IRC-Galleria

IsYouOkayIsYou

IsYouOkayIsYou

Irc-galleria: siirry nykyaikaan. 2010 tuli ja meni.

Trying to let the little girl go...Lauantai 23.02.2013 14:17

Mä oon siinä kohtaa elämänkaaressani että yksi mielen defensseistä on pakko heittää romukoppaan- nimittäin regressio, taantuminen.

Tavallaan se on ihan vitun pelottavaa. Pitkälti tähän asti sitä taisteli aikuisuutta vastaan jos hommat ei ihan menneet putkeen tai tuntuivat liian vaikeilta.

Silleen... "okei, mä sit vaan kattelen telkkuria itekseni ja soitan äidille angst angst-puheluita". Ei sillä etteikö äitikin soittelis mulle samantapasia puheluita.... *surullinen naurahdus*

25-vuotias joka edelleen tuskailee maailman pahuuden ja elämän oletettujen (ja niiden oikeidenkin) esteiden edessä on jollain tapaa surkuhupaisa. Siitäkin huolimatta, että monessa kohtaa se olisi täysin oikeutettua ja ymmärrettävää.

Toisaalta, ehkä se onkin jotain yhteiskunnan ja ympäristön asettamaa "ikärasismia"- "sä oot jo ton ikäinen, nyt sun pitäs olla semmonen ja tommonen ja elää noin ja näin.."

Mutta. Jotenkin väsyttää. Ja tiedostaa senkin että joskus äitiä ei enää ole- kenellepä siinä kohtaa enää puran tuntojani? Maksetulle terapeutille? Joka hänkin odottaisi multa aikuismaista pohdintaa, hillittyä ja hallittua käytöstä. Terapeutille ei voi kiukutella.

Monesti vanhemmat huomaamattaan kannustaakin siihen regressioon. Ihan siksi että haluavat tuntea olevansa vielä tarpeellisia- varsinkin, jos työelämä ei heitä enää kaipaa.

Onhan näitä muitakin mielen defenssejä vielä jäljellä. Niitä sitten tutkimaan ja löytämään ne omat. Emmehän me pysty todellisuutta kohtaamaan kuitenkaan.

[Ei aihetta]Perjantai 22.02.2013 00:59

Oon kärsinyt kohta 25 vuotta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

I have a question.Torstai 21.02.2013 16:55

Haluaisin ihan kysyä teiltä että onko MITÄÄN asiaa jota pidätte pyhänä?

Suhtautuminen seksiin- "siis ihan sama hei kenen kanssa ja milleen, jos se nyt vähän luuli et täs niinku seukataan ja pahotti mielensä niin vitun sama hei... mulla on mun tarpeet"

Suhtautuminen kuolemaan- "no siis vitun sama mitä mun ruumiille tapahtuu, johonki hyötykäyttöön tai johonki täysin turhaan.. tehkää vaikka vappunaamareita tai seksileluja jollekin yksinään runkkailevalle... I don't care!"

Suhtautuminen avioliittoon- "ihan turhaa paskaa, paper work ja kaikkee vanhanaikasta rituaalimaista yksiavioisuuden ihannointia.."

Suhtautuminen syrjäytyneisiin- "itteppä soppansa keittäneet, miksi mä vaivaisin päätäni hei... pitää muuten lakata kynnet."

Suhtautuminen uskontoon- "LMAO siis taas jotai jeesustelua sun muuta, mä en usko mihinkään paitsi ITSEENI".


Mitä sinun ruumiillesi tapahtuu?Torstai 21.02.2013 02:24, 217 vastaajaa

Näytä tulokset
Vastataksesi tähän kyselyyn ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.


Kaikkihan me täällä ollaan nuoria ja eletään ikuisesti...

Mutta jotenkin mua nyt vaan alkoi tänään kiinnostaa miten ihmisruumis mätänee.

Oon niin vitun pirteä ihminen...

Niin kummallista ajatella omaa kuolemaa; sitä että tässä mulla nyt on nää verevät, toimivat kädet joilla naputan ja joskus nää vaan mätänee ja tilalle jää luut... jotka sitten nekin aikanaan lahoaa.

Niin vitun oksettavaa, vastenmielistä, karmivaa.

Toisaalta, kukapa täällä haluais elää ikuisesti? En minä ainakaan.

Mutta tarvitseeko ihmisruumiin hävitä täältä niin oksettavalla tavalla... Haisevana, toukkien ja kärpästen valtaamana, mätänevänä lihana...

