IRC-Galleria

Miten musta tuntuu että toi kiusaaminen on tommonen asia josta vaan puhutaan ja puhutaan lisää mutta kuriin sitä ei saada millään.

En tiedä teistä, mutta jos mun vanhemmat olis saaneet tietää että kiusaan koulussa olisin taatusti saanut himassa turpaan. Ja olisinpa sen ansainnutkin. Enkä siis kiusannut ketään. Itse olin kiusattu ties miten monta vuotta.

Joo-o, myönnän että oon vähän erikoinen tyyppi. Helposti syrjäänvetäytyvä ja en ehkä aina tajua muita- ehkä sanon väärän asian väärässä paikassa... Toisin sanoen, mua tulkitaan päin helvettiä. Mutta minkäs sille omalla erilaisuudelleen mahtaa. Ehkäpä ihmisten olis aika alkaa hyväksymään sen tosiasian että kaikki ei (syystä tai toisesta) mahdu niihin samoihin raameihin.

Joidenkin puhetyyli on vähän erikoinen- tai vaikkapa pukeutuminen. Ehkä kaikki ei jaksa esittää "tekopirteetä ja positiivista". Ehkä jotkut on liian avoimia- yleisistä normeista poiketen. Ja ehkäpä joillakin on vaihtelua halussaan olla sosiaalisia.

Muistan omasta kouluajastani että mulla todellakin oli päiviä kun en jaksanut ketään. Seisoin välitunnilla yksin ja pidin siitä. Heti siitä alkoi sitten armoton vittuilu- mukaan lukien mulkoilut, you know. Kehonkieli ja ilmeet kertoi sen että "tossa on sitten omituinen tyyppi".

Itse olisin kaivannut että mut oltais otettu takasin siihen porukkaan. Annettu mahdollisuus välillä olla itekseen, olla niin epäsosiaalinen kun haluaa. Koulussa kun oli pakko käydä viitenä päivänä viikossa ja on aika kohtuutonta mielestäni olettaa että tällänen erakkoluonteinen pohdiskelija oikeesti jaksaa jauhaa jotain paskaa ja esittää iloista silloin kun ei todellakaan tunnu siltä. VIITENÄ PÄIVÄNÄ VIIKOSSA.

No, siitä sitten koulukiusaaminen alkoi. Tai en mä tiedä mikä se varsinainen triggeri oli. Alunperinkin mun juttuihin suhtauduttiin aina välinpitämättömästi. On melkeinpä kivuliasta muistaa ne hetket kun yritin tuoda jonkin asian muiden huomioon ja kaikki oli niinkuin eivät olisi kuulleet mun sanoneen yhtään mitään. Sen lisäksi saattoi olla sellanen... miksi sitä nyt kutsuis... "semi-eyeroll", melkein silmienpyörittelyä mut ei ihan. Tajusin kuitenkin täsmälleen mikä tunne muhun haluttiin iskostaa.

Sen, että mun jutut on täyttä puutaheinää. Olen pikkuvanha luokan "hikipinko" josta päällepäin näkyy aika helvetin vahvasti miten KOVASTI haluisin olla osa muita- hyväksytty omana itsenäni. Tota kokemusta en saanut koskaan.

Mä en millään muotoa käsitä, miksi se erilaisuus vituttaa muita niin paljon. Onko se jotenkin syvällä dna:ssa se hinku samankaltaisuuteen? Miksi erilainen=luuseri/friikki?

Vielä tänä päivänä (ja tod. näk. loppuelämäni) mua vituttaa mun kouluvuodet. Miten ne vei multa halun ees jatkaa opintoja. Mä en osaa nähdä itseäni edes näin aikuisena 100% hyväksyttynä mukaan mihinkään opiskelijayhteisöön. Sen lisäksi mua vaivaa jatkuva alemmuudentunne joka on täysin kohtuuton- ja sosiaalinen ahdistus. Jännitän muita, koen että jopa kadulla vastaantulevat ihmiset arvostelee.

Tästäpä on sitten kehittynyt ahdistus jossa on paniikkihäiriöpiirteistä oireilua- ilman siis niitä "OMG I'M GONNA DIE"-kohtauksia. Silti, ahdistuksessani on paikkapaikoin "huippuja" jolloin pyörryttää ja sydän menee epärytmiin.

Oon ehkä vähätellyt koulukiusaamisen vaikutuksia mun elämääni. Kokenut, että oon liian vahva ja sellasen yläpuolella että mikään vaikuttais muhun enää. Kuolettanut tunteeni.

Mutta. Mä näen ihmiset pohjimmiltaan helvetin ilkeinä. Ja se koko ilkeys on mulle täys mysteeri- miten ihmiset voi olla niin saatanan pahoja ja samalla vaikuttaa jopa onnellisilta?

Anyway, kiitos KoRnille että pääsin kouluajoista yli. Kyseisen bändin biisien teemat oli paljolti kiusatuksi tulemista, erilaisuuden kokemista, masennusta, "being a freak". Nykyään sitten taas teemat on ihan jotain muuta.... Mut kuitenkin. Yläasteen ja lukion alun selvisin paremmin Mp3-soitin taskussa ja fiilistellen noita lyriikoita.

Like this song.