IRC-Galleria

IsYouOkayIsYou

IsYouOkayIsYou

Irc-galleria: siirry nykyaikaan. 2010 tuli ja meni.

Nostalgiaa.Lauantai 21.09.2013 22:05

Yksi elämän suurimmista mysteereistä on se miten sitä aina tietyllä tapaa muistelee kaihoisasti menneitä vaikka järki sanoo että "aina ennenkin vaan vitutti ja ahdisti". Tämä ei olekaan järjen asia vaan jokin kummallinen aivohäiriö- jokin mikä sumentaa kaiken järjellisen ajattelun ja herättää sellaisen halun palata entiseen, tuttuun ja turvalliseen.

Ehkä efekti on vähän sama kuin silloin kun palaa vanhojen valokuvien äärelle tai kuuntelee vuosien takaista musaa. Kehon valtaa lämpö ja omituinen euforia. Kaikki on nyt niin saatanan paskaa ja ennen oli hyvännäköisempi, terveempi ja onnellisempi. Kaikki fanittamani bänditkin tekivät ennen parempaa musaa ja nyt suoltavat ulos pelkkää paskaa. No, se on ainakin totta.

Menneeseen haluaa palata ihan jo siksi että NYT on se tieto siitä miten mitään aivan hirveetä ei ollutkaan koskaan tapahtumassa; oli painostava ahdistus, tunne että on muutettava pois, aloitettava alusta tai pää räjähtää seinille eikä elämässä pääse eteenpäin.

En nähnyt selvästi ahdistuksen takia. Olin tukehtumaisillani ja panikoin, ajatuksena vain pako ja selviytyminen.

Jos palaisin menneisyyteen käskisin itseäni relaamaan. Kertoisin itselleni miten ruoho ei todellakaan ole vihreämpää aidan toisella puolen.

Tässä sitä nyt sitten kärsin impulsiivisuuteni seurauksista. Olisi pitänyt vetää ahdistuslääkkeitä poskeen ja lopettaa jatkuvat pohdinnat.

Toisaalta olen nyt kokemuksia rikkaampi jos niillä sinällään nyt mitään itseisarvoa edes on. Sama ahdistunut ihminen olen kuitenkin edelleen ja vuosi vuodelta väsyneempi.

X.Torstai 05.09.2013 16:53

Mua ei koskaan lakkaa hämmentämästä seurustelusuhteet. Aivan kuin muut näkisi niissä jutuissa sen "punaisen langan", jonkin pohjimmaisen syyn miksi niihin hakeudutaan, ja mä näen ympärillä vaan ihmisapinoita jotka kaappaa naaraan vierelleen ja kulkevat sitten nenät pystyssä kaduilla (sekä naaras että uros)- kuin jotenkin parempina ihmisinä, kilpailussa voittaneet.

Yksinäinen ihminenhän on automaattisesti viallinen hylkiö, se joka ei kenellekään kelvannut. Yksinäisen ihmisen on kuljettava katuja pitkin hartiat lysyssä, katse suunnattuna maahan. Sillä ei ole väliä vaikka suhde päättyi eilen ja uusi suhde odottaisi jo kuukauden päässä. Aina on oltava joku.

Olisinko minäkin uskottavampi hahmo jos profiilissani lukisi "seurustelee xxxxxx:n kanssa.." ja kaikki voisivat käydä katsomatta että "oho, sehän kelpaakin jollekulle."

Aivan kuin sitten ihmisyyteni olisi todistettu. Se miten täällä koneen takana on verta ja lihaa, seksuaalisuutta ja sielukkuutta. Se tavallinen suomalainen nainen joka miehensä kanssa aprikoi ostaako omena- vai appelsiinimehua jossain Citymarketin mehuhyllyn edessä.

Ehkä jotkin asiat eivät tule ikinä mulle avautumaan. Se jokin kun puuttuu aivoista, se sellainen sosiaalinen hahmotuskyky.

Siinä ei kirjoista opiskelu juurikaan mitään auta.

P.S. Sinänsä hieno titteli on olla edes jollekin ex-tyttöystävä.

Fake christianity of today.Keskiviikko 04.09.2013 13:55

Mä harvoin haluan puhua uskonnosta mutta on eräs asia joka herättää mussa inhon ja ärsytyksen tunteita, kenties jopa suurta hämmentyneisyyttä. Ehkä tämä ilmiö koskee lähinnä näitä luterilaisia "uskovaisia", ehkä muitakin, mutta kokemusten ja tiedon puutteen vuoksi en osaa heistä sanoa sen ihmeempiä.

