IRC-Galleria

Aamu krapuloissa saa välillä ulos ihmeellisiä viisauksia, jotka sitten jälkeen päin avautuvat vielä syvemmin. Alitajunta puhuu tuskan läpi.
Sunnuntai aamuna oli tällainen hetki. Puhuttiin siitä millainen Naisen pitää olla ja vierustoverini tiivisti asian hyvin.

"Pitää olla sen verran jätkä, että lähtee mukaan kaikkeen, eikä vaan tyyliin meikkaa, mutta sen verran tyttömäinen, ettei miehestä tunnu, että joutuu kilpailemaan mistään"

Selvis munkin ongelma. hih. Et miks pelotan monia miehiä. Onhan mulla nyt isoin muna melkeen mistä tahansa satunnais otannasta ja sit kun on vieälä joidenkin oikein tyttömäisten tyttöjen seurassa niin oikein tuntee kun pallit laskeutuu. Joo älkää ottako turhan kirjaimellisesti sitten pliis!
Mutta villit ja tuliset naiset kiehtoo aina ja suurimmalla osalla miehistä on fantasia naisesta, joka tykkää tehdä miesten juttuja. Esim. haluaa muijan, jonka kans kattoo jääkiekkoo, joka juo kaljaa ja ajattelee seksistä kylmemmin kun naiset yleensä. Mutta tämä on luokassamme fantasioita, joka yleensä toimii vaan ja ainoastaan fantasian tasolla. Kiva löytää muija, joka ei heti panon jälkeen haluakkaan suhteeseen, mut sit kun se lähteekin ja sanoo lähteissä vaan "moikka" niin jääkin paska fiilis? Mies kysyy itseltään, niin kun nainenkin, olinko jotenkin huono? Miks se ei halua mua? Onko mussa jokin vikana?
Siinä kai ne klassisimmat. En väitä, ettenkö itse olis käynyt noita joskus läpi tai miksipä minä siitä puhuisin, jos ei koskaan olisi tullut vastaan. Joskus olin ehkä se osapuoli, joka haki jonkunlaista hyväksyntää seksillä. Se oli se mun juttu... Mutta nyt, kun itse kiertää mahdollisia suhteita mahdollisimman kaukaa, niin välillä näkee sen toisessa. Että satuttaa toista, vaikka oli tarkoitus vain pitää hauskaa. Ihminen kun ei itselleen mitään voi. Joskus itsekkin ihastuu, vaikka ei todellakaan sitä suunnitellut, mutta eihän se ole kuoleman vakavaa. Ihan mukava tunne oikeastaan. Varsinkin jos toinen osaa suhtautua siihen. Minä en. Kun tulee rakkauden tunnustuksia, vaikka miten mukavassa ja luonnollisessa saumassa, minä jäädyn siihen paikkaan.
En minä ole julma. Kyllä sen tietää, että kun avaa sydämensä toiselle niin tuntuu, että vastuu siirtyy toiselle, kun sitä ei osaa ottaa... hmn...

Normaali kaverisuhde.
Niin anteeksi mikä? Liekkö sellaista vai onko kaikki sitten normaalia?
Ainakin omat suhteeni ovat muuttuneet aika out of box tyyppisiksi monestakin syystä. Varsinkin huomaa miten surustelu aikana on unohtanut, miten poikien kanssa ollaan AINOASTAAN kavereita. Ei sillä, että kaveriseksissä jotain vikaa olisi.
Nyt olen kuitenkin löytänyt taas miespuoliset ystäväni ja huomannut miten hauskaa se voi olla! Muistan, että sanoin aina, että viihdyn paremmin jätkä kun kana laumassa, enkä vissiin mielipiteestäni koskaan luopunut, mutta olin itse unohtanut, mitä se käytännössä tarkoittaa. Älkää pelätkö tytöt! I still love you all<3 ja todella nainen kaipaa sitä suhdekiemuran puimista ja miesten raakaa analysointia aina välillä ja kyllä shoppaillakkin on kivempi tyttöporukalla (ei pahalla Lassi!) tietty on poikkeuksia, jotka vahvistaa säännön. Onneksi.
Kaikki sanottuhan on jossain määrin yleistämistä, mutta niin on pakko tehdä, että saa jotain järkevää ulos.

Puhuttiin myös naisten raakuudesta. Miehet kertovat tyyliin saaneensa ja thats it , mutta naiset puivat jokaisen luomen pakarassa. Miehistä se on julmaa (?)
Periaatehan on "koskaan ei pidä tehdä mitään sellaista, mikä ei kestä julkisuutta tai sitten ei pidä hävetä mitään!"
Tämän mukaan elän.

Palaan kilttiin tyttöön. Onko se illuusio vai onko heitä todella? joskus epäilen ja tiedän kyllä senkin, että sinisilmäisyys ja viattomuus on suorastaan kiihottava ominaisuus naisessa, mutta loppuen lopuksi kyse on maineesta. Ideaali tilannehan on nainen, joka on villi neljän seinän sisällä, mutta esimerkillinen sievistelija ja naapuruston paras ja inhimillisin, myötätuntoinen ihminen. Vai onko?
Itse ainakin, jos kumppanin joskus haluan, niin toivon tasavertaisuutta ja omaa tilaa.
Onhan se mukava välillä heittäytyä, olla toisen armoilla, miellyttää toista ja kaivautua kainaloon iltaisin. Ei sitä jatku ikuisesti. Ei aina voi tehdä asioita toista varten, eikä kukaan kestä riippakiveä.
Tai no onhan meitä moneen junaan. Tuntuu, että jotkut ihmiset nauttivat siitä että saavat marttyroida. Tehdä töitä kaiken eteen ja sitten elää "onnellisena" siitä, että jaksoi nähdä vaivan.
En sano, että aina pitää mennä sieltä mistä aita on matalin, mutta kannattaako, esim väkivaltaisen miehen luo jäädä rakkaudesta?
Tai mikä on se onnettomuuden raja, joka ei enää päde "myötä ja vastoin käymisissä"?
Minusta, mutta vain minusta, eikä kenenkään tarvitse olla samaa mieltä, lähteä saa kun ei enää ole hyvä.