IRC-Galleria

Tätäkö yksinäisyys on?

vastaamattomia viestejä,
hylättyjä kännipuheluita,
sekavia keskusteluja,
mietteitä pitäisikö nukkua aamuun.
Selvittää päänsä ja miettiä
aamulla kehtaako yhä soitaa.

Tätäkö yksinäisyys on?

vihaisena mulkoilevia ohi kulkevia ihmisiä,
niitä ketkä tunsi sut vielä eilen,
oli sun ystäviä, merkitsit jotain,
enää veitsenä selässä minkä kahvan veri
tekee liian liukkaaksi vetää irti,
varjo mikä yhä isompana lankeaa niskaan,
olla syyllinen joka helvetin ongelmaan.

Tätäkö yksinäisyys on?

Huumata itsensä kun ei kestä enää muuta,
myydä äitinsä ja sen jälkeen itsensä,
olla luovutettu toivo, jotain miltä kukaan
ei hae enää mitään. Taakka ja häpeä,
mikä täyttää lihakset ja luut,
peilikuva mikä katsoo takaisin kuin hornan liekit.

Tätäkö se on?

Vajoa kuolonkoristen ostoskeskuksen lattialle,
kaikki kävelee halveksien ylitsesi,
puhuvat defibrilaattoreista,
Katso kun joku onneton ampuu 20 ihmistä,
puhuvat vain aselaista.
Valvo viikko ja vajoa psykoosiin,
puhuvat aina vain ongelmaisista.

Minun piti kuolla kuin koira, kaatuen omaan vereeni,
nyt tulen kohti kuin tiikeri ketjut kirskuen,
minun piti olla mitättömyys, unohdettu varjo,
nyt saatte muistaa kaiken

Tanssi silmissäni kuin yö keinuttaisi taivasta,
elä kuin eilinen olisi tänään ja huominen poissa,
laita lakanat sänkyyn mihin rojahdan väsyneenä,
varjona eilisestä, varjona elämästä,
anna minun vajota loputtomaan uneen.

Itsesäälin, pirin ja viinan rakentama jumalkuva,
torakkaakin alempana silti nousee korkeana kuin tornitalo,
romuttuuneena kuin vetypommin kärventämä kaupunki,
silti luulee yhä kirjoittavansa muiden tarinoita..
Jälleen yksi elämänsä oikein oppinut.

Ainutlaatuinen viattomuus sisällä neuvostokaksion,
sosiaalihuollon luomana,
pirujen valvottamana silti modernit synnit houkuttaa,
langenneena ja karkotettuna 6 metriä katuun putoaa,
Nousten selkä titaanista kasattuna verta yskien
kolmen vuorokauden barbituraattikoomasta,
taivaan sähkölukitut portit jälleen aukeaa,
laahustamaan unisena muiden pelastettujen sekaan.

Unissanne annatte hirviöiden elää,
muiden luomuksina,
kiiltävinä, kauniina,
kaukana omista silmistä,
lähempänä kuin kukaan muu,
sydämessä kuin fission
löytänyt pensas.

Kasvojensyöjä kolkuttaa ovella samaa yksinäistä melodiaa,
jätä ovi avaamatta ja pelkää,
avaa ovi ja katso itseäsi silmiin,
...ainostaan lopputulos luo meidät,
kiipeilee hämähäkkinä käden päällä,
kulkee käärmeenmyrkkynä suonissa.
Luo taloista raunioita, rakentaa uusia,
kulkee sanoina, tuntenut sinut jo
ennen kuin ensimmäisen kerran
vedit happea keuhkoihisi.

Muuttumisleikkiä jotta edes joku ei katsoisi vihaten,
kun leikki on ohi ei ole mikään enää aitoa,
lihasta ja luusta jäljellä enää hologrammi jonka
läpi maailma kulkee passiivisena virtana,
katkerasta kyyniseksi ja kiireellä kohti sosiopatiaa,
vuorattavaksi seinään mikä päihteillä ja perintäkirjeillä
kiinni muurataan.

Juo itsesi tyjäksi ja anna ruumiisi täyttää maa,
jotain mistä kasvaa uusi sukupolvi,
polttaen tekosi, talosi ja kotisi.
Anna sen kirjoittaa haaveesi,
joista joku luo kodin,
anna niille nimesi,
että saavat kirota sitä lapsilleen.
Lapsille jotka pelkää hirviöitä,
kun lastensuojelu ne kasvattaa,
katsomassa vahvistetun lasin läpi
mihin voisi rakentaa kotinsa.