HYI. Olisin voinut googlata kuvia mutten ihan sitä halunnut sentään tehdä. Kuvaus riitti.

Miksi luonto tolla tavalla häpäisee ihmisruumiin? Lähdemme täältä kuin mitkäkin mätänevät siat. Ja silti olemme enemmän. Sielukkaampia, ajattelevampia.

Jos luonnolta kysyttäis- emme ehkä olekaan sen enempää. Toukkien ruokaa, nam nam.

Ennen aina ihmettelin ihmisiä jotka haluaa että ne tuhkataan kuoleman jälkeen. Toisaalta, ehkä se on juuri sitä ettei halua että omaa lihaa mussuttaa kaikenlaiset oksettavat hyönteiset. Ehkä ne kokee poltetuksi tulemisen arvokkaampana lähtönä. Siistimpänä. Yksinkertaisempana.

Ehkä jotenkin vähemmän "groteskina".

Mutta.... mitä vitun väliä toisaalta? Once you're gone you're gone. Miksi liitämme jotain tunnearvoa omaan kehoon sen jälkeen kun olemme kuolleet?

Emme ole enää sama. Vaikka sitä on jotenkin niin vaikea hahmottaa... kroppaa kuitenkin vaalitaan. Sen ihoa hoidetaan rasvailemalla. Siihen otetaan tatuointeja koristeeksi- tai symbolisoimaan jotain persoonallisuudenpiirrettä tai kuvaamaan muuten omaa sielunmaisemaa. Treenaamme sitä salilla.. Rakastelemme toista ihmistä kehollamme, synnytämme uutta elämää.... listaa voisi jatkaa ja jatkaa.

Kaikkea karua ja kaunista. Arvokasta. Meidän näköistä.

Mutta kuoleman jälkeen olemme kaikki aivan samaa. Toukkien peittämää mätänevää haisevaa lihaa.

Ehkäpä itsekin haluan aikanaan polttohautauksen...

Tuskinpa ne liekit pahemmin polttelee. :)

Miten paljon helpompaa olis löytää joku jos seksiä ei olis olemassa. Ja ihmisillä olis ainoastaan läheisyyden- ja romantiikankaipuu.

Tai vielä parempi. Jos ihmisten himot heräis vasta kun rakastuu.

Sen sijaan on kimppakivaa etsiviä, seksuaalisesti kieroutuneita irtopanijoita, varattuja jotka etsii salaseuraa, yhen yön juttujen harrastajia, fuck buddya etsiviä...

Sanoisin että aika työlästä poimia ne tositarkoituksella etsivät, kunnolliset tyypit.

Tosin vielä noistakin jotka _nyt_ etsii tositarkoituksella haluan karsia pois ne joiden mielestä "panot sinkkuna on tosi jees"- paljon yhen yön juttuja tai jotain muuta pervoilua takana.

Joopa joo. Ei tarvitse ees sanoa. Mission impossible.

Ihmiset on ihan elukoita.

Silti mä oon ihminen ihmisten maailmassa. Tosin, kaukana elukasta.

Randomness is awesomeness.Keskiviikko 20.02.2013 01:09

Ihailen ihmisiä jotka sanoo mahdollisimman rändömejä asioita sopimattomiin aikoihin. Tai muuten vaan sanovat asioita kelaamatta ensin väh. 5 minuuttia että "onko tässä järkeä vai ei", "kuulostanko hullulta/tyhmältä", "tajuuko toi mun jutun".

Se on hieno piirre. Ihailtavaa. Totuushan kuitenkin on että meidän päässämme (jännä miten "päissämme" kuuloistais paremmalta sanalta...) risteilee vitun monta hullunkurista ja entistä hullumpaa ajatusta. Kuvia, sanoja, itsekeksittyjä sanontoja, tunteita joille emme keksi nimeä, sanaleikkejä, mahdottomuuksien ajattelemista mahdollisena... you name it. Jännää omaa huumoria.

Kaikki meidät laitetaan kuitenkin tiettyjen raamien sisään. Meissä elää jatkuva "tarkkailija"- mitä voin sanoa kuulostamatta liian omituiselta. Emme halua nähdä toisessa sitä "what the fuck's wrong with you?"-katsetta ja ilmettä.

Lapsethan puhuu suodattamatta. Silloin saammekin sitä palautetta- "älä puhu höpöjä", "en ymmärrä mistä puhut"... ja niitä "ole jo hiljaa"-katseita. Hyssyttely julkisilla paikoilla saa lapsen häpeämään itseään.

