IRC-Galleria

Koko illan olen suunnitellut blogia kirjoittavani, mutta olen päätynyt vaan jutustelemaan aiheesta ja lukemaan muiden blogeja! Nyt sitten päätin, että on aika päästä nukkumaan ja laitan tänne nyt jotain enemmänkin oman mielen rauhan kuin kenenkään muun vuoksi.

Aloitin toisen blogin toisaalla, hiukan rajallisemmasta aihepiiristä ja koska lukijoita oli ensimmäisen 15 minuutin aikana 124kpl niin hiukkasen säikähdin. Myöhemmin ajatellen otsikko oli provosoiva ja syy suosioon oli varmasti siinä...kaksi päivää pysyi kuitenkin sivuston kolmen luetuimman kärjessä. Tilanne on nyt kuitenkin se, että haluaisin kirjoittaa, mutta en tunne ansaitsevani moista julkisuutta, mutta tiedän pettyväni, jos toinen blogi ei saavutakkaan vastaavaa suosiota. On se dilemma! usein myös huomaan kirjoittavani lähinnä itselleni, minkä muut sitten huomaavat esimerkiksi järkyttävinä kirjoitusvirheinä. Mutta jos aloittaessaan tietää, kuka sitä tulee lukemaan tai millainen joukko, niin oma rento tyyli saattaa kärsiä ja sanomisia kaunistella, mikä taas tekee blogista...noh...yksinkertaisesti huonon ja mitään sanomattoman.

Tuntuu, että mitään asiaa ei saa pöydälle muuta kuin kärjistämällä kaikkea viimeiseen huippuunsa ja välillä provosoivat tekstit turhauttavat läpinäkyvyydellään. Ilmauksia kuten "miksi kaikki..." tai "aina" on vaikea välttää, vaikka kaikki sen tietävät, että ei kukaan todella tarkoita sitä niin ja vaikka tarkoittaisikin niin ei voisi pitää paikkaansa - ei sitten mitenkään. Mutta jos ottaa saman asian esille kärjistämättä ja yksittäisenä tilanteena sen saama huomiokin on aivan erilaista.

Meni melko teoreettiseksi, kun päässäni ei nyt ole sanoiksi puettavissa olevaa esimerkkitilannetta.

Koulu alkaa noin 6 tunnin päästä, mutta ei oikeastaan edes väsytä. Se on sitä kun päivä on vailla täyttymystään, niin kuin nytkin vain mietin tekemättä jääneitä asioita ja silloin on vaikea nukahtaa.
Uni on kuitenkin kiistattoman tärkeää opinnoilleni, koska huomaan monien ongelmien ratkeavan juuri unessa. Voi kun ihmisetkin olisivat ratskaistavissa!

Joskus yksinkertaiset asiat ovat niitä kaikkein vaikeimpia ja simppeli muuttuu käden käänteessä monimutkaiseksi kun yksikin osatekijä muuttuu. Minä aina sanon, että ihmissuhteiden pitäisi antaa mennä omalla painollaan, mutta nyt huomaan olevani se, joka iskee jarrut pohjaan kun aletaan lähestyä mukavuusrajan ylitystä. Kai se on vain tarve omaan vapauteen ja yksin oloon. Miten sitä muuten kasaa ja etsii itseään? Siis totta kai muiden ihmisten kautta peilaa ajatuksiaan ja tuntemuksiian paljon selkeämmin kuin täysin yksin, mutta ei halua jumittua...jäädä kiinni yhteen peiliin vaan etsiä sitä, mikä heijastaa kokonaista kuvaa eikä vaan täydennä puolikasta.

Ei taas mitään tolkkua....Miten pääsen ulos tästä ajatuksen virrasta takaisin muillekkin ymmärrettävään maailmaan? vai ymmärtääkö joku tätä?

Vaikka kuinka tahtoisi olla oman onnensa seppä ja egoisti ja antaa muiden pitää huoli omista tarpeistaan, niin välillä sitä löytää itsensä tekemästä mitä ihmeellisimpiä asioita toisen ihmisen takia. Onko se sitten vaan niin, että kaikilla on se vastustamaton empatiantaju josta ei pääse järkeilemällä eroon? Se on myös hassua, kun välillä tuntee syyllisyyttä siitä, että tekee valintoja järjellä ja omasta halusta, ehän siinä pitäisi olla mitään syytä syyllisyyteen? Eri näkökulmasta asia voi tietenkin näyttää ihan muulta....Joskus olisi vaan helppoa, kun oikeasti pääsisi toisen päähän eikä tarvitsisi elää tai pitää toista epävarmuudessa.
Jotkun asiat kun vaan ovat niin hauraita, että niiden ääneen sanominen saattaa hajottaa ne kokonaan...