IRC-Galleria

Niin kävi että olin alkamassa pelaamaan Skyrimiä, kun Batman loikkasi postilaatikosta, potkaisi minua naamaan ja örähti: "EI. Tänään pelataan Arkham Citya."
"Ai tämä tuli jo", sanoin kun yön lepakko ojensi minulle pelin. "Jäätkö pelaamaan kanssani?"
"Jäisin mielelläni, mutta... hei, mikä tuolla on?" Batman kysyi ja osoitti jonnekin nurkkaan. Seurasin hänen katsettaan.
"Tarkoitatko tyhjää keksipakettia vai puolikasta rotanraatoa?", kysyin, mutta Batman oli kadonnut. Kohautin olkiani, keitin kupin kahvia ja iskin pelin koneeseen.

Seuraavaksi huomasin että monta tuntia oli kulunut.

Hyviä pelejä on NIIN PALJON. Sama tuska kuin kirjojen ja elokuvien suhteen - en tiedä ehdinkö elämäni pelata, lukea ja katsoa kaikkea, kokea kaikkea ihanaa ja suurenmoista fiktiota. Ja jossain siinä välissä pitäisi kuulemma myös "elää", tosin ne jotka noin väittävät eivät yleensä ymmärrä mitä se tarkoittaa. Minähän elän.
Koen joka päivä valtavia seikkailuja. Kävelen Batmanin, Master Chiefin, Samus Aranin, Solid Snaken ja Gordon Freemanin kengissä kun he taistelevat selvitymisestään.
Kurkin Samuel Vimesin olan takaa kun hän ratkaisee Ankh-Morporkissa tapahtuvia rikoksia.
Elän vuosikymmenien ajan Black Companyn rumien ja karujen miesten matkassa, olen mukana kun he hautaavat tovereitaan, ja olen mukana toivottamassa tervetulleeksi uusia jäseniä.

Olen pelastanut maailman useammin kuin jaksan laskea, ja valloittanutkin sen pari kertaa. Olen nähnyt maailman tuhoutuvan. Olen pelastanut kymmeniä prinsessoja, ja ollut mukana kun prinsessat pelastavat prinssin.

Fiktion ja unieni kautta olen elänyt enemmän kuin arkisessa reaalimaailmassa olisi koskaan mahdollista. Sillä, onko jokin "todellista" vai ei, ei ole paskankaan merkitystä sen kannalta, miten arvokasta se on kokemuksena.

"Minulle hevoseni tietenkin on todellinen."