Joitakin kertoja oon törmännyt näihin "uskon Jeesukseen ja oon uskovainen mutta..."-ihmisiin jotka jatkaa lausetta sanoen:

"..mä en usko Raamattuun ihan sanasta sanaan, että esiaviollinen seksi esimerkiksi olisi syntiä."

Ja nämä ihmiset harrastaa irtosuhteita, pyrkii ekoilla treffeillä sänkyyn ja tapaavat seurakunnan illoissa näitä entisiä "panojaan".

Saattavat selitellä käytöstään esimerkiksi sanoen:

"No siis kun se ei tunnu synniltä niin miten se vois olla?" tai:

"On siellä muitakin jotka ajattelee samalla tavalla.."

Kenties ovat puhuneet pastorinsakin kanssa asiasta ja saaneet hiljaisen hyväksynnän, tyyliin "tee niinkuin hyvältä tuntuu".

Miksi ihminen ei voi olla toiminnassaan johdonmukainen? Jos kiinnostaa sex, drugs and rock'n'roll niin ole sitten ateisti, satanisti, agnostikko tai mikä ikinä MUU kuin "kristitty".

Nykyuskovaiset haluaa kaiken. He haluavat sen ihanan pehmoisen sokerikuorrutetun lupauksen taivaasta ja toisaalta taas maailmalliset huvit. Kukapa niistä haluaisi jäädä paitsi vaikka taivas odottaakin? Kyllä Jeesus ymmärtää että ajat ovat muuttuneet. Jumala antaa anteeksi.

Jep.

I'm heading for a meltdown..Maanantai 19.08.2013 17:08

I was destined to be messed up.Lauantai 10.08.2013 22:36

Oon alkanut ajattelemaan että kenties ihmiset huomaavat sen valtavan ristiriidan mun persoonassa. Sen, miten toisella olkapäällä istuu piru ja toisella enkeli- minulla taatusti korostuneemmin kuin monella muulla. Isäni on psykopaatti, äitini on yyberuhrautuja.

Äiti tavoittelee hyvyyttä ja taivaan kultaista kruunua 24/7. Empatia, uhrautuminen, solidaarisuus ja muiden ihmisten auttaminen ovat äitini persoonassa ja käytöksessä jatkuvasti läsnä. Äitini maailmassa kaiken täytyy olla puhdasta, siveää, vilpitöntä ja oikeudenmukaista.

Isäni ajattelee kaiken itsensä kautta. Isä vihaa, on kateellinen ja odottaa koko maailman asettuvan kiltisti polvilleen hänen eteensä, pyydellen anteeksi kaikkea epäoikeudenmukaisuutta jota Hän on joutunut elämässään kohtaamaan. Isäni on "onnellisimmillaan" kostoretkellä, nöyryyttäessään Hänen alapuolellaan oleviaan alamaisiaan. Isällä omat tarpeet ovat etusijalla. Jumalaa ei isälle ole- tai jos on, se on isälle tilivelvollinen.

Äiti suuntaa katseensa Jeesukseen, asettuu polvilleen rukoilemaan ja pyytää päivä toisensa jälkeen anteeksi omaa vajavaisuuttaan ja syntisyyttään.

Ei varmaan ole mikään ihme että nämä kaksi löysivät toisensa ja ovat edelleen erosta huolimatta tietyllä tapaa erottamattomia.

En ole kuten äiti, en ole kuten isä. En tiedä mihin verrata itseäni. Minua oksettaa äitini arvomaailma, minua oksettaa isänikin arvomaailma.

Sisälläni on jatkuva kaaos ja ahdistus- suuri ristiriita "ihanneminän" ja oikean minän välillä.

Luonteeni kaartuu vielä ehkä hieman enemmän isän suuntaan, joka saa minut "hyssyttelemään" ja torumaan itseäni.

Kukapa haluaisi olla narsisti/psykopaatti.



Kyynisyyteni ja epäluottamukseni ihmisiä kohtaan on alkanut näkyä myös eräässä kommunikointiin liittyvässä piirteessä. Minä nimittäin keskityn jatkuvasti lukemaan rivien välistä sen sijaan että aivoni rekisteröisivät ihmisten puheet sellaisenaan. Pidän kaikkea keskustelua jotenkin feikkinä, yrityksenä kusettaa tai peitellä jotain, haluna luoda toisen päähän tietynlainen illuusio. Antaa itsestä toisenlainen kuva kuin millainen henkilö oikeasti on.

Ehkä johtunee vähän siitäkin että harva ihminen puhuu oikeasti suoraan- tai sellainen käsitys mulle on vuosien varrella tullut. Kaikki pyrkii olemaan yyberdiplomaattisia, kaikki on toisaalta ja toisaalta. Karut mielipiteet pehmitellään sellaiseksi mössöksi ettei erkkikään saa selvää mitä mieltä ihminen nyt oikeasti sitten on.

