Taas yksi ampuminen, ja taas pohditaan että miksi. Mikä ärsyttävintä, ne samat jutut pinnalla eli: aseet ja ampumapelit. Koska ihmiset tajuaa että nämä ei selitä ampumisia?
Otetaanpa esimerkki: Minä ja muut. Tällä tarkoitan itseäni ja vastaavanlaisessa ympäristössä kasvaneita kavereitani, joita on kymmeniä kotialueellani ja vastaavanlaisissa ympäristöissä ympäri tätä maata lisää useita kymmeniä. Ja mikä se ympäristö on?
Olen kasvanut aseiden ja tappamiseen kouluttamisen keskellä syntymästäni asti ensimmäiset 20 vuotta. Se paikka on nimeltään kontiorannan varuskunta. Silloin kun synnyin, se oli suljettu yhteisö. Alueella oli vartioidut rajat (vartioidun puomin kautta mentiin sisään ja ulos) joiden sisällä oli henkilökunnan asuintalot, heille oli alueen sisällä kauppa, posti, kerhotilat (sisälsi pubin ym.), pururata, tenniskenttä, uimahalli, urheiluhalli ym. ym.
Alue tarjosi kaiken eikä sieltä olisi tarvinnut poistua ollenkaan. Naapureilla (kapiaisilla) oli aseita kotona, ja nämä aseet ei ollut metsästysaseita vaan rynnäreitä. Kaverinin osasi purkaa ja kasata rynnäkkökiväärin 8-vuotiaana. Leikimme kavereiden kanssa juoksuhaudoissa, löytäen sieltä varusmiehiltä tippuneita tarvikkeita (kranaatin sokkia, ammuksia, ym.). Päivisin ikkunat saattoi helistä kun pioneeri- tai kranaatinheitin komppania harjoitteli. Ampumaradan ampumiset kuului pihalle, ja aseiden ääni oli jokapäiväistä. Ei siihen kiinnittänyt huomiota, se oli normaalia. Elämä oli yhtä sotaa ympärillä. Sitten ne videopelit ja elokuvat. Silloin ei ollut peleissä ikärajoja. Pelasimme kaikkea, ja kasvuympäristöstä johtuen, varsinkin sotapelejä. Leikimme sotaleikkeja ja katsoimme sotaelokuvia.
Kasvuympäristö josta lehtijuttujen ja yleisöpalstojen mukaan ei voi kasvaa mitään muuta kun ammattitappaja tai täysi psykopaatti. Miksi meille kymmenille ei käynyt näin?
Miksi?
Koska osaamme laittaa asiat kontekstiin. Tajuamme eron faktan ja fiktion välillä. Miksi sotilaat olivat ympärillä, mitä he tekivät ja miksi. Sitäkin suurempi ja tärkeämpi tekijä oli kuitenkin, että kasvoin tiiviissä naapurustossa jossa melkein kaikki tunsi toisensa, ja kaikki olivat ystävällisiä. Ihmiset tervehti toisiaan hymyn kera kun tuli vastaan. Naapurin luona käytiin kahvilla tai limulla. Jopa "vieraan" luona oli täysin turvallista käydä limulla. Kaikista aseista huolimatta ympäristö oli turvallinen ja rakastava. Mitään ei tarvinnut lukita, ei pyöriä, ei asuntoja ei autoja. Kaikki oli täysin turvassa ja kaikesta ja kaikista huolehdittiin.
Joka on ehkä se suurin ja kriittisin ero...
Aseet ei siis ole se varsinainen ongelma. Ympäristön tunnelma on se isoin ongelma. Ei todellakaan ainut, mutta se pahin. Nykyään ihminen on yksin. Ja silloin kun ei ole, muut ihmiset koetaan kilpailijoiksi. Ainut arvo on raha, jonka päälle kaikki muut arvot rakentuu, ja nekin sekundaarisina. Maailma on kylmä, ja se kasvattaa kylmiä ihmisiä. Ympärillä oleva suurin vaara on toinen ihminen. Mihinkään ei voi luottaa. Miten sellaisessa ympäristössä voi elää?
Me olemme laumasieluja ja meidän terve henkinen kasvu vaatii ystäviä. Ilman yhteisöä ja sen turvaa, emme kasva siten kun ihminen on tarkoitettu kasvamaan.
Aseiden poistaminen ei korjaa mitään, ja vie resurssit ja huomion pois siitä todellisesta ongelmasta: Meidän yhteiskuntarakenne ja sen arvot.
