Ihanpa vaan siksi että en näe että miehissä ois enää montaakaan sellasta jäljellä josta oikeesti ois siihen isän rooliin- lapsillemme, ei mulle.
Perheenisämateriaalia. Kenessä? Missä?
Tai sitten sekin on vaan sellanen miehen hetkellinen "projekti" kunnes tulee kaikkea muuta ja "menee hermo".
Lisääntyvässä määrin on näitäkin miehiä jotka sanoo että ei missään tapauksessa ikinä niitä lapsia. Ei edes sitä yhtä. Mistäköhän mahtais johtua? Ajatus samaan naiseen "kahliutumisesta" ahdistaa (exään pakko olla jossain väleissä kuitenkin lasten takia)? Kenties itsetunto-ongelmia ("en olisi riittävän hyvä isä")?
Ja jos ne lapset olisi niin suurensuuri rasite, niin kestäisikö mies ylipäätään sitä parisuhdettakaan- sen ylä- ja alamäkiä? Riitoja?
Tietysti on nää "maailmassa on jo liikaa ihmisiä"-näkökulmat mut eipä se adoptiota estäis. Se tosin on pitkä ja ehkä raastavakin prosessi- voisinpa kuvitella vaikken asiaan olekaan niin perehtynyt.
Se kahdestaan vanheneminen ei ajatuksena vaan kuulosta mitenkään kauheen houkuttelevalta. Ja mies ehkä kuolee ensin. Jään yksin. Vitun kivaa.