Tarkan ja paikkaansapitävän asiasisällön sijaan säästellään tunteita. Eihän aikuinen ihminen voi millään kestää kritiikkiä, torjutuksi tulemista tai eriäviä mielipiteitä, ei.

Samaan olen tosin välillä lähtenyt itsekin mukaan- juurikin siihen diplomaattisuuteen. Ympäröivä "älä vaan herranjumala loukkaa ketään"-ilmapiiri on saanut minutkin aivan päästäni pyörälle. Enää en edes itse tiedä mitä asioista oikeasti ajattelen- sen lisäksi että valehtelen muille, valehtelen jo itsellenikin.

Emmekö oikeasti voi sietää erilaisuutta toisissa ihmisissä? Pitääkö todellakin löytää aina se juuri sama linja asioiden suhteen jotta emme herättäisi toisessa suoranaista raivoa?

Perseennuolijoita, valehtelijoita ja manipuloivia paskiaisia olemme kaikki- tai nätemmin sanottuna olemme "sosiaalisesti taitavia kun tulemme kaikkien kanssa toimeen".

Pikavauhtia keski-ikäiseksi...Maanantai 05.08.2013 22:48

Tänään tulin oikein pohtineeksi sitä tosiasiaa miten helvetisti mä olen muuttunut teiniajoista. Aivan huomaamattani. Muutosta nimenomaan huonompaan suuntaan- pahiten ehkä muuttunut ikävuosien 21-24-välillä.

Sitä ennen mulle oli kohtalaisen tarkkaa se mistä pidän. Oli tietyt kappaleet, tietyt bändit, tietty pukeutumistyyli, tietyt TV-sarjat ja tietyllä tapaa olin jatkuvasti kehittämässä itseäni paremmaksi- olemaan jotain enemmän.

Vanhemmiten musta on tullut sellainen "kaikki käy"-ihminen, juurikin niin tylsä ja kaavoihin kangistunut kuin minkälaisia ihmisiä OLEN AINA HALVEKSINUT (ja halveksin kai edelleen). No, ehkei ihan kaikki käy. Ehdottomuus on silti hävinnyt.

Samalla persoonani on jotenkin muuttunut harmaaksi, utuiseksi, hajanaiseksi, määrittelemättömäksi.

En edes vaatekaupassa enää tiedä mikä on mun tyyliin sopivaa. En etsi enää niitä mustia vaatteita, en kavahda edes sitä pinkkiä puseroa joka aikaisemmin olisi taatusti jäänyt sinne rekkiin.

Tätäkö mä nyt sitten olen? Tälläinen "kaikkien kaveri"? Olenko nyt sitten jo astunut keski-ikäisyyteen?

Kaikilla muilla ikäisilläni (ja hieman mua vanhemmilla) on tarkat mielenkiinnon kohteet, keräävät ehkä tietyn genren kirjoja.. jopa metallimusan ystävät tietävät mikä metalli käy ja mikä ei. Mä olen taas vaan jotenkin "rock"- melankoliset sanoitukset ja hyvä kertsi- I'm in.

Monilla on ajatus siitäkin minkälainen kahvi on hyvää. Mietinkö mä enää edes sitä? Aivan sama. Kunhan se on kahvia, oli sitten minkä merkkistä, tummapaahtoista tai sitä vaaleeta.

Ja näin mun on vaikea selostaa kenellekään kuka mä olen. Mun asunnossa ei ole edes yhtään rakasta tavaraa- oon aina sillä asenteella että "minneköhän seuraavaksi muutan"; kuin olis tavarat pakattuna jo seuraavaan asuntoon.

Mitä mä sitten odotan? En mä tiedä. Mistä tunnistan mikä mulle sopii kun en kait sitten loppujenlopuksi tiedä mikä tai kuka mä olen?

Olenko nykyään vain jokin keskiverto kaikesta mitä melkein 25-vuotias nainen voi olla?

Ahdistaa. Pelottaa.

Can you feel what I feel..Sunnuntai 04.08.2013 01:48

Mua ei ole jotenkin koskaan lakannut vaivaamasta se tosiasia, että mä en koskaan voi oikeasti tietää onko toisen tunne sama kuin mun oma. Käytämme siitä samaa sanaa, ehkä jotkin kuvailemat piirteetkin ovat samoja.. mutta onko se tunne juuri se sama?

Vaikka masennus. Jollekulle masennus on about sama tunne kuin suru- varsinkin jos tämä "masennus" on seurausta vaikka isoäidin kuolemasta tai jostain vastaavasta menetyksestä.

