IRC-Galleria

Uusimman Dekon pääkirjoitus kysyi, että kuinka paljon me todella hankimme tavaraa omasta halusta ja tarpeesta, kuinka paljon siksi, että elämme elämme uskossa, että jokaisessa kunnon kodissa pitää olla ne kaikkik tietys asiat?
Aloin heti miettiä, että olisinko ikinä hankkinut esim. sohvaa, jos sitä ei pidettäisi jotenkin säädyllisenä huonekaluna? Mielummin kun istun lattialla tai makaan sängyssä tai ihan oikeassa tuolissa istun. Sohva on minulle juuri sellainen "kulissikaluste" siitä, että olen normaali. Pakko kuitenkin myöntää, etää pidän sohvastani visuaalisesti....
Mutta Dekon kysymys sai minut kuitenkin miettimään, myös muita elämän osa-aluita, joita tavoittelemme siksi, että joku muu on sanonut sen tekevän onnelliseksi. Onhan tässä jo paljon vapauduttukkin, ei kaikken enää tarvitse mennä naimisiin tai asua omakotitalossa tai harrastaa heteroseksiä ollakseen hyväksytty yhteiskunnassa, mutta pinnan alla edelleen ensimmäisenä onnettomuuden syitä mietittäessä takerrutaan tähän yleiseen "onnellisuuskaavaan".
Toisaalta niin sanottuja irtiottjia ihastellaan, niitä jotka näyttävät tietävän mitä haluavat ja uskaltavat myös elää niin, vaikka ratkaisu olisikin vähemmän konservatiivinen. Kuinka moni suomalainen esim. haaveilee elävänsä vapaana kuten madventuresin pojat, mutta etsii silti elämänkumppania ja käy töissä odottaen ylennystä, että tienaisi enemmän ja olisi parempi "saalis" ja olisi varaa hankkia ja elättää lapset? Ja sitten taas toisaalla yritetään etsiä täytettä siihen rinnassa ammottavaan aukkoon taiteesta ja kulttuurista ja extreme lajeista, vaikka lopulta kaipaisikin vai sitä omaa kultaa ja rauhaa ja 8-16 työtä?
Ensin on vaikeaa tietää mitä todella haluaa ja mitä haluaa vain siksi, että luulee sen olevan tärkeää ja sitten olisi vielä muutettava elämäsä suuntaa, niin että saisi sen....hmn?

"sinun on unohdettava se mitä luulet olevasi, tullaksesi siksi, joka todella olet."