IRC-Galleria

Aina oppii uutta, jopa itsestään.
Entäs sitten kun ei enää halua oppia itsestään?

Kaikki onnellisuus gurut toitottavat siitä, kuin onnellisuus lähtee itsensä tuntemisesta ja sen hyväksymisestä, jolloin voi saavuttaa tasapainon itsensä ja maailman välillä, asettaa itselleen sopivia tavoitteita, saavuttaa ne ja olla onnellinen.

Maaliskuussa luulin saavuttaneeni itsetutkiskelussa pisteen, jossa voin alkaa hyväksyä ominaisuuksiani. Hetken se toimi. Sain elämäni järjestettyä itselleni sopivaan tyyliin ja jamaan. Onnistuin luopumaan ulkoisista odotuksista ja keskittymään vain omiini.
Aina on helpompaa sanoa, mitä ei halua.

Koin kuitenkin ensimmäinen takapakin Jungin persoonallisuus testin myötä, joka muutti ominaisuudet, joita olen käsitellyt itseäni miellyttäneellä tavalla, karuksi faktaksi siitä millainen olen.
Monet kyllä vitsailivat "että voi ei nyt joudut sitten olemaan tuollainen loppuelämäsi, kyllä on kurjaa!" eivätkä yrittäneetkään ymmärtää aiheutunutta ahdinkoa. "Uskotko sinä tuollaisiin testeihin? Mitä väliä sillä on mitä se sinusta sanoo?" Ei sillä varmaan muuten olisikaan, mutta juuri johtuen siitä pitkällisestä itsetutkiskelusta, minä tiesin jo sen kaiken. Tunnistin ne ominaisuudet itsessäni, mutta se miten minut nyt esitettiin kokonaisuutena ja samalla yhtenä monista...? No kai sen saa sanoa: masensi!

Kun elämä on jatkuvaa oppimista, niin kai se on myös jatkuvaa muutosta? Kun pysähtyy ei ole enää mitään. (?)