IRC-Galleria

Olen mielestäni ollut melko kaksi jakoinen persoona tässä asiassa läpi elämäni ja narsismi on varmaan suurin syy siihen.
Suuriosa ihmisistä, jotka minut tuntevat pitävät minua hyvinkin itsevarmana ja osa ystävistä, jopa myöntää kadehtivansa sitä, kuinka uskallan aina tehdä ja sanoa niin kuin haluan ja olla raa'asti vain se, mikä olen.
Haluan myös erottua joukosta ja minulla on aina ollut tarve saada itseni ja ajatukseni muiden ihmisten tietoon ja huomioon, siksi itse ilmaisun tarpeeni on saanut minut teatteriin ja ties minne...Sitähän tämän bloginkin pitäminen tavallaan osoittaa? Ihan yhtä hyvin voisin kirjoittaa päiväkirjaa itselleni, mutta sen sijaan jaankin ajatuksiani täällä "sosiaalisessa mediassa"
Tietenkin siinä, että on opiskellut teatteria ja tanssija ja laulua ja muitakin taiteenaloja, on antanut minulle aivan erilaiset välineet tuoda itseäni esille. Pelkästään se, että voi sanoa asiansa ääneen on jo paljon. (Vahvuus, joka poistuu kielen vaihtuessa ruotsiksi XD)
Mutta onhan sellaisiakin ihmisiä, jotka pelkäävät ihmisten edessä oloa, vaikka saisivat millaista "koulutusta" siihen?
Että ehkä se onkin enemmän siitä, että olen sen verran oman napanituijottaja, että en yleensä välitä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Olisihan se hienoa olla ihailtu ja rakastettu, mutta sitä tuskin saavuttaa olemalla jotain muuta kuin on, ja jos ei nyt satu olemaan helposti ihailtava ja rakastettava, niin se siitä.
Toisessa vaakakupissa painaakin sitten se, että on olemassa ihmisiä, joista itse pitää ja tietenkin sitä ihmisenä silloin haluaa, että olisi heille enemmän miellyttävä kuin vastenmielinen. Huomaankin olevani kaikkein kiltein ja varovaisin juuri niiden ihmisten kanssa, joita rakastan.
En tunne oloani erityisen itsevarmaksi aina. Se on se kova kuori, minkä herkkä ihminen rakentaa ympärilleen. Tietty etäisyys, jopa omaan tunne elämäänsä on välttämätön. Nuorempana se oli niin hassua, kun isäni, joka siis on kova vanha kantainen "äijä" paljastui kauheaksi pehmoksi, sitten se ei enää ollutkaan niin hauskaa, kun ymmärsin itse olevani samanlainen. Lisäksi olen vielä vesimies, niin kuin isänikin. Eräässä horoskooppi kirjassa sanottiin vesimiehestä kerran, että "hänen on helpompi rakastaa koko maailmaa kuin lähimmäistään". Se jäi minulle iäksi mieleen....koska niin se on....

Luulisi, että ulkonäöllä olisi tekemistä itsevarmuuden kanssa, mutta ei sillä oikeasti ole. Se on vain siitä, että millaiseksi tunnet itsesi.
Tapasin viikonloppuna ystävän 5 vuoden takaa ja tämä sanoi, että olen kuin eri ihminen, eikä puhunut ulkonäöstä.
Huvittavinta on juuri se, että 16vuotiaana elin niitä " parhaita päiviä" ulkonäöllisesti, mutta silti olin ehkä epävarmempi itsestäni. Muistan kun kameran edessä olo sai olon tuntumaan alastomalta ja haavoittuvalta. Nyt kun oli kuvauksissa niin oli tosi mukavaa suorastaan nautinnollista! Kuvaajallakin kyllä tekemistä asian kanssa ehkä...Mutta siitä huolimatta, kun ikää tulee lisää niin tuntee itsensä entistä paremmin ja on enemmän "sinut" itsensä kanssa.
"on unohdettava mitä kuvittelemme olevamme tullaksemme sellaisiksi, mitä todella olemme"
Joskus näkemys siitä, että pitää olla omaitsensä kyseenalaistetaan. Esimerkiksi yhteiskunta kasvattaa meitä kaikkia hyvin samantapaiseen jopa sovinnaiseen muottiin, joka ei ole meidän kaikkien tie. Rajusti poikkeavasta elämäntiestä joutuu ehkä taistelemaan enemmän kun osaansa tyytyvistä, mutta jos lopussa kysysisi, että kumpi on onnellisempi? No kukin voi toki muodostaa oman mielipiteensä tästä, mutta minusta ainakin tuntuu, että itse saavutettu ja ansaittu on aina arvokkaampaa kuin valmiina saatu.

Valokuvaus on muuten mielettömän hieno väylä itsetutkiskeluun. Vangitsee kasvot, hetket, ilmeet, tunteetkin ehkä? Se, että pystyt katselemaan itseäsi ikään kuin ulkopuolisena. Vähän sama kun laulua opiskellessa on välillä kuunneltava sitä nauhalta, koska ääni kuulostaa aina erilaiselta omassa päässä. Olen pohtinut sitä vasta nyt myöhemmin, mutta ilman tätä galleriaa ja sitä että teininä kuvaili itseään, en todennäköisesti olisi ikinä päässyt siitä mielikuavasta, että olen ruma ja jättimäinen. Koulukiusattuna nimittäin tulee sellainen olo. Nykyisin sitä voi jo myöntää, että on kaunis ja pituuskin on oikeasti enemmän hyvä kuin huono asia. Miten sitä olisikaan ollut erilainen elämä kun olisi pysähtynyt johonkin lapsuuden pituuteen? En kyllä muista olleeni koskaan pieni, mutta se nyt johtuu enemmän siitä, että ikätoverit olivat aina niin paljon pienempiä.
Juuri pitkien lapsien itsetuntoa minusta pitäisi tukea ihan erityisen paljon. Varsinkin varhaisnuoruudessa kaikki tytöt tuntuvat kasvavan poikien ohi, juuri siinä vaiheessa kun ne alkavat kiinnostaa! Sitten kun olet jätti suuri muihin nähden etkä oikein hallitse raajojasi ja ryhti on huono ja olo muutenkin, että haluaisit välillä kadotä näkyvistä, niin juuri silloin pääsi on se, joka on kaikkien muiden päiden yläpuolella!

Vaikka sitä luulee täysin parantuneensa,