Varsinkin mulle tehtiin sitä usein.

Niinpä musta kasvoi tällänen neuroottinen nainen. Sellainen, joka miettii keskusteluja jo etukäteen ennen varsinaista kohtaamista.

Lapsena/esiteininä mulla oli tapana kirjoittaa paperille kaikki mitä sanon puhelimessa kun jollekulle soitan. Etten vaan kuulostaisi hölmöltä.

Ja olen ennenkin hehkuttanut tätä erästä naista Youtubesta: DailyGracea eli Grace Helbigiä. Siinä on vaan niin loistava esimerkki täydellisestä "rändömiydestä". Nainen, joka ei suodata MITÄÄN mikä mieleen juolahtaa. Fucking brilliant.

tumblr_lvxo95AfA41qe5wgwo1_r1_500_large.gif

AnXiEtY...Keskiviikko 20.02.2013 00:19

Ahdistuneisuushäiriö.

Millaista sen kanssa on elää?

Ahdistaa olla himassa yksin. Lähdettävä ihmisten ilmoille.

Ihmisten ilmoilla välillä on OK olo ja välillä tuntuu et saa jonkun kohtauksen- riippuen päivästä, miten levännyt on tai muuten stressaantunut.

Prosenteissa sanoisin että 40% ajasta OK olo, 50% ajasta tuntuu epämiellyttävältä/tunne että saa jonkun paniikkikohtauksen ja 10% ajasta saattaa sitten olla ihan iloinen/hyvä fiilis. Karkeesti arvioituna.

Eli esim. neljän tunnin reissusta pari tuntia on sellanen "haluun himaan, mä en kestä näitä ihmisiä, vilinää, hälinää, ärsykkeitä, musta tuntuu et mua katsovat ihmiset kuitenkin arvostelee jotenkin, pyörryttää/huimaa, haluun vaan sulkee kaiken pois.."

Pahemminkin vois tietysti olla, niinkuin tosta voi ehkä päätelläkin. Siksipä tulee lähettyä.

Mutta. Kotona ahdistus on alkanut iltaisin tuntuu pahemmalta kuin ennen. Hirveen yksinäinen olo iskee aina.

Tulen luulotautiseksi jos vähänkin kummallisia oireita. Ja ahdistuneisuushäiriössähän niitä outoja tuntemuksia riittää.

Googlaan oireitani.

Oireet: jäykkä niska, sekava olo, vähän kuumeinen otsa.

Google vastaa: AIVOKALVONTULEHDUS. MAHDOLLISESTI TAPPAVA.

And then I freak out. Luen lisää.

"Niskan oltava niin jäykkä ettei leukaa saa rintaan".

Kokeilen. Huoh. Saan jotenkin. Ehkä se ei olekaan.

Tällästä.

Tai sitten pelkään että ahdistus saa mut sekoamaan. Mietin että entäpä jos sairastuisin skitsofreniaan. Tai vaikka saisin psykoosin.

Sellasta on ahdistuneisuushäiriö. Thanks for listening.



(NO WONDER I'M ANXIOUS)

"We're all human"Maanantai 18.02.2013 22:12

Erilaisuuden tunne.

Mä oon vuosien päivät koittanut samaistua muihin ihmisiin. Löytää jotain mikä sitoisi mut toisiin ihmisiin jollain kosmisella tavalla. Että mä olisin ihminen aivan niinkuin se, se tai se...

Löytää ihmisyyden punainen lanka. Jotain, minkä vuoksi mä voisin hymyillä vähän vieraammillekin ihmisille koska "ihmisiähän me tässä kaikki ollaan".

Ajatella että vaikka jollain on jokin aivan totaalisen erilainen maailmankatsomus kuin mulla, ollaan silti kaksi ihmistä. Ja tämän ihmisyyden vuoksi koemme sieluntoveruutta- jotain, mistä voimme lähteä rakentamaan jotain.

Mutta. Mitä enemmän ikää kertyy sitä vieraantuneemmaksi mä koen itseni. Sitä mahdottomammalta tuntuu ajatus siitä että joskus löytyisi se yhteys itseni ja muiden ihmisten välillä.

Ehkäpä mulla ei oikeastaan OLE muuta yhteistä kenenkään muun ihmisen kanssa kuin se, että olen fyysisesti ihminen. Nauran, jos jokin asia huvittaa. Tarvitsen ruokaa ja vettä. Mulle tulee kylmä tai liian kuuma. Siinäpä se.

