhemmin vähentää. Jos taas ilmasto lämpenee odotettua nopeammin, niin ainoa keino on varautua siihen nyt.

2. Vastikkeellinen raha on palkkaa. Työmarkkinoita eli palkkatyötä säädellään laeilla. Vastikkeellinen sosiaaliturva olisi toisinsanoen palkkaa, jolla kierretään lakia. Työttömien syyllistäminen on kasvanut työttömien määrän lisääntyessä. Eikö kuitenkin pitäisi käydä päinvastoin ja yksilön vastuu omasta työttömyydestään vähentyä massatyöttömyyden aikaan.

3. Suomessa vallitsee sekä työvoima pula että korkea työttömyys. Kainuulainen hitsari ei paljon auta, jos tarvitaan sairaanhoitajaa Helsingissä. Kapitalistiseen talouteen kuuluu vähintään 4% työttömyys. Sen alle mentäessä inflaation nopeutuminen rupeaa kasvattamaan työttömyys prosenttia. Kymmenen prosenttia ei ole vielä mikään katastrofi.

4. Ennen 1980-lukua Suomen oli vaikea saada kansanvälistä lainaa. Silloin valtio lainasi kotimaasta. Valtion obligaatiot voisivat olla nytkin hyvä vaihtoehto, kun ei haluta ottaa ulkomaista lainaa, mutta rahaa tarvittaisiin elvytystoimiin. Lisäksi pankkejen tarjoamat korot ovat surkeita ja suomalaisilta puuttuu turvalliset sijoutuskohteet. Valtion obligaatiot pankkien tarjoamia talletuskorkoja paremmilla prosenteilla voisi olla monelle kiinnostava vaihtoehto.

Kommentoikaa?

Luin sosiologiaa ja siitä tuli mieleen kun kaikki missit sun muut ehdottelee hirttoköysien jakamista narkkareille ja yliopistojen yksityistämistä, niin tajuaakohan ihmiset mihin meiän pohjoismainen hyvinvointivaltio perustuu.

Hyvinvointivaltion idea on siinä, että valtio pitää huolen kansalaistensa sosiaalisista oloista. Tämä perustuu uskoon siitä, että sosiaaliset ongelmat ja yksilölliset epäonnistumiset johtuvat osittain yhteiskunnan vaikutuksesta, eikä omasta syystä, ja siksi yhteiskunnan pitää osallistua niiden ongelmien ratkomiseen. Ensimmäisenä yhteiskunnan vaikutuksesta tuli mieleen lama. Tietyin väliajoin toistuva lama kuuluu kiinteänä osana kapitalistiseen talousjärjestelmään, eikä sen tulemista kukaan yksittäinen ihminen voi oikeastaan estää. Sen seurauksena monia ihmisiä irtisanotaan väkisinkin, siis täysin ilmaa omaa syytä. Ilman sosiaaliturvaa syntyisi super lamoja kun kysyntä romahtaisi entisestään kun oikeen kellään ei olisi varaa kuluttaa. Julkisen sektorin on tarkoitus tasoittaa eroja ja lieventään laman vaikutusta niin, että useammilla säilyisi vakaa ostovoima.

Hyvinvointivaltioista on myös erilaisia malleja. USA:ssa malli perustuu yksityisiin vakuutuksiin. Valtion vaikutus vedetään minimiin ja keskitetään lähinnä tarvehankintaan. Puutteita paikataan hyväntekeväisyydellä. Saksan ja itävallan mallissa sosiaaliturva on sidottu työsuhteisiin ja niihin liittyviin yksityisiin vakuutuksiin niin, että mitä enemmän maksaa sitä parempi turva. Tulonsiirroilla voidaan paikata puutteita. Pohjoismainen hyvinvointivaltio puolestaan perustuu universaaliuden aatteelle, että sosiaaliturva kuuluu kaikille. Toki eri mallit eivät ole täysin puhtaasti näitä.