Totuus kuitenkin on että ensijaisesti mut aina nähdään naisena suhteessa muihin naisiin. Kaikki arvioidaan sen perusteella kuinka hyvin vastaan ihmisten käsitystä naiseudesta; löytyykö minusta ne naiselle tyypilliset taipumukset. Kuin henkeä pidätellen katsellaan minkälaisen naisen roolin valitsen- olenko huora vai siveyden sipuli, enemmän vai vähemmän äidillinen, kireä uranainen vai pubiruusu. Bimbo vai älykkö. You get the picture.
Haluaisin oikeastaan olla täysin neutraali. Niinkuin sielu tai jokin mystinen olento. Energiaa tai jotain valoa.
Tuntuu kuin mut olisi kahlittu tähän naiseuteen. Oltava objekti, kapinallinen tai näkymätön hylkiö.
Miksi mun pitäisi samaistua naisiin sen paremmin kuin miehiin?
Miksi mun pitäisi asettaa itseni siihen tilanteeseen että mies arvioi mua exiensä perusteella- "kuinka naiset tykkää siitä ja tästä kun kokeiltu on"?
En halua. Olen mielummin yksin.
Kukaan ei pysty suhtautumaan muhun kuin tyhjään tauluun. Olen aina ensijaisesti nainen ja sitten vasta ihminen.
Yök.
Haluaisin vaikka muiden kiusaksi vaihdella rooleja. Hämmentää. Aina kun ovat keksineet minkälainen nainen olen, olenkin yhtäkkiä jotain aivan päinvastaista;
kunnes kysyvät "mitä on naiseus?" tai
"mikä on sallittua naiselle?"