En jaksa teeskennellä että tajuaisin muita. Ettekä tekään mua, I'm sure.

Tästä kaikesta muodostuu pohjaton yksinäisyyteni. En voi mennä kenenkään pään sisälle koskaan, tuntemaan mitä se tuntee. Mistä helvetistä tiedän kuinka kieroutuneen erilainen oma tunne- ja kokemusmaailmani on?



(NO, WE ARE NOT)

Työttömän arki.Maanantai 18.02.2013 13:52

Aamut on päivän hirveintä aikaa. Jopa työttömälle jolla ei ole mitään "pakkoa" mennä mihinkään.

Heti silmäni avattuani muhun iskee tietynlainen ahdistus- siitä, miten kukaan ei kysele mua minnekään tänäänkään. Ja siitä, miten mun on itse keksittävä päivälle jotain sisältöä. Tai että mihin aikaan lähden jonnekin keskustaan- vai lähdenkö ollenkaan. Ja jos en lähde, mitä vittua teen sitten? Roikun koneella ja käyn jollain kävelyllä?

Mä en ymmärrä miten työssäkäyvät kuvittelee että työttömän elämä on jotain rentoa laiskottelua. Tylsistyminen ja väkisin tekemisen keksiminenkin on aivoille kuluttavaa hommaa. Koko ajan saa taistella itsensä kanssa että olis motivaatiota tehdä edes jotain.

Elämässä ei vaan tunnu olevan mitään mieltä. Sitten rupee kelaa että "no, miksi jaksaisin edes keittää kahvit?" Juon mehua. Meen takasin nukkumaan.

Ruuanlaitosta puhumattakaan. Grace Helbigiä siteeraten "cooking is really for people that have their shit together". Niiiin totta.

Toisaalta, kun kokee tällästä väsymystä ja alakuloa työttömyydestä huomaan että pienetkin "sain aikaiseksi!"-olotilat tuottaa enemmän tyydytystä kuin muille. Joka kerta kun lähen salilta onnittelen itseeni. Tai saan puetuksi ja lähdettyä keskustaan.

Ja joo, äärimmäisen stressaava duuni olis ehkä piirunverran hirveempää. On myös olemassa sellasia semistressaavia duuneja joihin kykenisin. Olemassa, muita varten.

Mun päähuomio tosin on opiskelemaan pääsemisessä- saan nykyisin sen verran rahaa että tulen toimeen ja en tiedä mitä edes tekisin sillä ylimääräsellä rahalla jota duunilla saisin. Ahdistais silti ettei ole ammattia, korkeakoulututkintoa tai edes jotain.

Maybe one day....

You disappoint my ovaries.Sunnuntai 17.02.2013 01:35

Jos multa kysyttäs just nyt että "haluanko lapsia joskus tulevaisuudessa" vastaisin tod näk että en.

Ihanpa vaan siksi että en näe että miehissä ois enää montaakaan sellasta jäljellä josta oikeesti ois siihen isän rooliin- lapsillemme, ei mulle.

Perheenisämateriaalia. Kenessä? Missä?

Tai sitten sekin on vaan sellanen miehen hetkellinen "projekti" kunnes tulee kaikkea muuta ja "menee hermo".

Lisääntyvässä määrin on näitäkin miehiä jotka sanoo että ei missään tapauksessa ikinä niitä lapsia. Ei edes sitä yhtä. Mistäköhän mahtais johtua? Ajatus samaan naiseen "kahliutumisesta" ahdistaa (exään pakko olla jossain väleissä kuitenkin lasten takia)? Kenties itsetunto-ongelmia ("en olisi riittävän hyvä isä")?

Ja jos ne lapset olisi niin suurensuuri rasite, niin kestäisikö mies ylipäätään sitä parisuhdettakaan- sen ylä- ja alamäkiä? Riitoja?

Tietysti on nää "maailmassa on jo liikaa ihmisiä"-näkökulmat mut eipä se adoptiota estäis. Se tosin on pitkä ja ehkä raastavakin prosessi- voisinpa kuvitella vaikken asiaan olekaan niin perehtynyt.

Se kahdestaan vanheneminen ei ajatuksena vaan kuulosta mitenkään kauheen houkuttelevalta. Ja mies ehkä kuolee ensin. Jään yksin. Vitun kivaa.

tumblr_mh93gziIOw1r2xotgo1_500.jpg
tumblr_mb6dqf7OPn1qceca9o1_500.gif