IRC-Galleria

Kasvoillaan apatia jo synnytyslaitoksella, katsoo väsyneenä
sairaalan vanhaa tapettia kuin se näyttäisi kaiken
ajasta jolloin taivas oli vielä sininen ja elämä kulki
päällä maan.. paratiisi jota kukaan ei arvostanut.
Synnin alku oli tietoisuus siitä että oli olemassa,
vapaus valita ei johtanut mihinkään hyvään,
se teki lampaista talibaneja ja roturealisteja,
köyhiä, tyhmiä, rikkaita ja silmäätekeviä,
vain koska iso ruma mato vanhan männyn ympärillä
ehdotti että haluisitteko te olla ihmisiä.
Oliko se käärme sittenkin se tyhmä osapuoli,
väliäkö sillä, koska sinä päivänä paratiisi kuoli.

Kirottuna kulkemassa pilleristä pilleriin kunnes ne
saavat nimen: todellisuus. Ajattelen väärin, ehkä
olen tehnyt niin aina mutta miten se koskaan
voisi mennä oikein kuin happotripillä jaetut
todellisuudet yhdessä seisomassa äärettömyyden
laidalla ihaillen loputtomuuden ensimetrejä.
Vapaus on pahin kirous muovisten kopioiden
liukuhihnalla koska on väärin etsiä omaa tietä
mutta ne pitää huolen että joudut kärsimään
sen takia aina.. olet roska niiden lattialla.

Poltetaan moraali kirjojen joukossa päivänä kun uudet
Jumalat nousee aiempien tuhkasta, uudet lupaukset,
laitetaan ne painoksi kaulaan kun hypätään laidan
yli katkeroituneena luvatusta rakkaudesta ja onnesta.
Muuttaako kaikki se paine timantiksi vai öljyksi,
kun vuodet ovat kuluneet kumpi niistä on hyödyksi
kun kuulemma hyvä ja paha punnitaan aivan kuin
se jotenkin painaisi.. eihän Hitler ja Milosevic
kovin lihavilta saati pahoilta juuri näyttäneet?

Rakkaus ja sen lämpö on enää kylmää terästä,
silti pitää esittää että välittäisi, elää sitä
muistoa aina vain uudelleen kuin se vielä
antaisi elää kaiken kauniin edes hetkeksi.
Ei se ikinä mennyt niin mutta hetken
oli ne peijaiset ennen onnen hautajaisia,
viikon päästä juhlittiin sit vihan ristiäisiä.

Kulkevat eksyneinä kuolevaan uneen, narkoottisiin
haaveisiinsa kadonneina ennen kuin todellisuuden
julma musta varjo nousee kylmäksi hieksi kasvoille,
ne elää seinien kylmyytenä, verenä vessan
lattialla,.. kaikkialla mihin vain ei ikinä katsota..
kimaltelevina pikku lumihiutaleina tilastoissa

Railakkaiden vuosien kärventämät hermosolut etsii
toisiaan sisällä kallon mikä on typeryyden kohtu,
mikä meni jo alussa väärin, miksi minä.. etkä sinä?
Etsimässä vastauksia kirjoista jotka tarjoilee eri
totuuksia sieluasi vastaan.. toisille riittää ihan
pelkkä heroiini ja psykostimulantit,.. turhaa,
täällä silti samaa tietä lopulta kuljetaan,
raunioituneessa jäännöksessä mitä enää
jäljellä 50-luvun uljaista utopioista,
omaan paskaan me lopulta hukutaan.

heilukaa yöstä toiseen kumipuvuissa,
aivot täynnä ekstaasia ja viagraa,
vapaaehtoinen mielenraiskaus,.
vaihtoehtoisia ulottuvuuksia täynnä
yhä harhaisempia lopputuloksia,
lasiveistoksiksi vitriiniin että voi
kattoo niitä ja aamun uutisia.

Serotoniini myrkytyksen rajalla yrittää
jotenkin vain jaksaa, ei hyvää unta
viikkokausiin, silti pakko todistaa kuin
se muuttaisi kaiken.. aivan vittu kaiken!
Naama harmaana rivatrileja ostamaan,
kaikki muuthan niihin vain jää koukkuun,
mutta ei me todellakaan.

Juokse, juokse ennen kuin totuus löytää
sinunkin luokse, tähän karnevaaliin mikä
elää ja voi hyvin.. ikuinen ketjureaktio,
lumipallo mikä ei koskaan pääse alas asti,
vie vain kaiken mukanaan. Aina vaan.

Katsele myrskyä kun se sytyttää kaiken palamaan,
ei auta vaikka joisit kaikki maailman viinat, ei,
ei auta uudet värkit ja maailman kaikki aineetkaan,
todellisuuden kylmä varjo elää seinissä kuin
tähdet öisellä taivaalla,. myrskytuulena
elämän tarinan viimeisissä lauseissa.

Kuuntele ja katsele kun ne tekee sinusta mielisairaan,
tuhannet päivät ja yöt on lakanneet olemasta,
katsele silmät mustina raivosta kun ne nauraa,
kun ne kävelevät ylpeinä, nuo utopian muovilelut.
Papereidesi mukaan olet seinähullu.. mutta sairaalaan
ne ei kyllä sua ota kun oletkin yllättäen järjissäsi,
aivan kuin olisit sinne ihan tahallasi hiippaillu.

Ei enää tiedä onko unessa vai hereillä,
hulluutta joka kauheudessaan alkaa
lopulta kertoa totuutta kaikesta,
siitä mikä ensimmäisenä menikään
väärin, turha sitä todellisuutta enää
on yrittää turruttaa, kun näkee
kaiken sen kauheuden yhä vaikka
kuinka viimeisiin ehjiin suoniin
kirjottaisi vaihtoehtoisen totuuden.