Mulle taas masennus ei koskaan ole ollut sama kuin surullisuus. Surullisena pystyn itkemään. Se on selvä, konkreettinen tunne. Sellainen tunne johon pääsen käsiksi, tunne josta on helppo puhua. Tunne, jonka tietää menevän aikanaan ohi.

Masennus taas on.... (kun tätä yritän kirjoittaakin menen lukkoon)... jotain epäselvää; ahdistava, hyytävä, turruttava tunne. Jotain, mikä johtaa apatiaan, lamaantumiseen. Se on umpikuja, tunteista se joka tekee hengittämisestä vaikeaa, pakottaa pysähtymään ja toisaalta taas tekee niin levottomaksi että on pakko päästä neljän seinän sisältä ulos. Masennus tekee aivoista muussia, poistaa minän, tekee persoonattomaksi, kasvottomaksi.

Halvaannuttaa ja tuntuu rinnassa. Möykkynä. Tuntuu keuhkoissa, kuin hengittäisi jotain raskasta savua. On muistutettava itseään hengittämään. Ei jaksaisi enää sitäkään.

Ja se tuntuu niin yksinäiseltä tunteelta. On vaikea ajatella että masennus tuntuisi kenestäkään toisesta juuri tältä kuin musta... Vielä kun siihen sekoittuu mukaan myös sitä ahdistusta.

Muista tunteista en oikeastaan edes tiedä. Ehkä ilon tunne on jotenkin jaetumpi, suunnilleen sama kaikilla? Ei voi ikinä tietää. Omasta kokemusmaailmasta ei pääse ikinä ulos.

Never enough for you.Torstai 11.07.2013 19:01

Kun on pitkään forever alone-mentaliteetilla (ja statuksella) sitä väkisinkin vääristyy käsitys suhteista ja "suhteettomuudesta".

Ajattelee, että saadakseen parisuhteen (ja pitääkseen sen) pitäisi olla aivan helvetin mielenkiintoinen, upea, ihana, tasapainoinen ja omata kyvyn keskustella aiheesta kuin aiheesta.

Toisaalta taas näkee ihmisiä joista ajattelisi että "tuo ei helpolla ketään löydä syystä x" ja näillä ihmisillä voi yllättäen ollakin kumppani- ja tasokas sellainen. Ehkä ollut jo pitkään.

Miksiköhän mä pidän muita ihmisiä hirvittävän vaativina? Jotenkin automaattisesti ajattelen että on aina vakuuteltava olevansa "riittävä", niinkuin jokainen mies olisi kaikki tai ei mitään-asenteella liikenteessä:

Täydellinen kumppani tai sinkkuus.

Minneköhän sellanen ihminen hakee opiskelemaan jota ei satu kiinnostamaan mikään.

Tai mun tapauksessa kun kiinnostuksenkohteet on niin randomeita ettei niistä opiskelupaikkaa keksi.

Vituttaa.

Miksen mä jaksa edes istua kirjan kanssa? Huokailen. Ahdistaa. Selailen kirjaa. Vaihdan asentoa. Niskaa jumittaa. Katson kelloa. Katson kännykkää. Haen kahvia. Luen samaa lausetta toistamiseen. Väsyttää. Tuijotan ulos.

"Vielä 10 sivua jos lukis.."

Missään ei ole mitään järkeä. Miksi mun on opittava tämä. Eikö "kunnon kansalaiseksi" eli ei-syrjäytyneeksi luuseriksi voisi vähemmällä päästä?

Tunnen joka solulla miten vanhenen joka helvetin päivä. Ajelehdin. Tiedän heittäväni tämän kirjan helvettiin viimeistään viikon päästä. Huudan pääni sisällä.

Haluan kapinoida. Vittu, jos eivät minua ota kouluun sisään niin olkoot ilman. Maksakoon KELA mun elämiseni kuolemaan saakka.

Mutta ei. Mä ansaitsen olla kuten muut. Haluan olla hyödyksi. En halua lojua kotona. Haluan tavata ihmisiä. Haluan ajatella. Haluan inspiroitua. Haluan kokea onnistumisen elämyksiä.

HALUAN SAADA RAHAA.

Haluan matkustaa. Haluan puhua englantia. Haluan New Yorkiin shoppailemaan.

En halua asua vuokralla. En halua mennä katsomaan tilisaldoani ahdistuneena- onko sittenkään enää se viiskymppiä tilillä.

Vittu. Viiskymppiä. Se ei ole mitään. Numeronakin niin pieni.

Minne menen ja mitä teen. Työkkäriin, sossuun, kelaan... pääsykokeisiin ja pian hylkykirjeet tipahtaa luukusta. "Olet varasijalla 17."

Kannatti käydä lukio.

Olisi pitänyt panostaa siihen matikkaan.