IRC-Galleria

ikävöinti on varsin ikävää puuhaa eikä sille tunnu olevan loppua.

nyt oisi mielestäni oikia hetki karata bahamalle, tai edes sille viereiselle parkkipaikalle.
mitenkähän päin tulisi olla, kun näitä levottomia jalkoja nyt piisaa joka lähtöön, ja mie vain halluisin olla. mutta että missä sitten kaikista mieluiten? empä tierä, ja jos joku tietää, niin kertokoon miulle sitten. odottelen suurta ahhaa! -elämystä, mutta toistaiseksi aika hiljaista on.

paitsi pääkopassa. sielä voisi kyllä hiljentyäkkin välillä. mutta ei, ehei.



se olisikin sitten liian helppoa.

ikävä on hassu juttu.

sitä ei voi olla ajattelematta, eikä sen miettiminen siltikään helpota oloa.
en sitten ehkä sittenkään ole niin tunnevammainen kun luulin.

aplodit sille.

uusi kirja oisi nyt sitten aika lailla kantta vailla valmis, ja eikun vanhaa diiliä verestelemään kustantajalle:)

juuri tuossa laskeskelin, jotta lähes tuplasti paksumpi tuosta tulisi kuin vanhasta, joten saattaapi se kalliimmaksikin tulla. ihan ei vielä säästötili riitä, pittää varmaan tehä ylitöitä. pöh.

Olen mennyt ja ollut tulematta.

Tehnyt monta
niin pahaa mustelmaa

-myös muitten polviin.

Tällä kaikella olemuksellani silti
haluisin olla rehellinen edes itselleni.

Kertoa, miten välitänkään..




-ja miten juuri nyt
olisin mieluiten vain siinä.




..mutta sinä olet siellä ja minä olen täällä..

Olen.
Tässä.

Ja nyt.



Ei en paikoillani pysy.
Vaikka jalkani olisivat langoista sekaisin,
niveleni nurinpäin
ja maa jossain kaukana.

En horjumatta liiku,
enkä tahdostakaan voisi olla
ilman tuota tahditonta tanssittajaa.

Ja silti minä yksin näyttämöllä
tarjoamassa kansalle leipää ja sirkushuveja.
Mielenvikaiset riveissä ja niitten välissä
nauravat tuota dragikomiikkaa konsanaan.

Eikä näyttämön rikkinäisistä valoista
tai niitten tuomasta kuumuudesta
saa suuttumustaan irti.
Tähän holtittomaan oloon.



Vaan järkytys sinänsä;
minä lankojen kummassakin päissä.
Takana taukoamaton opettelu,
eikä se suju vieläkään.

no kohtapuoliin alkaa olla soppani ensimmäinen koe-erä valmis.
tulevalla viikolla sitten varmaankin nährään maistuiko, ja tuliko kellekkään ruokamyrkytystä.

jos tuli, mie olen kusessa.





metaforaa, lapsoseni, metaforaa!

ja niin vain miekin vajosin ainakin 5 vuotta alaspäin tännään.
jo vain voipi teini-iän kriiseistä näemmä kärsiä, vaikkei teini-ikkää ennää olisikaan. hassuahan tuo tommoinen, vaikka takapakkiahan pittää välillä ottaa nähräkseen mihin on kulkenut.
muut menkööt menojaan, mie jään tähän näin tuijottelemaan mansikoita.
ja vaikka äiti aina sannoi, ettei niitä saa tien laidalta syyä, kyllä mie syön.

näemme sitten sairaalassa varmaan kukaties.




-ja kukahan mahtoi väittää, jotta ikä tuo lissää viisautta ja tasapainoisuutta?
tahtoisin kovin tavata kysseisen henkilön ja pyytää uutta lauselmaa, taikka sitten perusteellista selontekoa ja selevitystä, miksi mie en sovi mihinkään katergoriaan mihin miun sanottiin aiemmin kuuluvan.

jos joku tietää, voi toki valaista miunkin sytyttämätöntä lamppua.

ja yksilökehityksen myötäkö mie nyt kasvoin täyteen kokooni?
mahtaa olla isoilla herroilla laskimissaan vanhat patterit, jos näin on. vaikka kovastihhan se oisi kivvaa olla itse täydellisyys, niin kyllä mie vaan pahhoin pelkään, jotta elämä tarkoitus on kehittyä.
ja ihminen on vanha vasta kun luulee, ettei opi ennää mittään.


ei, en koe ikäkriisiä. kaikella tällä paskanjauhannalla yritän tyhjentää ajukoppaa liiaallisesta ajatustulvasta, jota nyt viime aikoina en ole kyennyt hallittemaan. kas, tajusin vasta, jotta vaikka ne aivot on sielä narikassa jo roikkunutkin, niin ajattellee ne silti varsin itsenäisesti.

kun kommunikointiyritykset ei aina tuotakkaan toivottua tulosta, tekkee toisinaan ihan hyvvää sulkea silmät kaikelta ympärillä olevalta. mie säästyin tännään suurelta ryöpyltä, ja helepotus kävi aika vaivihkaa mielessä, vaikka ehtiihän se vielä rysähtää.
huomenna
ensiviikolla

ehkä vähän myöhemmin. tai sitten viimestään sielä taivahan kultasilla porteilla, missä ne käännyttäisi poikkeen jo pelekästään senkin puolesta, jotten koskaan suostunut kirkkoon kuulumaan, vaikka ruoka-avustukseni sieltä hainkin. hahha!



nälkä on kova ja ruoka liian kaukana.

mitäpä sitä muuta sannoisikaan..

olen kasvanut sitten eilisen.

tännään en ennää yrittänyt pestä piilareita tärpätillä, ja punaisen valon palaessa painoin jo vuoroin kaasua ja jarrua.






sain suuria elämänohjeita.
inhottavaa olla välillä ottamassa niitä vastaan sinä nöyrtyvänä osapuolena. elämääni on kuulema mukavaa seurata. sitä saa kehnommankin kulkijan suupielet taipumaan hymyyn.
minä vain niin yritin viihdyttää vain itseäni, jotta elo olisi muutakin kuin kivien potkintaa. mutta mukava juttu, jotta sille on oma yleisönsäkkin.



opin tännään jotain uutta.
menen tamppaamaan kuoppia tielle.

Saippuoin kuulema kuplaani.
Niin luki huulilla
jotka viisaampia ovat.

Kiillottelen myös kuoriani.
Niin päästi ilmoille
joku taiteen tuntija.


Olin melko varma kuplani puhkeamisesta
ja kuorien riittämättömyydestä,
mutta mitäs minä siihen olen sanomaan?
On näyttämö täynnä uteliasta
odottamassa esimerkillistä siirtoa

kriisistä kriisiin.








Vaan on se varma juttu,
jotta tämä ooppera ei ole vielä valmis.